Syntymäpäivänä

Kuusikymmentäviisi on mielestäni jotenkin pelottava luku. Varsinkin, kun sillä todetaan vuodet, jotka itsellä on takana. Ennemmin ei ole ollutkaan ikäkriisiä, mutta nyt, juuri tänään, se paukahti päälle. Enkö nyt sitten haluakaan vanhentua kauniisti? Haluan, mutta tuntuu, että kaikki, mitä olen, on jo tehty ja ollut. Ikäänkuin ei enää olisi tulossa työn, tarmon, luomisen ja onnistumisen päiviä?
Syntymäpäiväkriisi.
Vielä muutama tunti, sitten voin rauhoittua. Ikä tavallaan unohtuu, kun tämä "ylityspäivä" on ohi. Ehkä heräänkin uuteen aamuun pää täynnä uusia ideoita ja ajatuksia? Kuka tietää?
Joka tapauksessa olen onnellinen kaikesta siitä, mitä näillä etapeillani olen kokenut. Elämäni paikkakunnat, missä olen eri vaiheissa elänyt:
Laukaa (0-2v), Kauhajoki (2-20v), Järvenpää (20-23v), Lehtimäki (23-27v), Alavus (27-28v), Helsinki (28-30), Nairobi (31v), Kisumu (31-33v), Helsinki (33-34v), Nairobi (34-35v), Kisumu( 35-37), Kakamega (37v), Muurla(38-39), Kauhajoki (39-65v) ja pieni, mutta merkittävä pätkä; Kaarina (44-45v).

Kaksi maata, 11 paikkakuntaa. Paikannimet eivät elämästä paljoa kerro.  Jokaisessa työssä ja toimessa, jokaisella paikkakunnalla on elämä sisältänyt iloa, rakkautta, ystävyyttä, mutta myös surua, pettymyksiä, menetyksiä ja vaikeuksia. Jos elämää oikein tarkasti tutkailen, tulen ainakin itse siihen tulokseen, että vaikeinta on elää itsensä kanssa sovussa. Olen itse vastuussa tunteistani. Tunnetyyppinä elän, järki tulee ensimmäisessä vaunussa veturin perässä.

Silti koko tällä elämäni matkalla olen epäuskon ja epätoivonkin hetkinä luottanut siihen, että elämäni on kokonaan Armollisen Jumalan kädessä. Jumala on se kallio, jolla elämäni juna kulkee. Pettymyksen hetkinäkin olen voinut olla varma siitä, että kallio on luja ja pettämätön.

Suurimman osan elämääni olen elänyt sinkkuna. Nyt jaan sitä miehen kanssa. Elämä on monella tavalla rikkaampaa, mutta omaa itseäni en pääse pakoon avioliitossakaan. Avioliiton ikävin puoli lieneekin siinä, että se nostattaa oman raadollisuuden niin selvästi näkyviin. Yhdessä koettu elämä on monipuolista ja antoisaa, kunhan kasvamme vierekkäin, lähellä, mutta ei  liian lähellä. Ainakin meillä molemmat tarvitsevat myös oman tilan ja yksinolon.

Nyt syntymäpäivää on jäljellä enää tunti.Voin liittää tähän pari kuvaa, huokaista ja mennä nukkumaan.

rippikuva

Oisinko viisi vuotias?

Poncho, johon äiti virkkasi v. 1970 palaset ja mä jatkoin sinisillä
reunoilla. Käytössä edelleen lähes joka päivä.

Miehen laittama aamujogurtti

toinen"lapseni"

Äiti, synnyttäjäni, elämänsä viimeisenä syntymäpäivänä 2011

Katoavaista

Kevät keikkuen tulevi. Silti minua on muistutettu elämän katoavaisuudesta ja elämän arvosta kuluneitten viikkojen aikana. Ihmisen elämä alkaa, kestää ja loppuu. Elämän pituus ei ole meidän vallassamme. Viikon sisällä olimme saattamassa haudan lepoon kolmea tuttua ihmistä. Vaikka kukaan ei ollut itselleni tosi läheinen, jokaisen poismeno tuntui raskaalta. Kyynelkanavia koeteltiin.
Näiden tuttavien elämä katkesi liian aikaisin inhimillisesti ajatellen. Heidän elämänsä tarinat olivat hyvin erilaisia, mutta kaikki mielenkiintoisia ja arvokkaita.

