Marrasmaisema

On se harmaa ja kurainen. On se vetinen. Kyllä autokin on niin likainen. On pimeää. Ei tee mieli ulos. On vaikea valita, pukeeko vaatteet syksyn vai talven mukaan. On se niin marraskuu. Kaupan hyllyiltä vähenevät kotimaiset vihannekset. Hinnat nousevat. On talviaika. Tiet ovat liukkaat tai sulat, nopeusrajoitukset ja uhkarohkeat ohittelijat kiristävät pinnaa. Ihmiset haukottelevat. Yöt jäävät lyhyiksi vaikka valo herää vasta myöhään. Silloin ollaan jo töissä ja juodaan päivän toiset kahvit. Päivällä on hämärää tai pimeää. Tekee mieli käpertyä. Tekee mieli lukea. Tekee mieli syödä. Tekee mieli katsoa elokuva. Tekee mieli syliin. Katsoo kaikkea vähän kauempaa. Ei ole niin kiinni elämässä ja muissa ihmisissä. Haluaa piiloutua. Haluaa sytyttää kynttilöitä,katsella pientä liekkiä tai hautausmaan liekkimerta. Ei halua huonoja tai surullisia uutisia. Haluaa iloa kuitenkin. Paljon iloa. Haluaa toivoa. Enemmän toivoa. Haluaa, ettei kuolemaa oikeasti ole. Haluaa elämää. Toivoo sitä. Uskoo siihen. Rakastaa sitä. Marrasmaisema on harmaa huopa, jonka alla voi lämmitellä. Unelmoida elämästä. Haluaa kuunnella hiljaista musiikkia. Haluaa tuntea rentouden leviävän jäseniin. Haluaa uskoa, että Joku Toinen kannattelee elämää. Haluaa uskoa, että itse saa olla yksi osanen luontoa, ihmisosanen. Haluaa uskoa, että jokainen tahtoo puhdasta luontoa. Haluaa luottaa siihen, että ihmiset muutenkin haluavat hyvää. Itkee sitä, että ihmiset eivät halua hyvää, eivät suojele luontoa, eivät välitä. Marraskuu. Kirkossa puhutaan valvomisesta ja tuomiosta. Haluaa kuulla sen. Haluaa tehdä tiliä ja pyytää armoa. Haluaa olla valmis iloon, sillä tavalla valmis, että aina olisi Ilon lapsi. Marraskuu, lähestyvän ilon tumma maisema.

Uskallanko olla minä?

Kurkistus pianon sisäiseen olotilaan
 

Viime aikoina olen yrittänyt tutkistella tunteitani. Mikä tapahtuma, asia tai tarve on tunteeni takana? Olen siis opetellut tuntemaan itseäni paremmin. Otanpa  ajankohtaisen esimerkin. Mua on alkanut yhä enemmän facebookissa ärsyttää päivitykset: "Jos uskot Jeesukseen/ jos Jeesus on Sinulle rakkaampi kuin fb ... niin julkaise tämä seinälläsi." En ole julkaissut. En siksi, että jotenkin häpeisin uskoani, vaan siksi, että minua suututtaa hengellinen pakottaminen, jolla yritetään saada minut tekemään jotain sellaista, mikä ei itselleni tulisi mieleenkään. Olen yrittänyt olla provosoitumatta, mutta onneksi on oma blogi, jossa voin mielipiteeni kertoa.
   Luulen, että tuollaiset päivitykset ennemminkin karkoittavat Jumalan etsijöitä kuin vetävät puoleensa. Ainakaan omaan ilosanoman kertomisen tapaani eivät nuo keinot kuulu.

Yleensä olen pelännyt mielipiteeni sanomista ylläolevan kaltaisista tai muistakaan erityisesti uskoon liittyvistä kysymyksistä. Olen halunnut olla mieliksi vähän joka suuntaan. No nyt se tie on toivottavasti käyty loppuun. Elän jo myöhäistä keski-ikää ja on aika olla oma itsensä, tiedostaa mielipiteensä ja seistä niiden takana. On jollaín tavalla löydettävä rajansa ja oma sisin minuutensa. Pitää tietää, mitä tahtoo. Pitkä tie ja monet virheet ja vaiheet on pitänyt käydä tähän päästäkseen. Nyt yritän opetella olemaan uskollinen ensin omalle itselleni.  Hieman Tommi Hellsteniä muunnellen: "Koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia oma (uskon)elämä".

