Runon ja suven päivänä

Naamakirjassa parikin ystävääni on linkittänyt tänään Eino Leinon Nocturnon sivulleen. " Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysikuu. Kesäyön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu..."
Aivan nappi runo tämän Eino Leinon syntymäpäivän aamurunoksi, etenkin jos sen vielä laulaa Vesa-Matti Loiri. (Miten se Loiri osaakin niin tulkita, joulunakin menee ihan kylmät väreet selkäpiissä, kun Loiri laulaa:"...On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa, kun itse yhtä puhdas olla voisin...")
Runo. Koska kirjoitan niitä itse, mietin kovasti, millainen runo on hyvä runo. Mielestäni siinä pitää olla itse eletyn makua, arkista, herkkää, katkeraakin, kunhan sen aitous löytää kosketuspinnan lukijan kokemusmaailmassa. En itse pidä runoista, joiden sanoma on piilotettu niin monimutkaisiin abstraktioihin, että lukeminen on kuin 1000- palaisen palapelin kokoamista. Hyvä runo tulee suoraan kohti, itkettää tai naurattaa, ärsyttää tai ilahduttaa. Riimejä saa olla, mutta ei niin, että runon ajatus ontuu, kun tekijän ainoa pointti on ollut löytää täsmäävä loppusointu edellisen rivin viimeisen sanan kanssa. ( Oi, miten ihana maa, kohta kahviherkkuja saa :)

Suvi. Se on juuri tätä: aurinkoa, kypsyviä marjoja, lämpimiä uimavesiä, hyttysiä, mattopyykkiä, tienvarsien kukkaloistoa ja puuutarhanhoitoa (tai hoitamattomuutta). Kesä on lyhyt ja sitä ei koskaan ehdi hyödyntää täydellisesti. Jotain jää seuraavaan suveen. Ulkona oleminen ja eläminen olisi tärkeää, tärkeintä. Silti niin usein istumme sisätiloissa ja huomaamme yllättäen, että nyt se sitten meni. Syksyn viimat puhaltavat. Lehdet putoavat puista. Puutarhakalusteet ja melkein käyttämätön grilli kannetaan varastoon. Suvi tuli, suvi meni. Ihana suvi!

Tämän kesän parhaita kokemuksia oli juhannus, jonka saimme viettää yhdessä koko miehen puoleisen perheen, lasten ja lastenlasten kanssa ystäväpariskunnan vanhalla maatilalla. Pitkä pöytä oli katettu ulos. Sen äärellä ja muutenkin ulkona vietimme rauhallisen, leppoisan, paineista vapaan päivän. Kaikenikäiset sulassa sovussa yhdessä. Ja kun mies vielä sai soittaa vanhassa tuvassa kannelta ja jälkikasvu lojui lattialla patjoilla hiirenhiljaa (!) kuunnellen, silloin taivas jo melkein kosketti maata.

Voihan Ärsy!

Ärsytyksen kierre on kamala. Se alkaa pienestä. Se pahenee, jos olosuhteet ovat otolliset. Se romauttaa, jos ei ajoissa tajua lopettaa negatiivisten ajatusten kierrettä. Pahimmillaan se johtaa siihen, että yhdetkin hymyilevät, onnelliset kasvot alkavat...ärsyttää. Kateus!

Tutkisteltuani itseäni hiljaisuudessa noin puoli tuntia voin todeta, että kyseisen olotilan katkerat juuret löytyvät omasta itsestäni. Olen vihainen itselleni ja saamattomuudelleni. Seuraukset saa kokea lähin ihminen nahoissaan kiukkuisten, pisteliäitten sanojen muodossa. Ulos suustaan tulee päästäneeksi sellaistakin, mitä on valmis heti pyytämään anteeksi.

Ja miten tuo Ärsy sitten vaikuttaa ympäristössä niinkin, että tavarat putoilevat, roskiksen rivat pettävät, sormi hipaisee liian kuumaa astiaa, kynsi katkeaa, kännykkä on hukassa, ostokset unohtuvat kaupan tiskille tms.  Ikäänkuin olisi omalla mielialallaan aiheuttamassa dominoefektiä. Jopa sateen pystyy loihtimaan juuri suunnitellun lenkin ajalle.