Eräs heistä oli hyvin erikoinen ihminen. Hänen elämänsä herätti minussa monia tunteita. Lukemattomia kertoja olimme tavanneet, jutelleet, nauraneet ja riidelleetkin. Joskus olin hieman pakoillut, ettei olisi tarvinnut kohdata, koska en aina jaksanut hänen ylitsepursuavaa sanatulvaansa ja uteliaisuutta. Silti nyt, kun arkku seisoi yksinäisenä katafalkilla kappelissa ja ilmassa leijui liljojen tuoksu, ymmärsin, että tuo ihminen oli minun elämääni nuoruudesta saaakka annettu lähimmäinen, jonka kuolema sai vuodattamaan jonkinasteisen hellyyden sävyttämiä katumuksen kyyneleitä. Hautajaiset olivat hiljaiset. Saattoväkenä ihmisiä, joilla lähes kaikilla oli muistotilaisuudessa kerrottavana hänestä jokin valoisa muisto.

Naapuripitäjässä mies soitti kannelta tuttavansa äkillisesti kuolleen vaimon hautajaisissa. Läsnä olivat vainajan puoliso, lapset, ensimmäinen lastenlapsi, äiti, sisarukset ja heidän jälkikasvunsa ja tietenkin myös lesken omaiset, mm. vanha appi. Pitäjän kirkko oli lähes viimeistä sijaa myöden täynnä osaksi ääneen itkevää saattojoukkoa. Ilma oli tiheänään "Ei, ei, ei vielä!" -tunnelmaa. Minäkin muistin hyvin tämän tuttavan, hänen iloiset, nauravat kasvonsa. Pystyin hyvin ymmärtämään kirkon täyttävän kaipauksen surun. Siellä saatettiin hautaan paljon rakkautta saanutta ja sitä toisille jakanutta ystävää ja omaista.

Kolmannet hautajaiset olivat pienet ja hiljaiset. Saatoimme hautaan ystävää, jolla ei ollut omia lapsia ja jonka suku oli muutenkin pieni. Näissä hautajaisissa oli se ihmeellinen piirre, että mieheni,
joka siunasi vainajan, tutustutti myös minut vainajan veljeen ja hänen vaimoonsa. Voi sanoa, että ennen tuntemattomista ihmisistä tuli meille ystäviä monimutkaisen tapahtumasarjan kautta. Olen siitä kiitollinen.

Elämä on joka päivä täynnä kohtaamisia. Jospa jaksaisimme kohdata jokaisen  lämmöllä, nähden tapaamamme ihmisen ainutlaatuisen arvon.Voi olla, että huomenna jompi kumpi meistä on jo poissa.

Kielikylpy

Kielikylpy on tätä nykyä jokapäiväinen. Joka tuutista tulee älytöntä kielten sekamelskaa. Suomenkieli taitaa olla sukupuuttoon kuoleva, varjeltava luonnonvara. Vähän niinkuin liito-orava. Isä kääntyisi varmaan haudassaan, jos median mölötys, huutaminen ja pölötys sinne kuuluisi. Hän kun oli ihminen, joka oikaisi omiensa kielenkäyttöä välittömästi, jos hänen mielestään suomenkieli tuli jotenkin huonosti lähimmäisen huulilta. Taatusti "alkaa tekemään"- tapaiset, nyt jopa virallisesti hyväksytyt kielenmuutokset saisivat häneltä jyrkän tuomion. Kyllä minäkin niin mieleni pahoitin. Edelleen alan kirjoittaa, vaikka muut kuinka alkaisivat arvostelemaan.

