Uskomaton sunnuntai

 

Valo herättää minut. Kirkas auringonsäde osuu maljakon keltaiseen liljaan. Kahvi tuoksuu jo. Hyvin nukutun yön rippeet karisevat silmistäni. Mies on keittänyt kahvin. Hän katsoo minua hymyillen ja sanoo: "Hyvää pääsiäistä, kultsi!" Hmmm. Pääsiäinen. Suuri päivä. Huraa! Huraa! Huraa!

Tämän hiljaisen viikon ajan ovat kyyneleet yhä uudestaan nousseet sisimmästäni. En ole ollut varsinaisesti surullinen. Kuitenkin pitkään  pidätelty suru se on hilannut silmävettä ylöspäin poskipäille vierimään. Yllättäen, yhtäkkiä, mutta ennen muuta laulaessa.
On ollut hyvällä tavalla ikävä veljeä, isää, äitiä ja siskoa. Samalla olen aavistanut katoavan nyt-hetken arvon. Hetket liittyvät hetkiin. Talviaika vaihtui kesäajaksi. Miten pitkään saan näitä uusia hetkiä? Mitään muuta en omista. Vain juuri tämän. Tämän pääsiäisen nyt. Tänään.

Vaikka haudalle kantamani narsissit ovat paleltuneet yöpakkasissa, niiden vieminen sinne ei ollut turhaa. Elämän ainoa hetki on nyt.

Kerran oli se hetki, jolloin suurin kaikesta tapahtui. Uskoni mukaan eräänä sunnuntaiaamuna, juuri sen perjantain jälkeisenä, kun Rakkaus naulattiin väkivaltaisestí ristille, rikkaan miehen hautaluolasta astui ulos Kristus itse, Jeesus. Hän astui ulos, mutta myös nousi ylös kuolleista, Tuonelan valtakunnasta.

Huraa! "Tahdon tanssia ja laulaa, alla kirkkaan auringon!" Tuo kuolema, jonka käsikoukussa meitä jokaista kerran viedään, on ikuisesti voitettu. Tänään saan iloita siitä. Levätä. Olla rauhassa.

Huominen kutsuu uusiin haasteisiin. Mutta tämä pääsiäinen ilon hetkineen kirkossa, lenkkipolulla ja kodin rauhassa on nyt. Nyt ei haasteta riitaa. Tänään on läheisyyden ja välittämisen päivä. Rakkaus ei ole kuollut.

Katastrofaalinen torstai

Tänä iltana läheisimmätkin karkaavat, pettävät, kieltävät. Ihmisen surkeuden koko kuva paljastuu. Olemme tosipaikan tullen pelkureita ja takinkääntäjiä. Uskon sen kyllä itsestänikin. On vaikea olla, kun rakastamaani Mestaria pilkataan tai hänestä puhutaan keveästi kaksituhatta vuotta vanhana legendana. Pienenä tyttönä ajattelin, että minä en kyllä olisi ollut opetuslasten kaltainen. Itsetuntemus on vuosien karttuessa sen verran parantunut, että tiedän: kyllä, kyllä olen juuri samanlainen.
Ympärilläni oleva maailma on täynnä kärsiviä ihmisiä, minun veljiäni. Kärsimys satuttaa, kun se tapahtuu tuntemalleni ihmiselle.
Kysymys on sydämeni laadusta. Olenko niiden puolella, joiden mottona on:"Itse tämän kaiken hyvinvointini olen työlläni ansainnut ja itse siitä myös nautin". Aivan oikeutetulta tuntuva ajatus.  Mutta silloin kun raha alkaa juosta rahan luokse sijoitusten ja pörssittelyn keinoin, alkaa ärsyttää.

 Mitähän Jeesus tästäkin sanoisi? Hän oli ehdottomasti aina köyhän ja sorretun puolella. Hän ei välittänyt maallisesta kunniasta, rikkauksista eikä vallasta. Hänen tahtonsa oli vain ja ainoastaan rakastaa. Hän ei rakastanut pikkuisen. Hän kehoitti seurajiaankin tekemään samoin ja painotti: "Minkä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle!"

