Silmälasit ja sämpylät

Iloitsen kahdesta uudesta asiasta elämässäni. Molemmat alkavat samalla kirjaimella, mutta ovat toisistaan yhtä kaukana kuin lumipallo on kuusipuusta. Muutama päivä sitten sain (lue: ostin) uudet silmälasit ihan oikean näön(kin) vuoksi. Ne ovat pelottavan erilaiset kuin edelliset. Ensiesiintyminen kodin ulkopuolella on tänään tehty. Ainakin minut vielä tunnistettiin. Mies sanoi, että olen pikkuisen Golda Meirin näköinen. Ilmeisesti olen siis löytänyt lisää vaikuttavuutta.  Toivon, että nämä lasit säilyvät ehjinä pitkään!

Vieläkin pienemmästä asiasta voi olla iloinen. Leivoin yhteisvastuukierroksen jälkeen kaksi pellillistä sämpylöitä. Tuli hyvä mieli. Ne, toisin kuin silmälasit, eivät säily pitkään, onneksi. Pallosämpyläni ovat niin herkullisia, että niiden vetovoimaa on vaikea vastustaa. Varmuuden vuoksi säilöin muutamia pakasteeseen turvaan kahdelta herkkusuulta.

Molempia näitä tarvitsen. Omatekoinen herkkusämpylä on hetken ravintoa. Ilman ravintoa ihminen ei selviä. Silmälasit taas tarkentavat näkökykyäni niin, että voin lukea ja kirjoittaa. Miten ihanaa on nyt, kun erotan selvästi näppäimistöltä pilkun ja pisteen. Kirjaakin lukiessa voin pitää molemmat silmät auki.

Aurinko on näyttäytynyt parina päivänä. Ihanaa. Tänään on Valon päivä, kynttilänpäivä, vanhan  Simeonin juhlapäivä. Hänen silmänsä saivat nähdä Valon, joka on koittanut maailman kaikille ihmisille. Hän otti syliinsä pienen Jeesus-vauvan, jonka Maria ja Joosef juutalaisen perinteen mukaan toivat temppeliin. Tuon valon näkemistä Simeon oli odottanut jo pitkään.

Tänään alkoi yhteisvastuukeräys, myös siksi, että olisimme pieniä toivon liekkejä ympäristössämme. Yhteisvastuun työtä tehdään yksinäisten vanhusten hyväksi Suomessa ja Kambodshassa.  Valoisaa kevättä jokaiselle Maaliskukan lukijalle!

Vanhuksista

Miten tässä elämässä pärjäävät yksinäiset, omaisistaan kaukana elävät atk-taidottomat vanhat tai sairaat ihmiset? Miten he selviävät yksinäisyydessään?

Teen itse töitä mm.vanhusten parissa. Tänä vuonna olen tavannut muutaman vanhuksen, joiden edessä on ollut pakko nostaa (kuviteltua) hattua. Syntymäpäiväkäynnillä törmäsin iäkkääseen mieheen, joka oli aikoinaan syntynyt keskosena. Eloonjäämistoiveet eivät varmaan olleet kovin suuret, koska synnytys tapahtui kotona eikä apuja ollut lähellä. Poika työnnettiin huopasaappaaseen ja nostettiin uuninpankolle lämpimään. "Kaksivuotiaana aloin sitten friskaantua, sitä ennen menin kuulemma välillä tajuttomaksi, eikä oikein tiedetty, mitä minusta tulee."  Tämä upea ja elämäniloa säteilevä mies oli monella tavalla esimerkiksi kelpaava. Hänen vaimonsa on ollut jo useita vuosia hoidossa vanhusten palvelukodissa. "Joka päivä, yli 2500 kertaa, olen käynyt häntä syöttämässä. Samalla soitan pianoa, laulelen ja muutenkin viihdytän talon muita asukkaita. Se on minulle niinkuin töihin lähtisi. Sitten syön kotona ja otan pienet päivätorkut." Päivänsankarin koti oli täynnä kädentaidoista kertovia esineitä.  Juttua riitti, ja ihailuni kasvoi. Evakkotaivalkin oli aikoinaan kuljettu. Ja nyt oltiin miniän laittaman komean kahvipöydän ääressä kiittämässä kuluneesta.
Toinen ihme oli pieni mummeli, joka yhtenä talviaamuna polki pyörällä toimistollemme tuomaan diakoniakolehdin : "... kun en ollut kirkossa silloin kun kolehti kerättiin."  Yritimme jo estellä, kun hän latoi aina vain uuden setelin pöydällemme.
Kolmas ikäihminen lahjoitti joulun alla lapsiperheisiin sata sukkaparia, itse kudottuja.