Pahinta on silti tämä englanninkielen sekoittaminen suomenkieleen, Aivan huomaamatta englanninkieli hiipii sisään. Itsekään en enää huomaa ihmetellä, miksi "Voice of Finland" ei voisi olla "Suomen Ääni"? Miksi "talkshow" ei voisi olla "keskusteluohjelma" tai mitä tahansa, Anyway, on ihan mahdottoman hauskaa, kun multitalentit starat nousevat stagelle esittämään upean vetonsa biisistä, joka on leffasta tuttu. Ja jos ääni on tosi fine, niin tuomarit osoittavat rispektiä ja kehuvat artistin attitudea. Wau! Kannattaisi varmaan tsättäillä tai lisätä hästäk twitterissä, ainakin nyt facessa.

Citymarket on jo niin tuttu kauppaketjun nimi, ettei edes huomaa, että suomeksi sen kuuluisi olla "Kaupungin tavaratalo" Ilahdun aina omaperäisistä suomenkielisistä vaihtoehdoista. Meilläkin on sentään Valkoinen Puu, suutariliike Aniliini ja tuo ihana käsityöläisten nuorekas "Uniikkiputiikki", joka on nimensä mukaan ainutlaatuinen! Uniikkiputiikki on niin hauska muunnelmasana, että sen tarkka vastine suomeksi olisi huonompi: "Ainutlaatuinen kauppaliike"!

Nezirkin kuuluu urheiluruudun mukaan treenaavan oman kuntonsa äärirajoilla. Treeni on kyllä suomeksi harjoitus, mutta treeni on jo niin tuttu sana, ettei se enää käy kielikorvaani kovin pahasti.
Ja treenajillahan on aina nykyään choutsi.  Myös musiikin puolella choutsataan, että päästäisiin
kovaa duunia tekemällä etenemään uralla.

Maailman suurien ongelmien rinnalla nämä asiat ovat pieniä. Mutta ärsyttäviä. Globaalisuus ei voi olla oman kielen raiskausta mennen tullen. Yritän itse puhua suomea suomalaisille ja englantia niille, jotka eivät ymmärrä suomea. Ruotsia en edes yritä, mutta swahilia olisi kiva puhua jonkun sitä osaavan kanssa. Siitä saisi poweria  :)

Liikahdus kohti hyvää

Tämä alkanut vuosi toi sitten heti esiin uusia ja taas uusia järkyttäviä uutisia maailmalta. Terrorismi tuntuu olevan teemana. Pankkien palvelunestohäiriköinti sai oikean mittakaavan, kun Pariisista alkoi kuulua järkyttäviä uutisia. Voiko jokaisesta huonosta asiasta tosiaan seurata jotain hyvääkin? En osaa filosofoida, mutta niin näyttää yhä uudelleen käyvän.

Juuri luin uutisen, että Ranskassa kristilliset kirkot täyttyvät, ihmiset rukoilevat Lähi-Idän puolesta ja auttavat kodittomia. Onko se seurausta viikolehti Charlieen kohdistetusta hyökkäyksestä, en tiedä, mutta kumminkin.

Positiivista on ollut myös parin ensimmäisen "Kioski"-ohjelman anti. Kun useampi tuhat koditonta nuorta sai kasvot Miskassa, alkoi tapahtua hyvää myös muille kodittomille. Tänään oli ihana kuulla, että ministeri Pia Viitanen ei saanut unta viime yönä. Kasvokkain olo nuoren, neljän kuukauden kodittomuuden kokeneen nuoren opiskelijapojan kanssa oli ministerille kova paikka. Asunnottomuudesta oli selvästi tietoa, mutta on paljon vaikeampaa nähdä, kuulla ja haistaa ihminen lähietäisyydeltä kuin puhua hänestä yhtenä tuhansista erilaisissa komiteoissa tai valiokunnissa. Ja niinpä kävi, että ministeri heti aamusta perusti erityisryhmän auttamaan ja selvittämään kodittomien nuorten asemaa.