Kiirastorstain iltakirkossa sammuvat kaikkien opetuslasten kynttilät. Yksi toisensa perään kieltää tuntevansa hänet. Pietari kääntää takkinsa pelkästä pelosta. Juudas haluaa rahaa kavalluksen keinoin.
Mitenkä minä pakenen?

Syyllistyn laiminlyönteihin, pahoihin ajatuksiin, rakkaudettomuuteen. Facebookissa oli tänään koskettava kuva nälkään riutuvasta veljestäni jossain kaukana. Vieressä oli teksti, jonka mukaan rikkaan ihmisen shamppoossa on enemmän hedelmää kuin köyhän lautasella. En osaa, mutta haluaisin, elää oikeudenmukaisemmin. Oikeaa paastoa olisi profeetan mukaan se, että antaisimme leipää nälkäisille, antaisimme oikeuden virrata niinkuin ehtymätön puro, katkoisimme sorrettujen kahleet. Tällaisen paaston seuraus profeetan mukaan olisi se, että omat haavamme kasvaisivat umpeen. Sehän olisi ihanaa! Parempi palkinto kuin loma ulkomailla tai lottovoitto!

Katastrofaalinen torstai. Rakkauden aterian jälkeen pakenen pois. Kynttiläni sammuu. Tuoko seuraava päivä sovituksen?

Lumimyräkkä ja lumen lumo

Se oli ihan kauhea päivä. Lunta tuli ja tuli. Työssä ajelin autolla. Kävin monessa paikassa. Joka pysähdyksen jälkeen kaivoin auton lumen alta ja kannoin litrakaupalla lunta kengissäni autoon. Aamulla hienosti föönattu hiuksisto lässähti roikkuviksi suortuviksi. Kotiin pääsin lopulta ja sain autonkin katokseen. Hanskat märkinä kauhoin lunta lattialta ulos. Kodin suojiin selvisi liikenteestä myös mies. Huokaisin helpotuksesta.
   Silti illalla halusin lähteä kuoroon. Lunta satoi edelleen sakeasti. Autokatoksen edustalla sitä oli kolmisenkymmentä senttiä.Tuulilasin pyyhkijöiden avusta huolimatta etulasi vaikutti samealta. Näin vain lunta, joka leijaili ympärillä. Selvisin autokatoksesta melkein sokkona tielle, mutta ajaminen pääväylälle olikin sitten liikaa. Pysähdyin kauhuissani, sillä jalkakäytävien vallit olivat niin korkeat, etten uskaltanut sukeltaa sokkona sekaan. Auton valoja näkyi ja aura-autonkin keltainen valo vilkkui vasemmalla. Pelko lamaannutti: Mitä tapahtuu, jos juutun tuohon valliin ja jään aura-auton yliajamaksi? Yritin peruuttaa takaisin. Auton renkaat sutivat. Olin jumittunut lumihankeen. Nousin ja käytin lumilapiota ja sainkin  lopulta peruutettua auton naapuritalon pihaan. Siellä juutuin taas hankeen. Pari ystävällistä lenkkeilijää yritti tuupata autoani, mutta kaasutin hermostuksissani liikaa. Ulos siis ja lumilapio kouraan. Tässä vaiheessa juoksin jo kotiovelle ja miehen ystävällisellä avustuksella onnistuin selviämään takaisin autokatokseen. Huh huh huh. Niin jäivät laulut laulamatta.
Seuraava aamu oli ihmeellinen!



Varjojen leikkiä puutarhassa

Aronian oksat jäivät lumen alle

Ovenvartijatontustamme näkyi vain pää (huolimatta katoksesta)

Naapuritalon parkkipaikkaa ja jäteastiat



Kinosten kauneutta puutarhassa

 Sädehtivän kirkas valo leikki timatteina kinoksilla. Nousimme aikaisin ylös tekemään lumitöitä. Kaikki oli niin kaunista ja toisaalta niin huvittavaa. Maailma oli kokonaan erilainen. Kuvasin hieman ja kiitin tästä lumesta! Ja aurinko oli kuin suuri ihme. Kylmäkin oli, mutta en ajatellut sitä, vaan kauneutta. Tartuin hetkeen. Miksi valittaa sitä, mitä ei voi muuksi muuttaa?
 