Anoppi näki vielä kutoa lapsenlapsilleen vuosi sitten

Näillä vanhuksilla ei ole hätää. Heidän sisäinen arvomaailmansa auttaa selviytymään. Lisäksi lähellä on joku, joka välittää ja auttaa asioiden hoidossa. He kaikki elävät lähellä keskustaajamaa. Mutta on niitäkin, jotka ovat sananmukaisesti oman terveydentilansa , perhetilanteen tai asuinpaikkansa vuoksi oman onnensa varassa. Yksi heistä on anoppini, joka asuu yksin kaukana kahdesta lapsestaan. Hän on lähes sokea ja lähes kuuro. Jäsenet ovat kipeät ja yöt usein unettomat. Kotiapu käy jakamassa lääkkeet ja keittämässä aamupuuron. Kotiavustajien kanssa  syntyvissä erimielisyyksissä anoppi jää yleensä toiseksi. Tuttava hakee pyykit kotiinsa pestäviksi, mutta ei edes pyynnöstä ollut viimeksi suostunut keittämään anopille kahvia.

Sydäntä särkee kuunnella tällaista. Ne, jotka eivät enää pärjää, saavat taistella oikeuksiensa puolesta voimilla, joita heillä ei ole. Kuntaliitokset, palvelujen keskittäminen isoihin taajamiin, julkisen liikenteen alasajo  ja muutenkin asiassa kuin asiassa rahan asettaminen ensimmäiseksi asiaksi vähentää vanhenevien ja sairaiden edellytyksiä onnelliseen elämään. Netissä voi helposti hoitaa asioita, mutta milläs hoidat, jos sinulla ei ole nettiä tai et osaa sitä käyttää.  Kaikella kunnioituksella veteraaneja kohtaan -  tällä hetkellä myös muut huonokuntoiset vanhukset tarvitsisivat omien lasten antaman avun lisäksi kaikkien yhteistä huolenpitoa. Mitenkäs se politiikka määriteltiinkään? Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista.
P.S Yhteisvastuukeräys kohdennetaan tänä vuonna yksinäisten vanhusten auttamiseen. Myös Suomessa.

Haavoittuvainen

Lähipiiriin syntyi eilen vauva. Uutinen tytön syntymästä hurahti ilona sydämeen. Voin kuvitella vanhempien iloa, kun he nuuhkivat vauvan tuosua, koskettelevat hellästi pieniä käsiä ja jalkoja ja painavat rakkaan nyytin lujasti rintaansa vasten.
Sosiaalisen median kautta tieto tulokkaasta leviää sekunneissa sadoille ihmisille. Onnitteluja sataa. Kaikki iloitsevat.

Tapasin viime viikolla keski-ikäisen henkilön, jonka elämä on solmussa.  Hänkin on joskus ollut pieni vauva. Riippuvuus pään sekoittavista aineista on nyt suuri ja hätä niiden saatavuudesta samankokoinen. Uhkaava käytös ja kiukku ovat epätoivoisia tapoja saada apua. 

Viikon mittaan yritin opetella ajattelemaan tuota ihmistä jalokivenä, rakastamisen arvoisena, ainutlaatuisena- Yritin voittaa pelon, jonka uhkaava käytös minussa synnytti. Sanoin hänelle puhelimessa niin lempeästi kuin vain osasin, ettemme kukaan halua hänelle mitään pahaa, päinvastoin. Sanoin, että en osaa sitä hyvää, mitä hänelle toivon, kuvata muulla sanalla kuin siunaus. Syntyi lyhyt hiljaisuus, sitten rauhallista puhetta arkiasioista. Onneksi tällä ihmisellä on vierellään ammattilainen, joka selvittelee solmuista elämää yhdessä hänen kanssaan.
Ihminen on haavoittuvainen. Vanhempien rakkaus (jos sitä on), kantaa elämän ensi vuodet. Vähitellen lapsen elämänpiiri laajenee.  Onko häntä kannustettu ja rohkaistu niin paljon, että hän selviää silloin, kun pahantahtoisuus, vallankäyttö, välinpitämättömyys, kiusaaminen ja pilkkaaminen astuvat kuvaan? Entä jos vanhemmatkaan eivät jaksa välittää nyrpeästä, isoksi kasvaneesta murkustaan? Pystyykö hän kasvamaan aikuiseksi niin, etteivät katkeruus ja kostonhalu vahingoita elämää?