Mitähän kertoo minusta se, että sain nukuttua hyvin? Tiedän, että Kauhajoellakin on ainakin väliaikaisesti asunnottomia ihmisiä. Mitä pitäisi tehdä? Pakkanen paukkuu nurkissa ja tuhannet suomalaiset miettivät, mistä löytää paikan, jossa viettää edes osan yöstä lämpimissä tiloissa. Toimittaja Rakel Liekki vietti yhden kokeellisen asunnottoman yön. Järkyttävää oli, kun hän kertoi mm., että kaikki kauppojen roskikset olivat lukossa! Kauppaketjujen johtohenkilöt istuvat lämpimissä sisätiloissa tekemässä turvallisia päätöksiä omistamansa firman osalta. Eikö ylijäämäruokaa voisi jättää johonkin "Ota tästä"- laatikkoon? Vai kävisikö niin, että sanan levitessä hyvinvoivat ihmiset hiipisivät yöllä taskulamppu kourassaan nappaamaan ilmaista, vanhaksi käyvää ruokaa? En usko. Kaikissa kaupoissa pitäisi ihan päiväsaikaan olla laatikoita tai hyllyjä, johon vanhaksi menevä ruoka koottaisiin ja myytäisiin sitten hyvin halvalla tai annettaisiin ilmaiseksi. Kun ne nyt ilmeisesti kuitenkin joutuvat "Moolokin kitaan" roskina hävitettäviksi. Jossakin liikkeessä olen tällaisen korin nähnytkin ja olen kuullut sen olevan tärkeä joillekin ihmisille, jotka sinnittelevät toimeentulon äärirajoilla.


Niin, miten minä voisin panna omassa elämässäni hyvän kiertämään? Miten voisin jakaa sitä, mitä minulta jää yli?
Voin rukoilla, että Jumala auttaisi hädässä olevia, mutta se ei riitä. Jos rukoilen tosissani, olen valmis myös tekemään jotain. Rakkaus kutsuu palvelemaan. "Ihmiset eivät usko, mitä sanot, kun he näkevät, mitä teet." Tuohon tapaan joku on kuvannut sanojen ja tekojen ristiriitaa.

Pieni liikahdus parempaan. Liikahtakaamme!

Ystävän tuoma kevään airut <3

Noormarkun  kirkosta viime kesänä napatut  kuvat

Rajalla

Tänään sanon lämpimät jäähyväiset vuodelle 2014. Rajalla oleminen on mielenkiintoista. Mennyt jää taakse tehtyine ja tekemättömine tekoineen, uusi avautuu eteen kuin aivan kirjoittamaton kirja. Kalenterissa on jo varauksia uudellekin vuodelle, mutta tänään en vielä tiedä, mikä niistä toteutuu. Siis rajallakin on vain yksi hetki, tämä, tässä ja nyt.
Mennyttä voi arvioida omalta kannaltaan. Niinpä siis ylpeänä todistan, että uuden vuoden lupaukseni hävittää tänä vuonna taloudestamme 365 esinettä on onnistunut! Välillä olin jo tuskissani, koska hävittäminen laahasi jäljessä. Jokainen tavara on nimittäin luetteloitu, ja perään merkitty, mikä on ollut esineen seuraava etappi ulko-ovesta poistumisen jälkeen. Huh helpotusta, kun joulukuun lopulla tyhjensin laatikoista muistamaani isomman VHS-kasettiröykkiön. Mies vei ne vielä talteen johonkin muualle, mutta nuo kasetit pelastivat joulukuun poistot lähes kokonaan. Suurin poisto oli vanha TV, joka kökötti paikallaan juuri noiden kasettien mahdollisen katselun vuoksi. Kun kerran totesimme, että kasettiboksi ei enää pelittänyt, koko TV pääsi ongelmajäteasemalle ja toivottavasti sieltä kierrätykseen. Miellyttävin, ja samalla henkisesti rankin, oli Harry Potter-sarjan poistaminen omasta hyllystä kirjaston kokoelmiin. Nyt ne ilahduttavat monia ja kirjahyllyynkin tuli ainakin metri lisää tilaa.
Vieläkin voin jatkaa turhan poistamista, mutta ihan omaa tahtia, ilman tilitystä.