Elämäni autot

Ensimmäisen autoni hankin vuonna 1976. Se oli lämpimän punainen Skoda L110 (muistaakseni noin meni tuo hieno numerosarja). Ajelin autolla nelisen vuotta. Skodasta jäi mieleen monta mukavaa muistoa. Se oli auto, jolla työkavereiden yllytyksestä ajoin noin 500  metriä peruuttamalla lähikuppilaan. Kun veljeni halusi lainata sitä, muistutin: "Kunhan et liian kovalla otteella tartu erilaisiin nuppeihin, kaikki sujuu hyvin." Autossa oli näet semmoinen kiva ominaisuus, että esimerkiksi nk. starttimoottorin nuppi jäi helposti käteen.  Opin myös tietämään, että autossa on solenoidi-niminen osa.  Käynnistämisvaikeuksiahan oli, ja välillä tarvittiin toinen konepellin alle solenoidia koputtelemaan samalla kun itse käynnistin konetta. Kerran Alavuden nuoriso työnsi kulkupelini yllätykseksi piiloon erään rakennuksen vastakkaiselle seinustalle. Jos se olisi tapahtunut nyt, epäilisin dementoituneeni,  niin etten muista, mistä ovesta olin mennyt taloon sisään. Silloin ensimmäinen ajatus oli, että joku on varastanut Skodan! Hahhaa! Värssy: "Skoda, neljä pyörää ja loota. Äiti työntää, isä ohjaa, lapset kantaa pohjaa", tuli myös tutuksi.

Primera ja mies

Toisen autoni hankin vasta Keniassa. Kuusi vuotta ajelin siellä ruskealla pikkuisella Suzukilla, jonka rekisterinumero oli KTF 476. Muistan sen hyvin siksi, että poliisitarkastuksia oli tien varsilla jatkuvasti. Poliisi kysyi ennen ajokorttia aina rekisteritunnuksen - ilmeisesti siksi, että autoja varastettiin niin paljon. Suzukin kanssa koin vain  kaksi pienehköä kolaria. Molemmista voisi kirjoittaa erillisen jutun, mutta mainittakoon tässä ainoastaan, että toisessa kolarissa syyllinen oli lehmä ja toisessa kolarissa aiheuttajana oli tuulilasiin lennähtänyt täysikokoinen kukko. Jälkeenpäin naurattaa, mutta totisesti ei silloin. Rengasrikkoja oli tuhottomasti, ja edelleen osaan vaihtaa renkaan sukkelasti tarpeen vaatiessa. Kerran jouduin outoon tilanteeseen. Poliisi pidätti autoni ollessani matkalla häihin.  Poliisi hyppäsi sisään autooni ja osoitti edellä ajavaa autoa: "Seuraa tuota!" Ei siinä muu auttanut kuin seurata ja toivoa, ettei ajomatka kestä pitkään. Oli näet kiire häihin, ja leipomani hääkakku oli vaarassa keikahtaa kumoon moisessa vauhdissa. Onneksi roisto joutui hiljentämään. Poliisi hyppäsi ulos melkein täydessä vauhdissa ja minä kummastelin jälkikäteen mielessäni: "Tapahtuiko tuo todella?" Mutta kyllä se(kin) totta oli! Loppuunkulunut Suzukini päätyi Suomeen lähtiessäni helluntaikirkon lähetille, joka automekaanikkona sai autostani taatusti mukavaa lisäharrastetta ja paljon säästöä.