Koska olen melko avoin ihminen, liiankin avoin, minua on helppo haavoittaa. Ehkä siinäkin on opeteltava uudet rajat. Mitä haluan itsestäni muille kertoa? Tämä blogi on kuitenkin ollut oiva väline puhua koskettavistakin asioista suoraan. Olen saanut paljon positiivista palautetta mm. siitä, että sanoitan jotain sellaista, minkä joku toinenkin on kokenut, mutta ei ole osannut sitä pukea sanoiksi.

Tuulikello helisee. Räntää sataa. Lähden kauppaan. 

Ystävyys on elämän viini

Olipa kerran nainen, joka eli kaukana täältä.Tuo nainen oli nuorena pudonnut jokeen. Kylmä vesi oli kuljettanut häntä mukanaan vuolaassa virrassa. Tytön pää oli pysynyt kuitenkin pinnalla. Hän osasi uida. Virta vain oli niin pyörteinen, ettei hänen uimataidostaan ollut oikein mitään hyötyä. Voimattomat uintiliikkeet eivät auttaneet vuolaassa virrassa. Tyttö yritti sinnikkäästi uida kohti rantaa. Yhtäkkiä veden yllä näkyi oksia. Komea puu oli kaatunut joen pientareelta ja tyttö sai kuin saikin kiinni oksistosta. Hän pysähtyi hengittämään kädet lujasti puun oksan ympärillä. Siinä hän hengitteli, kunnes voimat lisääntyivät niin, että hän pystyi hitaasti puun avuliaitten oksien avulla siirtymään rantaan, jossa jalat tapasivat maan. Hitaasti hän kömpi rannalle. Väsymys sai hänet sulkemaan silmänsä. Hän ei jaksaisi liikkua mihinkään.

      Paljonko lie aikaa kulunut. Tyttö tunsi, miten hänet kiedottiin lämpimään huopaan. Joku oli tullut ja tahtoi auttaa. Tyttö tunsi, miten päähän vedettiin hellästi lämpöinen myssy ja jalkoihin pitkät, villaiset sukat. Sitten joku otti hänet syliinsä ja kantoi lämpimänä hyrisevään autoon. Vähän ajan päästä auto pysähtyi ja samat käsivarret kantoivat uupuneen sohvalle. Vähitellen hän alkoi toipua. Kuuma teekuppi kourassaan hän kertoi ikuisuudelta tuntuneesta kamppailustaan virtaa vastaan. Tuo ihminen, josta tuli hänen hyvä ystävänsä, kuunteli yhä uudelleen hänen tarinaansa. Välillä kyyneleet valuivat hänenkin poskilleen.  Tytön yllätykseksi tuo ystävä kertoi kokeneensa melkein samanlaisen onnettomuuden omassa elämässään.

      Minä en ole pudonnut jokeen. Mutta ystävyydessä olen saanut kokea samanlaista lämpöä, hyvää huolenpitoa ja ennenkaikkea sen helpottavan tunteen, etten ole elämäni asioiden kanssa yksin.
      Yhdessä jakaminen, nauraminen, itkeminen ja lopuksi vielä elämämme kantaminen Parhaalle Ystävälle auttoivat ihmeellisesti meitä molempia. Ehkä aina ei tarvita terapeutteja. Hyvä ystävä riittää.

Kahden tulen välissä

On niin paljon tehtävää. On niin vaikea olla vain yksi ihminen.  On niin paljon, mistä pitäisi puhua ja paljon, mitä tulisi tehdä. On niin kauhea huomata pelkuruutta itsessään. Minä pelkään, että minut vielä joskus havaitaan köykäiseksi ja heitetään ulos paratiisin ihanuudesta, koska en tehnyt kaikkea, mitä olisin voinut. Laiskuuttanikin. Mukavuudenhalusta.

Ja sitten yllättäen kesken noiden mietteitteni tipahdan armon mereen. Kellun siellä ihanassa rakkauden virrassa. On niin paljon, mistä olen kiitollinen. Vesi kannattelee, lohduttaa, tuudittaa.