No nyt Ärsy on jo kaikonnut. Tajusin, mitä minun tekemän pitää ja sain hyvän mieleni takaisin.
Tämä teksti on purkaus eikä sisällä mitään syvällistä. Se vain helpottaa. Nyt vaikean, mutta tärkeän tehtävän äärelle. Se on jotain ihanaa. Siitä tulee jotain hyvää. Se vaatii henkistä ponnistusta, mutta tulee vielä päivä, jolloin voin hyppiä kattoon ilosta: Olen tehnyt sen! Mutta ensin menen syömään miehen tekemää makaronilaatikkoa ja nauttimaan kesän ensimmäisistä mansikoista.

Hylätty pyörä

Aivan kotimme läheisyydessä on jo viikkoja seissyt puuta vasten lasten polkupyörä. Kamu. Se lukee pyörän rungossa. En voi mitään sille, että tuo fillari surettaa minua. Kamu on jätetty, vaikka kaveria ei saisi jättää. Etupyörässä on jäljellä vain vanne. Mikä (surullinen) tarina on tuon pyöränuorukaisen pitkäänjatkuneen hylkäämisen takana? Miksi lapsi tai hänen vanhempansa eivät nouda pyörää ja vie sitä korjattavaksi? Pitäisikö minun viedä se poliisiasemalle - vai onko täällä enää sellaista poliisiasemaa, johon löydettyjä tavaroita voi jättää?

Minua surettaa pyörän kohtalo siksi, että se viittaa niin selvästi ihmisten tapaan olla välinpitämättömiä, jopa hylätä toinen vaikeana hetkenä. Kuinka moni nojaa oman (epä)onnensa puuhun vahingoitettuna, laiminlyötynä, hylättynä siksi, että ihmiset tietoisesti tai tietämättään lyövät leimakirveellä oman mielensä mukaisen merkin jotenkin yleisestä normista poikkeavaan ihmiseen. Poikkeavuus voi olla sairaus, outo ulkonäkö, normaalista poikkeava seksuaalinen suuntautuminen tai vaikkapa eloisa tai hidas persoonallisuuden muoto, ihan mikä tahansa.
Järkytystäni ruokkii ja tönii tämän hetken julkinen keskustelu. Jossakin täällä Etelä-Pohjanmaalla ei hyväksytä vammaisten asuntolaa naapuruuteen. Toisaalla haukutaan alimpaan helvettiin ne, jotka hyväksyvät kristityt veljemme viemään sanomaa armahtavasta Jumalasta tähän miljardien ihmisten maailmaan.

Vuosikausia istuin joka kesä puolustamassa evankelisten kesäjuhlien vuosikokouksissa naisten oikeutta saada vihkimys papin virkaan. Siihen kokoukseen asti, jossa me hävisimme. Silloin hajosi evankelinen liike. Nyt tuntuu kaikki toistuvan SLS:ssä. Olen asiasta hämmentynyt. Onko tässä tehty kärpäsestä härkänen? Tuntuuko monista siltä, että heistä on tullut hylättyjä polkupyöriä? Ainakin noista kahdesta miespapista varmasti tuntuu siltä.  Eikö Lähetysseura voisi hieman avata vastaanottavan maan luterilaisen kirkon kantaa näihin tuleviin lähetteihinsä? Heillä lienee sanottavansa siihen, kuka sen maan kirkossa saa tehdä työtä ja kuka ei?

Asia olisi helpompi, jos raamattua voisi lukea vain yhdellä tavalla. Minä en tiedä, mutta minun raamatussani Paavali huudahtaa vankilasta juonittelunhalusta evankeliumia julistavista kuultuaan:" Ei sillä väliä! Minä iloitsen siitäkin, kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei." (Fil 1:18)Ehkä minäkin olen hylätty pyörä. Joillekin, joissakin asioissa. Ehkä me kaikki olemme. Siksi kaikenlainen inhimillinen hylkääminen koskee niin kovasti. Omassa elämässä, läheisten elämässä ja työssä kohtaamieni ihmisten elämässä. Ainakin yksi käsky pitäisi meille kaikille kristityille olla selvä. Meidän tulee pyrkiä yhteyteen ja rakkauteen, opettelemaan rakastamista oikein tosissamme.
Sisäinen diakoniatyöntekijä minussa sanoo, ettei kukaan saa jäädä rakkauden ulkopuolelle. Välittäminen ja vastuunkanto on rakkautta. Kumpa tuo polkupyörä löytäisi takaisin kotiin.
        