Myös minut on poistettu. Lopullinen poisto tapahtui marraskuussa niin hauskoissa ja haikeissa juhlissa, että jälkikäteen adrenaliinia ja endorfiinia olisi riittänyt pakattavaksi muidenkin iloksi. Tuo poisto tuntuu vielä, vaikka jonakin päivänä nykyolotilasta tulee tavallinen arki. Työelämä on takana, mutta uudet ideat muhivat päässäni. Syvä toiveeni on, että kotiseurakunta selviää kirkon kriiseissä hukkaamatta Rakkauden Jumalan sanomaa, sellaista, joka tuo toivon tuikkeen ja ilon helinän yksinäisten, särkyneitten, sairaiden ja köyhien elämään.

Kulunut vuosi on ollut muutenkin juhlavuosi. Diakoniatyömme täytti vuoden alussa 100 vuotta. Kirkkokuoro(ni) täytti 90 vuotta. Sen kunniaksi pidimme konsertin ja julkaisimme levyn. Loppu- vuoden juhliin kuului mm. Nummijärven kirkon 80-vuotisjuhla. Nummikori-runoryhmä(ni) pääsi esiintymään salintäyteiselle yleisölle. Vielä hohdokkaampi oli esiintymisemme ikäihmisten virkistyspäivän joulujuhlassa Nummikodilla. Hyviä ystäviä saa näin mukavissa harrastuksissa ja henkinen hyvinvointi kasvaa.

Yksityisessä elämässämme on ollut monenlaista iloa ja huoltakin. Tärkeintä on kuitenkin se, että kaikki on hyvin juuri nyt. Lukuisista kulttuurielämyksistä päällimmäisiksi ovat jääneet Jorma Hynnisen ja Kalevi Kiviniemen joulukonsertti Kurikan kirkossa, Laura Hynnisen solistinen osuus Ginasteran harppukonsertossa Helsingin musiikkitalolla ja Jurvan teatterin oivallinen esitys Sofi Oksasen "Puhdistuksesta".

Viattomien lasten päivänä osallistuimme Lapuan tuomiokirkossa Heli Karhumäen 50-vuotisjuhliin, Heli itse juonsi "Kymmenen laulua ja sata tarinaa Etelä-Pohjanmaalta". Se oli kooste hänen elämänsä tärkeistä ihmisistä ja tapahtumista. Päällimmäiseksi jäi mieleen kuva, jonka Heli oli löytänyt netistä. Hän oli tehnyt siihen puhekuplan, joka kuului suurinpiirtein näin: "Jos joku vielä pelottelee Sinua Jumalalla, niin sano, ettet pelkää, koska tunnet Jumalan Pojan." Hyvää uutta vuotta 2015!

Erilainen joulu

Hassua. Silitin joululiinan pöydälle tapaninpäivänä. Myös jouluasetelman rakensin olkkarin ja keittiön väliselle tasolle vasta silloin. Tonttumuori- ja vaarikin istahtivat vasta tapanina lipaston päälle. Enkelikello on vieläkin kokoamatta, koska kynttilät ovat Hukka- nimisessä paikassa tallella.

Sen sijaan jouluverhot ripustin ikkunoihin jo muutama päivä ennen aattoa, ja siivous ja jouluruuatkin olivat valmiit jo hyvissä ajoin, Joulusaunassakin kävin jo aatonaaton aattona. Eli joulu oli levällään ja hajallaan pitkin poikin sekä ajassa että paikassa.