Omat haavani repeytyvät helposti, vaikka niiden päälle ehtiikin välillä kasvaa kuori. Kipujeni  kanssa elän, niinkuin jokainen elää. Oman yksinäisyytensä ja omat kipunsa on vain tunnistettava ja hyväksyttävä. Se on ainakin itselleni ilmeisesti koko elämän kestävä tehtävä. Suruja eri asioista on kertynyt niin paljon. Osa elämän rikkaudesta löytyy siitä, kun tämän myöntää ja oppii elämään kipujensa kanssa. Näin löydän mahdollisesti myös ymmärtämystä kanssakulkijan kipuihin, hänen haavoittuvaisuuteensa.

Viimeinen

Tänään on vuoden 2012 viimeinen päivä. Pilvet pudottelevat maan päälle juuri nyt märkiä lumihiutaleita. On aivan hiljaista. Aamupäivä.  Ehkä joku summaa mielessään kulunutta vuotta. Toisen mieli askartelee jo tulevassa. Ja kolmas elää juuri tätä hetkeä, ehkä nukkuu vielä. Unessa voi kulkea kauas. (Minä olin Venäjällä, ja voitin taitoluistelukilpailun ilman luistimia. Jäästä ei ollut vuoroni tullessa tietoakaan ja niin tein komeita hyppyjä monot jalassa.)

Vuoden viimeinen aamu. Mies oli sytyttänyt enkelikelloon kynttilät, herätti minut ja lähti sitten omille asioilleen. Sain lahjaksi hiljaisuuden, jonka rikkoi vain enkelikellon vieno helinä. Puuro ja kuppi kahvia maistui hyvältä. Ainoa vilske kävi lintulaudalla. Keskityin hetkeen. Olin vain.

Sitten tuli painetta. Nyt nopeasti kamera esiin. Yritän saada kuvan tuosta enkelikellosta. Hetken tallentaminen vei mennessään lumon. Alkoi vuoden viimeisen aamu(päivä)n arki.

Pelottaako minua sana "viimeinen"? Kun enemmän asiaa mietin, jokainen hetki on viimeinen. Joka sekunti vanhenen ja kerran minun elämäni kellossa sekuntiviisari pysähtyy viimeisen kerran. Minua ei pelota. Sillä samassa hetkessä on aina läsnä jotain ensimmäistä. Uusi minuutti tuo mukanaan uuden mahdollisuuden. Viimeisenkin elämäni henkäyksen jälkeen alkaa jotain uutta. Ainakaan nyt ei pelota sekään. Seimen lapsen syntymä ja enkelien rauhanjulistus on vielä läsnä tässä hetkessä. Ovi on auki pääsiäiselle. Kuoleman portista näkyy ikivaloa.

Mutta se mikä pelottaa, on ihminen ja ihmisen mielen synkät syvyydet. Pelottaa se, miten helposti ohitan ihmisen, jonka elämä on järkkynyt ehkä jo aivan lapsesta saakka. Pelottaa yksinäistyminen, joka uhkaa ihmisen elämää. Pelottaa tämä ns. rakennemuutos, jonka rutinassa ja ryskeessä joku aina jää kokonaan syrjään. Pelottaa välinpitämättömyys ja voimattomuus, oma ja toisten. Pelottaa yhteiskunnan jakautuminen ja yhteisöllisyyden puute. Pelottaa kaikenlainen pakottaminen, halveksunta ja rasismi.

Enkeli sanoi jouluyönä: "Älkää pelätkö! Katso, minä ilmoitan teille suuren ilon! Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja..." Tarvitsen enkelin ilmoitusta. Tarvitsen rohkaisua rakastamiseen ja oikeudenmukaisuuteen. Tarvitsen toisia ihmisiä. Yhdessä me voimme paljon enemmän. Katsotaan siis toisiamme silmiin, kutsutaan nimeltä, annetaan arvoa. Jaetaan keskenämme ilo ja murhe. Sillä elämää ei ole kuin juuri nyt.