Elämän mieli

Jokainen elää elämänsä niinkuin haluaa. Elämässä on asioita, joihin meiltä ei kysytä lupaa, mutta avaimia onnellisuuteen on silti paljon jokaisen omassa taskussa.

Viime lauantaina haudattiin meidän sukumme vanhin. Hän eli melkein 105-vuotiaaksi. Nekrologista luin hänen kolmen kohdan ohjelmansa, joka on vaikuttanut pitkään ja vireään elämään: Lue sanomalehti joka päivä, käy joka päivä ulkona (kävelemässä) ja tapaa joka päivä yksi ihminen kasvokkain. Hyviä ohjeita eläkeläiselle ja miksei meille jokaiselle.

Tällaisissa maisemissa päihdekuntoutujien leiriä vietettiin
Honkajoen Jyllin leirikeskuksessa

Jollakin toisella elämänohjeet ovat erilaiset. Jokaisen päivän tekemiset ja tekemättä jättämiset muovaavat joka tapauksessa elämäämme. Voisiko asiassa kilvoitella? Kyllä voi. Joillekin kilvoittelu on suorastaan elossa säilymisen ehto.

   Olin parin päivän ajan päihdekuntoutujien leirillä, onnekseni vain yhtenä ohjaajana. Leiri kesti neljä päivää, ja ohjelma ei ollut pelkästään ulkoilua ja syömistä. AA-laisen kokemusasiantuntijan  ja muiden päihdesairauteen perehtyneiden vieraiden johdolla ja myös "omassa porukassa" käytyjä keskusteluja kuunnellessani ymmärsin, miten hartaasti lähes jokainen osallistuja toivoi, että voisi elää lopun elämänsä ilman alkoholia. Juominen kun ei ollut enää pitkään aikaan ollut kenellekään hauskaa, vaan kauhistuttava "pakko". Heidän mottonsa on anonyymien alkoholistien tuttu rukous: "Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan".
Tuokin elämänohje on hyvä ja käyttökelpoinen jokaiselle. Asenteistahan elämä on pitkälti kiinni.

Monesti kysytään, minkälaisin eväin vanhemmat lähettivät lapsensa maailmalle. Joillakin eväitä ei ole ollut lainkaan. Oma elämä on pitänyt oppia yksin, kaikki virheet kantapään kautta kokien. Toisille Jumala on antanut vanhemmat, joiden elämä sinällään on ollut esimerkiksi kelpaavaa. Elämänohjeita on lukuisia. Ehkä yksi armollisimmista on vanhempien sanat: "Koskaan et voi tehdä mitään niin väärää, että et olisi tervetullut kotiin."

Tuo elämänohje on kuin tiivistelmä tutusta tuhlaajapoikavertauksesta. Isän syli on auki, koska hänen sydämensä on sulaa rakkautta. Jospa me voisimme heijastaa edes hivenen tätä taivasta maan päällä.


   

Annan anteeksi - vaikea, vapauttava ajatus

Vieraan paikkakunnan kauppakeskuksessa pysähdyimme tekemään ostoksia. Edellämme ruokaosaston kärryjen ohi marssi leveäharteinen, asultaan tummanpuhuva miehenjärkäle. Takin selkämyksessä luki jotain, englanniksi. Kauhistuin. Lyhyen kaavan mukaan siinä olivat sanat: "On aika nostaa vihan lippu liehumaan!" Siinä äitienpäiväruusujen ja hempeiden lahjapakkausten keskellä seisovassa itsessäni läikähti hämmennys ja pelko.