Suomeen palattuani ostin silloisilta naapureiltani vähänajetun viisiovisen Honda Civicin. Se oli kuin Mersu meikäläisen autokokoelmassa. Honda ei pettänyt eikä jättänyt, vaan palveli monia ihmisiä. Morbackan hiljaisuuden yhteisössä oleskellessani Honda oli korvaamaton talon ainoana autona. Monet retriittiviikonlopun ruuat sillä kuskattiin Kaarinan keskustasta. Myös Kauhajoella se palveli diakoniatyössä yli kymmenen vuoden ajan.

Kun vuosituhat vaihtui, ilmestyi markkinoille Toyota Yaris. Ostin ihkauutukaisen "Varikseni", tyylikkään hopeanharmaan. Se auto oli parasta, mitä autoissa olen kokenut. Vieläkin se on lähietäisyydellä. Mies omistaa tuon nykyään, ja viimeksi tänään ajoin sillä muutaman kilometrin. Itselläni on myös Yaris. Arvatkaa, mikä Yariksissa on parasta? No se tietysti, että radio ei reistaile, taajuudet pysyvät. Myös istuimet ovat tarpeeksi korkealla.

Ennen toisen Yariksen hankintaa ajoin noin puolitoista vuotta Nissan Primeralla. Olihan siinä loistokkuutta, mutta radio oli kehno ja penkit syvällä. Primeran kyydissä oli niin turvallista, että kerran Nummijärven tiellä töihin mennessäni takarengas paukahti rikki, mutta minä en sataan metriin tajunnut yhtään, mistä kovassa äänessä oli kysymys. Hiljensin tietysti, ajoin varovasti. Ohjaus toimi hienosti, mutta sitten alkoi jossain selkäytimessä värinä: "Ei hyvät hyssykät sentään. Multa (Primeralta) taisi puhjeta rengas." Kun pysähdyin lopullisesti, renkaasta oli jäljellä muutama kumikuidun riekale. Rakenteet muuten olivat kuitenkin onneksi ehjät.

Paastonajan merkeissä voin vielä kertoa rekisterikilpiemme virret. Mies ajaa vanhaa Yarista rekkarissaan numero virteen "Kuulkaa keitä Mestari,  autuaiksi julisti...". Minä taas poljen kaasupoljinta autolla, jonka rekisterinumero on sama kuin virressä "Nyt silmäin alla Jeesuksen, olemme tulleet yhtehen, Sä Herra kaikki ravitset, siis siunaa pöydän antimet." Siunattua paastonaikaa, autoilijat!

Silmälasit ja sämpylät

Iloitsen kahdesta uudesta asiasta elämässäni. Molemmat alkavat samalla kirjaimella, mutta ovat toisistaan yhtä kaukana kuin lumipallo on kuusipuusta. Muutama päivä sitten sain (lue: ostin) uudet silmälasit ihan oikean näön(kin) vuoksi. Ne ovat pelottavan erilaiset kuin edelliset. Ensiesiintyminen kodin ulkopuolella on tänään tehty. Ainakin minut vielä tunnistettiin. Mies sanoi, että olen pikkuisen Golda Meirin näköinen. Ilmeisesti olen siis löytänyt lisää vaikuttavuutta.  Toivon, että nämä lasit säilyvät ehjinä pitkään!

Vieläkin pienemmästä asiasta voi olla iloinen. Leivoin yhteisvastuukierroksen jälkeen kaksi pellillistä sämpylöitä. Tuli hyvä mieli. Ne, toisin kuin silmälasit, eivät säily pitkään, onneksi. Pallosämpyläni ovat niin herkullisia, että niiden vetovoimaa on vaikea vastustaa. Varmuuden vuoksi säilöin muutamia pakasteeseen turvaan kahdelta herkkusuulta.

Molempia näitä tarvitsen. Omatekoinen herkkusämpylä on hetken ravintoa. Ilman ravintoa ihminen ei selviä. Silmälasit taas tarkentavat näkökykyäni niin, että voin lukea ja kirjoittaa. Miten ihanaa on nyt, kun erotan selvästi näppäimistöltä pilkun ja pisteen. Kirjaakin lukiessa voin pitää molemmat silmät auki.