Punainen

Joulu. Joulu tulee jostain syystä nyt ensimmäiseksi mieleen. Joulu on punainen. Ihmiset pukeutuvat  punaisiin vaatteisiin. Monet kodit, myös meidän kotimme, on puettu punaisiin. Punaiset verhot, punainen liina, punaiset kynttilät, ihana joulun tunnelma. Amaryllis aukaisee hitaasti kauniit punaiset kukkansa.

Tuleeko punaisesta mieleen muuta? Tulee. Tulee mieleen sydämet, joita nuorena piirreltiin koulukirjojen mariginaaleihin. Sydämet, lävistetyt nuolella, sydänten sisällä kahdet nimikirjaimet, kohtalokkaasti ja tosissaan. Punainen - rakkauden väri. Niin paljon olimme silloin kokevinamme, vaikka rakkaus usein olikin kaukaa katsomista, aavistusta, tietoisuutta uudesta tunteesta, kaipausta johonkin, jonka tiesi kuuluvan aikuisten maailmaan oleellisena osana. Ihastumiset olivat harjoittelua ja leikkiä, vaikkakin välillä totisinta totta.

Miksi rakkautta kuvataan sydämellä? Miksi rakkauden väri on punainen?  Miksi myös viha on usein punaista, suorastaan palavan punaista? Ovatko voimakkaimmat tunteet punaisia? Miksi joulun väri on monen mielestä punainen?

Haluaisin uskoa, että joulu on punainen siksi, että "On ruusu Iisain kannon, nyt kukkaan puhjennut..."
Haluaisin uskoa, että ihminen ilmaisee joulun syvän punaisella värillä iloaan hetkestä, jolloin taivas kosketti maata. Pieneen talliin Juudean Beetlehemissä syntyi vauva, joka sai nimekseen Jeesus. Nimeä myöten kaikki tapahtui niinkuin Jumala tahtoi. Isä lähetti armahtavan Rakkauden elämään keskellemme. Lain täyttäjäksi syntyi Armo. Jouluna alkoi aikakausi, jolloin Armo käy oikeuden edellä, minunkin elämässäni. Totuus ihmisestä paljastuu. Olen heikko ja tarvitsevainen. En pysty elämään oikein ja toimimaan oikeudenmukaisesti toisia kohtaan. Tarvitsen totuuden itsestäni ja - armon. Niillä eväillä mennään.

Tämän rakkauden me ristiinnaulitsimme ja teemme niin yhä uudestaan. Hylkäämällä itsemme tai toisen ihmisen jotain kuolee.  Mutta vaikka Vapahtajan veri valuikin maahan, Hänet herätettiin eloon. Rakkaus ei koskaan kuole. Se vaatii saada elää. Se etsii uusia väyliä. Se ei ole hempeilyä vaan totisinta totta. Verenpunaisena, lämpimänä hehkuu elämän ydin - Rakkaus.
Tuliko tästä joulusaarna? "Voi ei!", sanoisi Wilson Kirwa, jota olimme kuuntelemassa kirjastossa. No, jotain muuta väriä sitten seuraavaksi. Huomenna alkaa joulun jälkeinen elämä.
    

"Tunnen rauhaa, iloa, kun saan lasta katsella..."

Sinitintti ruoka-astialla- tänään sinne lisättiin paljon pähkinöitä!

Meidän jouluun valmistumistamme vaivaa tänä vuonna ihmeellinen asia. Olemme onnistuneet sisäistämään hitauden filosofian. Nytkin nökötämme pöydän ääressä märehtien äsken syömäämme roskaruoka-annosta. Ukko aikoo ettonelle, minä olin jo ennen ateriaa. Olemme kyllä saaneet jotain aikaiseksikin, mutta siivoamisen aloittaminen "ottaa hietahan", niinkuin meilläpäin sanotaan. Mutta onhan tässä vielä kaksi päivää aikaa ennen sunnuntaita. Eilen siivousaikeet kaatuivat "joululahjaan", kun sain miehen sijasta mennä tunniksi nautiskelemaan hierojan pöydälle. Sieltä päästyäni kiiruhdimme kuin kedon paimenet - emme Beetlehemiin - vaan körttiseuroihin ystävien luo. Tämä oli autuaallinen vaihtokauppa. Siivoukset jäivät, mutta sielun ja mielen täytti tunnelmallisessa tuvassa syvä ilo. "Tunnen rauhaa, iloa, iloa, kun saan lasta katsella. Herra, auta meitä."  (SV 285: 6)
   Seuroissa korostui yksi aihe, lapsen huomaaminen, siis ihan kenen tahansa lapsen tai nuoren. On tärkeää, että lapsen ympärillä olevat aikuiset katsovat silmiin, puhuvat, oikeasti näkevät lapsen tai nuoren. Saattaapa siinä käydä niinkin, että nuoren ihmisen huomaaminen ja hänen elämänsä hädän näkeminen estää jonkin synkistä synkimmän tapahtuman, joidenkaltaisten edessä politiikotkin myöntävät voimattomuutensa.