Havahdun ääneen: "Mitä mitä? Oletko unohtanut lähimmäisesi? Lopeta kelluminen ja ota lusikka kauniiseen käteen! Kyllä kyllä. Kyllä minä rakastan ja annan anteeksi, mutta en kuollut ristillä sen vuoksi, että sinä unohtaisit armon meressä muut ihmiset. Mars mars!"
Puistelen päältäni armon meren pisarat. Ryhdistäydyn. Katselen ympärilleni. Joku hymyilee minulle ystävällisesti ja kysyy, voisiko auttaa? Auttaa minua? Enhän minä tarvitse apua. Tulen toimeen omillani. Minunhan tässä kuuluisi auttaa.
Virhe.

Miten osaisinkaan auttaa toista ihmistä, edes yhtä, jos en saisi osakseni rakkautta toisilta ihmisiltä. Itseriittoisuuteni on kuvottavaa. Tekee mieli käväistä uimassa armon meressä.
Oho! Huomaankin, että apua tarjoavan ihmisen lämpö tuntuu armon meren vedeltä. Istun nojatuoliini ja annan hiljaisen kiitollisuuden valahtaa ylitseni. Ajattelen.

Totta. Ääntäni ja tekojani tarvitaan. Mutta olen vain yksi ihminen. Minä. Minäkin tarvitsen toisia.  Jumala ei vaadi minulta mitään. Hän vain avaa silmäni ja korvani. Ymmärrän, että yhdessä tekemällä voi saada paljon aikaan. Kannattaa lyöttäytyä kimppaan niiden kanssa, jotka ajattelevat samalla tavalla. Kannattaa rukoilla, että armon vesi kannattelisi niitä, joiden hätää en voi lievittää.
    
Kellahdan taas armon mereen. Kyllä sinne nyt illalla hyvin ehtii lillumaan. Huomaan vierelläni monia muitakin. Kaikkien kasvoilla on autuaallinen hymy. Mutta muistan, että vähäisten veljien ja sisarten enkelit näkevät Taivaallisen Isän kasvot. Onko meidän lilluskelijoiden tehtävä saada ne kasvot hymyilemään, yhdessä?

Hyvyyttä ja kamaluutta

Osa-aikaeläkeläisestä neljän viikon tiukka työrupeama ottaa mehut irti. Varsinkin kun on samalla oikeastikin mehujen irtiottamisen aika. Monet puhuvat mehuista, soseista, sienimetsistä, säilömisestä, pakastamisesta, kuivattamisesta ja poimituista puolukkakiloista. Minäkin vietin työjakson lähes ainoan aikatauluttoman päiväni suppilovahverossa. Olipa siellä sienen sisässä ihanaa ja kosteaa. Heh. Siis siellä metsässä tuoksui kirpakka syksy. Suppilovahveroita oli niin paljon, että ystäväni ja minä ensin huokailimme, sitten keräsimme ja huokailimme, sitten varoimme astumasta pikkuisten sienien päälle, lopetimme ihastuksen huokailut ja vain keräsimme ja keräsimme. Uskomaton runsaus!

Iloista ja suruista suurimmat liittyvät kuitenkin ihan varmasti ihmisenä olemisen iloon ja tuskaan. Tätä viikkoa ovat kirkossa kannatelleet Jeesuksen puheet lapsista, vähimmistä veljistä ja enkeleistä.
Hän kieltää rajuin sanoin ketään viettelemästä pahaan lasta, joka taivasten valtakunnan näkökulmasta on kaikista suurin. Lapsi on malliesimerkki. Meidän tulee tulla lasten kaltaisiksi päästäksemme taivasten valtakuntaan.  Evankeliumitekstin lopussa Jeesus sanoo jotain kaunista ja arvoituksellista: "...sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja."