Aurinko on näyttäytynyt parina päivänä. Ihanaa. Tänään on Valon päivä, kynttilänpäivä, vanhan  Simeonin juhlapäivä. Hänen silmänsä saivat nähdä Valon, joka on koittanut maailman kaikille ihmisille. Hän otti syliinsä pienen Jeesus-vauvan, jonka Maria ja Joosef juutalaisen perinteen mukaan toivat temppeliin. Tuon valon näkemistä Simeon oli odottanut jo pitkään.

Tänään alkoi yhteisvastuukeräys, myös siksi, että olisimme pieniä toivon liekkejä ympäristössämme. Yhteisvastuun työtä tehdään yksinäisten vanhusten hyväksi Suomessa ja Kambodshassa.  Valoisaa kevättä jokaiselle Maaliskukan lukijalle!

Vanhuksista

Miten tässä elämässä pärjäävät yksinäiset, omaisistaan kaukana elävät atk-taidottomat vanhat tai sairaat ihmiset? Miten he selviävät yksinäisyydessään?

Teen itse töitä mm.vanhusten parissa. Tänä vuonna olen tavannut muutaman vanhuksen, joiden edessä on ollut pakko nostaa (kuviteltua) hattua. Syntymäpäiväkäynnillä törmäsin iäkkääseen mieheen, joka oli aikoinaan syntynyt keskosena. Eloonjäämistoiveet eivät varmaan olleet kovin suuret, koska synnytys tapahtui kotona eikä apuja ollut lähellä. Poika työnnettiin huopasaappaaseen ja nostettiin uuninpankolle lämpimään. "Kaksivuotiaana aloin sitten friskaantua, sitä ennen menin kuulemma välillä tajuttomaksi, eikä oikein tiedetty, mitä minusta tulee."  Tämä upea ja elämäniloa säteilevä mies oli monella tavalla esimerkiksi kelpaava. Hänen vaimonsa on ollut jo useita vuosia hoidossa vanhusten palvelukodissa. "Joka päivä, yli 2500 kertaa, olen käynyt häntä syöttämässä. Samalla soitan pianoa, laulelen ja muutenkin viihdytän talon muita asukkaita. Se on minulle niinkuin töihin lähtisi. Sitten syön kotona ja otan pienet päivätorkut." Päivänsankarin koti oli täynnä kädentaidoista kertovia esineitä.  Juttua riitti, ja ihailuni kasvoi. Evakkotaivalkin oli aikoinaan kuljettu. Ja nyt oltiin miniän laittaman komean kahvipöydän ääressä kiittämässä kuluneesta.
Toinen ihme oli pieni mummeli, joka yhtenä talviaamuna polki pyörällä toimistollemme tuomaan diakoniakolehdin : "... kun en ollut kirkossa silloin kun kolehti kerättiin."  Yritimme jo estellä, kun hän latoi aina vain uuden setelin pöydällemme.
Kolmas ikäihminen lahjoitti joulun alla lapsiperheisiin sata sukkaparia, itse kudottuja.

Anoppi näki vielä kutoa lapsenlapsilleen vuosi sitten

Näillä vanhuksilla ei ole hätää. Heidän sisäinen arvomaailmansa auttaa selviytymään. Lisäksi lähellä on joku, joka välittää ja auttaa asioiden hoidossa. He kaikki elävät lähellä keskustaajamaa. Mutta on niitäkin, jotka ovat sananmukaisesti oman terveydentilansa , perhetilanteen tai asuinpaikkansa vuoksi oman onnensa varassa. Yksi heistä on anoppini, joka asuu yksin kaukana kahdesta lapsestaan. Hän on lähes sokea ja lähes kuuro. Jäsenet ovat kipeät ja yöt usein unettomat. Kotiapu käy jakamassa lääkkeet ja keittämässä aamupuuron. Kotiavustajien kanssa  syntyvissä erimielisyyksissä anoppi jää yleensä toiseksi. Tuttava hakee pyykit kotiinsa pestäviksi, mutta ei edes pyynnöstä ollut viimeksi suostunut keittämään anopille kahvia.