   Itse asiassa ennen hierojalle pääsyäni istuimme pari tuntia ystäväni kanssa teekupposten ääressä rupatellen. Hän, kokenut opettaja, sanoi sarvien kasvavan päähänsä, kun kuuntelee nuoren polven puhetta opiskelun "etäistämisestä". "Olen vankasti sitä mieltä, että nuori tarvitsee vierelleen turvallisen aikuisen, vielä lukioiässäkin. Ja aivan varmasti tehtävät tulevat luokassa paremmin tehdyksi kuin kotona tietokoneen ääressä."

Ja niin vierähti se päivä ja kohta tämäkin. Joulumusiikki soi, sänkyvaatteet on kääritty pakkaseen vietäväksi. Kyllä tämä joulu tästä. Hitaasti. Mutta varmasti :)

"Kristus aivan avuton, avuton, syntisille lahja on. Herra, auta meitä!"  (SV 285: 8)
  

Kiukkuisia ajatuksia

    Tässä on Kyrönjoki, kotijokeni. Se on sieluni maisemia, yhdessä lakeuden, soiden ja metsien kanssa. Se on osa tätä maaseutua. Se on maisemaa, jossa ihmiset ovat viljelleet maata vuosisatojen ajan ja tekevät niin yhä. Nyt vain elämä maaseudulla on tehty mahdollisimman vaikeaksi. Kaikki keskitetään keskuksiin, suuriin yksiköihin, mauttomasti, lupaa kysymättä. Omin luvin. Päättäjien luvin. Kylillä eläminen on tehty niin vaikeaksi, että siellä eivät enää pärjää kuin ne, joilla on paksu lompakko, työtä ja oma auto. Vanhukset, joita  sivistyneissä kulttuureissa kunnioitetaan, jätetään selviytymään yhteiskunnan yhä harvemmaksi näivettyvän kotiavun turvin. Paikallinen lehti kertoi, että kuljetuspalvelu, joka on sentään kerran viikossa ajanut kolmen- neljänkymmenen kilometrin päässä keskustasta asuvia ihmisiä asioille taajamaan, lakkautetaan vuoden alussa. Kun näet paikallisten kuntien kuntayhtymän sosiaali- ja terveystoimi hoitavat omilla systeemeillään vanhusten asiat. Siis vain terveyteen liittyvät asiat. Miksi ihminen ei saisi enää käydä kaupassa ja erilaisilla asioillaan itse, jos kunto ja ikä sen vielä sallivat? Ei siellä kylillä läheskään kaikilla ole omia lapsia tai sukulaisia, jotka toimittaisivat vanhempiensa asioita. Onneksi on vielä kauppa-auto ja kirjastoauto. Viimeisen vuoden aikana on kylällä, jossa itse miehen kanssa asuin melkein viisi vuotta, loppunut koulu, kauppa, posti, pankki ja nyt lopetusuhan alla ovat neuvola ja tuo kulkemisapu. Haloo! Onko tässä enää mitään järkeä? Raivostuttaa ja surettaa.

Joki, pellot, suot ja metsät ovat nähneet paljon ja monenlaista. Niistä ihminen on saanut voimaa. Mutta ihminen tarvitsee muutakin. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, yhteiskuntaa, joka huolehtii inhimillisellä tavalla jokaisesta. Jos yhteiskunnan arvona on ainoastaan talous, raha ja keskittäminen, jää meidän itsemme kannettavaksi vastuu toisistamme. Meidän pitää nousta kapinaan. Ehkä se on mahdollisuus. Mitä minä voisin tehdä? Emme voi alistua älyttömän koneiston surkastuneiksi osasiksi. Mitähän Jeesuskin tästä ajattelisi?

Jään miettimään.