Miten me osaamme tulla lapsen kaltaisiksi? Liikutuin katsellessani kirkonmenoja tv-ruudun kautta. Jumalanpalvelus tuli jostain Pohjoismaista. Seurakunta koostui lapsista. He kokosivat kahden papin johdolla rukoushelmistä  muodostuvaa nauhaa. Kun nauhaan pujotettiin kaksi rakkauden punaista helmeä, pappi kysyi lapsilta, miksi näitä helmiä on kaksi? Oli ollut jo puhetta siitä, että rakkauteen kuuluu Jumalan anteeksiantamus. Joku lapsista vastasi: "Toinen on anteeksisaamisen ja toinen anteeksiantamisen helmi". Pappikin liikuttui ja sanoi: "Kukaan maailman teologeista ei olisi osannut vastata sinua paremmin tähän kysymykseen".
Niin. Ilman näitä kahta taitoa emme voi kasvaa syvemmälle rakkauteen ja ystävyyteen. Mutta vaikea on antaa anteeksi, jos joku tekee omalle tai toisen lapselle pahaa. Siinä Kristus kärsii kuolemantuskan yhä uudestaan. Emme elä vaaleanpunaisessa maailmassa. Eipä ollut Kristuskaan kovin lempeä sanoissaan puhuessaan vähäisimpien viettelijöistä. Mutta miksi Jumala sallii niin paljon pahaa tapahtuvan?

Joku tolkku blogissakin. Nyt olen päässyt suppilovahverometsästä ihmisten synkkään raadollisuuteen. On aika lopettaa ja yrittää itse elää lapsen luottamuksessa, iloiten anteeksisaamisesta ja opetellen anteeksiantamista. En silti pysty kaikkia asioita hyväksymään maailmassamme. Meidän enkelimme taivaissa näkevät taivaallisen Isän kasvot. Mitähän he niissä näkevät?

Laulun henki

Miksiköhän ihminen osaa laulaa? Joku on varmaan asiaa tutkinutkin, mutta ihmeelliseltä se silti tuntuu. Vaikka ihminen voisi vain puhua, niin Luoja on antanut luodulleen lisäksi taidon ja halun laulaa ja luoda musiikkia. Mikä ilo! Lutherkin jo totesi, että musiikki on paras tapa karkoittaa paholainen.  Olen viime aikoina miettinyt, mitä syvää minussa tapahtuu, kun laulan.

No, minulle laulaminen on kovin hoitavaa, ellei suorastaan terapeuttista. Yksin hoilatessa tulee parempi mieli, mutta yhdessä toisten kanssa laulaessa tunteet nousevat ainakin potenssiin kolme! Tulen juuri kuoroharjoituksista ja mieleni on hyvä. Päässä soi " ...kunniaksesi , kunniaksesi, kunniaksesi, Herra!" Sitä pitkää, läpisävellettyä laulua laulettiin viimeksi tämän päivän treeneissä viisiäänisesti ja tuntui, että katto nousee innostuksesta ilmaan. Uusia laulajiakin on kuorossa neljä, joten kuoromme kasvaa ja nuortuu, mikä lienee kirkkokuoroissa aika harvinaista.  

Kannel ja hymyilevä karhu musiikin odotuksessa...
 

Mutta siitä terpeuttisesta vaikutuksesta vielä haluan sanoa jotakin. Kun siskoni kuoli kesällä ankean sairauden jälkeen, minun oli vaikea tavoittaa suurta suruani ilman laulua. Kuuntelin uudelleen ja uudelleen Rajattomien laulamaa Eino Leinon sanoittamaa laulua: "Ikävöi, ihminen! " Kyyneleet valuivat, muistot kulkivat ja mielen täytti suru, joka ajelehti ikävän ja kaipauksen laineilla. Hautajaisissa ortodoksikuoron laulamat suruveisut ja iloiset ylösnousemuslaulut puhuttelivat. Aina ei tarvitse itse päästä laulamaan; jo hyvin laulettu tai soitettu, sielua puhutteleva musiikki on puhdistavaa ja uudistavaa. Kirkossa virret saavat kyynelpurot virtaamaan - jos on niiden aika. Mutta yhtä hyvin ilo voi pulpahtaa pintaan; tekisi mieli nousta penkistä ja tanssia pelkästä hyvästä mielestä. ( Jos ihan rehellisiä ollaan, niin virsikirjassa tosi riemullisia virsiä on minimaalinen määrä melankolisiin verrattuna).