Sydäntä särkee kuunnella tällaista. Ne, jotka eivät enää pärjää, saavat taistella oikeuksiensa puolesta voimilla, joita heillä ei ole. Kuntaliitokset, palvelujen keskittäminen isoihin taajamiin, julkisen liikenteen alasajo  ja muutenkin asiassa kuin asiassa rahan asettaminen ensimmäiseksi asiaksi vähentää vanhenevien ja sairaiden edellytyksiä onnelliseen elämään. Netissä voi helposti hoitaa asioita, mutta milläs hoidat, jos sinulla ei ole nettiä tai et osaa sitä käyttää.  Kaikella kunnioituksella veteraaneja kohtaan -  tällä hetkellä myös muut huonokuntoiset vanhukset tarvitsisivat omien lasten antaman avun lisäksi kaikkien yhteistä huolenpitoa. Mitenkäs se politiikka määriteltiinkään? Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista.
P.S Yhteisvastuukeräys kohdennetaan tänä vuonna yksinäisten vanhusten auttamiseen. Myös Suomessa.

Haavoittuvainen

Lähipiiriin syntyi eilen vauva. Uutinen tytön syntymästä hurahti ilona sydämeen. Voin kuvitella vanhempien iloa, kun he nuuhkivat vauvan tuosua, koskettelevat hellästi pieniä käsiä ja jalkoja ja painavat rakkaan nyytin lujasti rintaansa vasten.
Sosiaalisen median kautta tieto tulokkaasta leviää sekunneissa sadoille ihmisille. Onnitteluja sataa. Kaikki iloitsevat.

Tapasin viime viikolla keski-ikäisen henkilön, jonka elämä on solmussa.  Hänkin on joskus ollut pieni vauva. Riippuvuus pään sekoittavista aineista on nyt suuri ja hätä niiden saatavuudesta samankokoinen. Uhkaava käytös ja kiukku ovat epätoivoisia tapoja saada apua. 

Viikon mittaan yritin opetella ajattelemaan tuota ihmistä jalokivenä, rakastamisen arvoisena, ainutlaatuisena- Yritin voittaa pelon, jonka uhkaava käytös minussa synnytti. Sanoin hänelle puhelimessa niin lempeästi kuin vain osasin, ettemme kukaan halua hänelle mitään pahaa, päinvastoin. Sanoin, että en osaa sitä hyvää, mitä hänelle toivon, kuvata muulla sanalla kuin siunaus. Syntyi lyhyt hiljaisuus, sitten rauhallista puhetta arkiasioista. Onneksi tällä ihmisellä on vierellään ammattilainen, joka selvittelee solmuista elämää yhdessä hänen kanssaan.
Ihminen on haavoittuvainen. Vanhempien rakkaus (jos sitä on), kantaa elämän ensi vuodet. Vähitellen lapsen elämänpiiri laajenee.  Onko häntä kannustettu ja rohkaistu niin paljon, että hän selviää silloin, kun pahantahtoisuus, vallankäyttö, välinpitämättömyys, kiusaaminen ja pilkkaaminen astuvat kuvaan? Entä jos vanhemmatkaan eivät jaksa välittää nyrpeästä, isoksi kasvaneesta murkustaan? Pystyykö hän kasvamaan aikuiseksi niin, etteivät katkeruus ja kostonhalu vahingoita elämää?

Omat haavani repeytyvät helposti, vaikka niiden päälle ehtiikin välillä kasvaa kuori. Kipujeni  kanssa elän, niinkuin jokainen elää. Oman yksinäisyytensä ja omat kipunsa on vain tunnistettava ja hyväksyttävä. Se on ainakin itselleni ilmeisesti koko elämän kestävä tehtävä. Suruja eri asioista on kertynyt niin paljon. Osa elämän rikkaudesta löytyy siitä, kun tämän myöntää ja oppii elämään kipujensa kanssa. Näin löydän mahdollisesti myös ymmärtämystä kanssakulkijan kipuihin, hänen haavoittuvaisuuteensa.