Luimme tapamme mukaan tällä pitkällä matkallamme autossa ääneen kirjaa, tällä kertaa Anna-Liisa Valtavaaran "Ainako anteeksi?" Kirja selittää melkein aakkosista alkaen miten tärkeä, vaikea, vapauttava ja ihana asia on anteeksiantaminen, - pyytäminen ja -saaminen. Läpi kirjan kulkee teema katkeroitumisesta ja sen välttämisestä. Jos joku on yrittänyt hävittää puutarhastaan nokkosta, voi kuvitella, millaista tuhoa katkeruuden sitkeät ja pitkät juuret sydämessä saavat aikaan. Kun anteeksipyytäminen jostain syystä pitkittyy, asia myös mutkistuu.
Kirjassa puhutaankin kahdenlaisesta anteeksiantamisesta: kahden ihmisen välisestä ja toisaalta yksipuolisesta tapahtumasta. Esimerkiksi omalle äidilleen tai isälleen, joka on jo kuollut, voi antaa anteeksi toisen saamatta siitä enää tietoa. Kuitenkin anteeksiantaja voi vapautua elämään tätä hetkeä energisesti ja vapaana. Vuosia kestänyt painostava katkeruus on poissa. Sama koskee monin osin myös anteeksipyytämistä.
   Tärkein kirjan korostama asia lienee suuri vapauden ja ilon tunne, jonka anteeksiantaminen tuo omaan elämään. Se vaikuttaa muihinkin kuin vain anteeksipyytäjän ja anteeksiantajan välisiin suhteisiin. Anteeksiantaminen ja anteeksipyytäminen ovat kuitenkin  pitkällisiä prosesseja. Pahat tunteet tulee tuntea eikä vääriä tekoja voi tehdä tekemättömiksi. Mutta teon tehnyt ihminen voi pyytää anteeksi ja anteeksisaamisen kautta vapautua elämäniloon. Mahdollisesti katkennut ihmissuhde saada uudelleen toimivaksikin.
Usein odotamme turhaan anteeksipyyntöä.  Kirja siis kehoittaa meitä oman katkeruusarkkumme äärelle.  On aika penkoa arkkua, löytää katkeruudet ja anteeksiantamattomat asiat ja ryhtyä sitten anteeksiantamisen prosessiin yksi asia kerrallaan. Kuka ei haluaisi elää vapaana negatiivisesta energiasta, jota katkeruus meissä kasvattaa? Samalla voi miettiä sitä, keneltä minun tulisi pyytää anteeksi. Anteeksipyytämisestä ja -saamisesta on itsellänikin syvälle sisimpään ulottuva, vapauttava kokemus. Olin silloin itse anteeksipyytäjän paikalla.

Ei varmaan kenenkään tarvitsisi julistaa vihan lipun salkoon nostamista, jos voisi yksilönä antaa anteeksi ihmisille tai erilaisille ryhmille tai yhteisöille hyvinkin vaikeat vääryydet.

Kirja ei tarjoile helppoheikkimäisiä ratkaisuja. Se kannustaa ja antaa työkaluja tuohon jo monesti mainitsemaani A-asiaan.

Ja mitäs Jeesus sitten tähän sanoisi? "... Anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksiannamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet..."  Koko pyhä kirja puhuu sadoin eri tavoin vihasta, katkeruudesta ja ennen muuta armosta ja rakkaudesta. Jumalan rakkautta ei voi rajata. Mutta me itse olemme usein kuin vanhempi veli tutussa kertomuksessa; meitä ärsyttää nähdä, miten ylenpalttisen iloisesti isä antaa kaiken tuhlanneelle pojalleen anteeksi. Järjestää oikein ilojuhlat, pahus soikoon! Ajattelisi nyt vähän.
   Tai miten se yksi mies maksoi pienen hetkosen työssäolleelle saman palkan kuin koko päivän työn hikeä vuodattaneille! Tuskin ehtivät viimeiset lapioon tarttua - ja saivat saman palkan! Huhhuh! Väärin!
Näinhän me ajattelemme. Ehkäpä kannattaa käydä omien katkeruuksiensa äärelle nöyrin mielin, helluntain Hengen avittamana.

Västäräkki, kevät!

Näin tänään omin silmin kaksi västäräkkiä. Ei ollut kameraa mukana, mutta mieleen jäi hauska kuva: pieni lintu pomppii asfalttipihalla pikku nokassaan melkein päänsä kokoinen kuiva ruohokimppu.
Olin tulossa veteraanien kevätlaulajaisista ja menossa parkkipaikalle autoani hakemaan. Ilahduin linnuista yllättävän paljon. Oli kuin kevät olisi valunut olemukseeni. Hyvä ystäväkin oli tulossa kylään.