Runot ovat toinen juttu, mutta sanonpa vielä sen, että laulut ovat ilman melodiaa runoja. Jos nuotti vie mennessään tai on liian vaikea laulettavaksi, kannattaa lukea teksti runona. Sitäkin olen harrastanut yksin ja yhdessä toisten kanssa. Uutena avautuu sana - laulettuna tai luettuna. Lahjaa kaikki.

PS Itkuvirteni sanat jaksavaisten lukea. Löytyy myös "Juutuupista" :) 
"Ikävöi, ihminen!
Kaipaa kauneinta muiston ja toiveen,
päiviä lapsuuden
aikoja armaita hempeän hoiveen.
Isää ja äitiä,
veljiä, siskoja vierailla mailla.
Untesi neitiä,
häntä mi pois meni hämärien lailla.
Muistatko aikaa,
milloin sun aamusi nous elon kultaan?
Lempesi taikaa,
riemuja ammoin jo menneitä multaan?
Retkiä marjassa,
laineita soljuvan salmen ja lahden?
Käyntejä karjassa,
kesäyön ääniä yksin ja kahden?
Kaipaatko milloin
pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi?
Istuen illoin,
tuntien hiljaa jo maatuvas maaksi
kun kaikki haipuu
kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä
vitkahan vaipuu,
vaikka sä korkeelle kurkotat yhä?

Itketkö, ihminen,
silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon,
hienointa sydämen,
herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?
Kuuletko hukkaan
juoksevan hetkiä mittaavan hiekan?
Päivies kukkaan
näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?

Ikävöi, ihminen,
taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen!
Rannalta tuskien
nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!
Kultainen helää
ihmisen ikävöivän sielussa kieli.
Etsimys elää,
maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli."
                                     Eino Leino
            

Elämän etsijä

Meillä töissä kävi tietoturvakouluttaja. Oppimani asia numero yksi: "Suurin uhka turvallisuudelle on koneen käyttäjä itse, se asenne, jolla suhtaudun tietokoneen käyttööni". Olipa heti koulutuksen jälkeen pakko käydä työhuoneella tekemässä muutamia parannuksia... vaikka eivät omat salasanani nyt ihan siinä koneen vieressä liimalapulla olleetkaan. Asenne taitaa ratkaista ( melkein ) kaikissa asioissa.

Aivan kivenheiton päässä kodistamme on kehitysvammaisten asuntola. Eräs tuon kodin asukkaista, keski-ikäinen mies, on ottanut elämäntavakseen seisoa työajan ulkopuolelle jäävän ajan tienristeyksessä ja nostaa kättä kaikille ohiajaville autoilijoille. Hieno elämäntehtävä ja uskomaton uskollisuus! Jo vuosia hän on ilahduttanut meitä ohikulkevaisia.

Eräs tuntemani veteraani on aina kovin  ilahtunut tavatessamme.  Ja paikka, missä hänet usein tapaamme, on konsertti. Hän on varmasti paikalla kaikissa klassisen ja hengellisen musiikin konserteissa. Hän arvostaa musiikkia, rakastaa kuorolaulua ja on myös uskollinen seurakuntalainen. Huolimatta korkeasta iästään ja kahdesta kepistään, joita liikkumaan pääseminen edellyttää, en ole koskaan kuullut hänen valittavan mistään. Hän kunnioittaa elämää ja iloitsee siitä.

Jokainen aamu avaa oven uuteen mahdollisuuksien päivään. Jokainen iltakin on vielä mahdollisuus. Mikä on oikea ja kohtuullinen elämänohje tämän moniarvoisen ja usein kiireisesti sykkivän ajan haasteiden keskellä? Olisiko se tämä ikivanha rakkauden kaksois- ( tai kolmois ) käsky: "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?"  Mietin sen jokaista sanaa erikseen. Rakasta. Jumalaa. Yli. Kaiken. Ja. Lähimmäistäsi. Niinkuin. Itseäsi. 

Kumarran pääni. Ristin käteni. Haluan jatkaa matkaani rakkauden etsijänä ja löytäjänä. Epäonnistuneena voin alkaa uudelleen: "...Voin armoon luottaa yhä, keskeneräinen. Kiitos, Herra pyhä, iankaikkinen."