Eilen olimme tulossa kotiin juuri auringon laskiessa. Takaapäin lankesi maiseman ylle kaikenläpäisevä viisto, punertava valo. Ajoimme haltioituneina noin kolme kilometriä kuin ihmeellisesti valaistussa luontotunnelissa. Terijoen salavat, koivut, kuuset, punaiset talot ja tie edessämme olivat kuin sadussa. Takanamme ajanut auto ei kiirehtinyt ohitsemme, vaikka olisi voinut sataa huristella. Ihmetteli varmasti samaa auringon järjestämää ilmaista taidenäyttelyä.

Niin. Kevät. Kevät tekee ihmiselle joka vuosi taikoja. Tekee yhä enemmän mieli uudistua, ikääntyessäkin. Haluaa, että minussakin lintu rakentaa pesää, että minäkin olen ihmeen kaunis, että minussa voi syntyä jotakin uutta. Keskelle ikääntymisen erilaisia tunteita herää voimakas luomisinto. (Kevätaurinko kieltämättä pakottaa myös katselemaan pölyä ja likaa, tarttumaan rättiin, imuriin ja haravaan oksasaksiakaaan unohtamatta.) Koskaan en ole liian vanha tekemään jotain luovaa, uutta!
Eikä sen tarvitse olla runo, taulu tai laulu, vaan vaikka ihana uusi ruoka tai uudistettu kukkapenkki tai uusi maalikerros vanhalle esineelle.

Kevät on hullaantumisen aikaa. Hullaannutaan, juovutaan, iloitaan valon ja kasvamisen ihmeestä!
Rakastetaan (yritetään rakastaa) kaikkia ihmisiä ja kiitetään heistä, jotka jakavat elämää kanssamme juuri tänä keväänä. Ystävät, malja keväälle!

 

Isoäidinneliöitä

Hih. Jos et tiedä, mitä ne ovat, et elä samassa todellisuudessa kuin minä juuri tänään. Ja tästä päivästä edelleen vappuun. Ja jo paljon ennen sitä - omien lappusten virkkausvaiheessa. Meillä nyt vaan on seurakunnassa niin mainio ja níin mukaansatempaava ja niin työllistävä yhteisvastuuprojekti, että siitä on ihan pakko jo kirjoittaa tämän huhtikuun ensimmäinen blogi.

Juurikin näin. Siinä on sitten sana, mikä minua ärsyttää. Tuo juurikin. Miksi pelkkä juuri ei riitä?
Niin. Niistä virkkaustalkoista. Talkootouhu on innostanut meidän seurakuntalaisiamme todella. Monessa tuvassa, olohuoneessa ja kamarissa on viime viikkojen aikana virkattu neliöitä, joista on tarkoitus koota erilaisia tuotteita vappuna myytäväksi. Vappuna huutokauppa alkaa Kauhajoen seurakuntakeskuksessa klo 13. Jos tulet paikalle, näet luomisvimman tuloksia. On peittoja, kasseja, laukkuja, tyynyjä ja vaikka mitä.

Itselläni on jo entuudestaan 1970-luvulla virkattu poncho. Äiti ne palaset virkkasi ja minä jatkoin muutamilla kierroksilla pylväitä. Lopuksi hapsutin koko komeuden. Olen käyttänyt sitä läpi neljän vuosikymmenen, opiskeluajoista näihin päiviin, jolloin eläkeikä ei ole ollenkaan kaukana. Ja aina vain rakastan tuota vaatetta. Se on niin lämmin. Sen alle voi peittää nuhjuisen puseron. Se vain yksinkertaisesti on ihana.

Näin tässä pari yötä sitten unen, jossa kuulin Jumalan kysyvän: "Onko leipää köyhille ihmisille?"
Vastasin katsellen pyöreitä, pulleita limppuja: "On, on leipää köyhille ihmisille."
Ehkä se uni enteili huutokauppamme odotuksia ja ajatuksia. Näillä peitoilla ja muilla tuotteilla yhteisvastuun kohteena olevat yksinäiset vanhukset saavat lämmintä leipää, ystävän ja paljon iloa.

Juuri(kin) näin! Amen.