Aatonaattona matkasimme lähes pysähtymättä yli 400 kilometriä anoppilaan, että ehtisimme apteekkiin ennen seitsemää hakemaan kolmen kuukauden lääkkeet. Uupuneina, mutta ajoissa pääsimme perille. Vastassa oli anoppi, joka heti esitti jyrkän kiellon. Aattona ei mennä munaamaan häntä apteekkiin kolmen kuukauden lääkeasioilla. Monen minuutin välillä epätoivoisenkin taivuttelun jälkeen anoppi uskoi, että asiat voidaan hoitaa (ja täytyykin), ja uskoi senkin, että nythän oli vasta aatonaatto.

Niin kului joulu hiipuvaa ja kuihtuvaa vanhusta katsellessa, toimitellen ruokaa pöytään ja tiskejä kaappeihin. Jälleen kerran tajusin, miten katoavaa ja haurasta on ihmisen elämä, Kyyneleet nousivat silmiini lupaa kysymättä katsellessani kappelin ikkunasta omaistensa haudoille kynttilöitä sytyttäviä ihmisiä. Istuin hautausmaan aattohartaudessa korvissani miehen helisevä kannel; "Jouluyö, juhlayö..." Oli vielä ilta, mutta illan vaihtuessa yöksi lähdin yksin ulos, annoin tihentyvän lumisateen kastella kasvoni ja puhdistaa mieleni masentuneista aatoksista. Olihan sentään niin paljon, mistä kiittää.

Loppujen lopuksi, kotimatkalla joulupäivänä, ymmärsin, että joulu ei läheskään aina ole tunnelmointia, vaan raakaa ja todellista ihmiselämää. Läheisen ihmisen sairauksien kyllästämässä kodissa oli jotain ensimmäisen joulun tallin hämärästä, köyhyydestä ja turvattomuudesta. Liikuttavaa oli, kun joulupäivän aamuna anoppi pyysi  minua etsimään kamarin lipastosta uuden kynttilän (ainoan) ja sytyttämään sen pöydälle radion aamukirkon ajaksi. 

                                                                      *

Aivan ihanaa oli tapanin aamuna herätä omassa sängyssä, valmistella kodin joulu "valmiiksi", olla rauhassa, ulkoilla, nukkua pitkät päikkärit. Amaryllis avasi kolmannen kukkansa. Maassa oli rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Tämä joulu oli ehdottomasti tärkeä meille kaikille.
Ehkäpä ne enkelikellon kynttilätkin löytyvät ennen loppiaista.

Ohikiitävää maisemaa

Kodin jouluseimi

Aina ei ole helppo löytää oikeaa tietä...

Parempi sytyttää pienikin liekki, kuin kirota pimeyttä

Ajatuksia adventtina

Ihana kakku sitten unohtui uuniin ja paloi. Ostamani teippirullan leikkausterä ei katkaissutkaan teippiä - kaukomaan halpatavaraa. Herkulliselta näyttävä omena oli sisältä mätä. Tallentamani elokuva ei ollutkaan tallentunut digiboxiin. Auton pissapoika tyhjeni pahimmalla hetkellä hirveässä kelissä. -
Tällaisia asioita tapahtuu meille kaikille. Ne harmittavat hetkisen, mutta eivät vaikuta kuin pintaan mielemme tunnekeskuksessa.

Sitten on pettymyksiä, jotka kolhaisevat ja tekevät kuhmuja sisäiseen keskukseemme. Aika parantaa pettymysten aiheuttamia kolhuja hitaasti. Toiset pystyvät unohtamaan kokemansa pettymykset tai epäoikeudenmukaisuudet helpommin kuin toiset. Omasta mielestäni olen itse tässä suhteessa "helppo" ihminen. Pettymys tuntuu karvaalta, mitä tärkeämmästä asiasta tai läheisemmästä ihmisestä on kysymys, mutta pystyn silti jatkamaan elämää itseni ja toisten armahtamiseen pyrkien.
Silti täytyy myöntää, että uusi pettymys samassa asiassa nostaa vanhan pintaan - ja siinä sitä sitten taas rämmitään huonon itsetunnon ja syyllisyyden suossa. Nimittäin - pahinta on pettyä itseensä.

Toiselle ihmiselle on mielestäni helpompi antaa anteeksi kuin itselleen. Oman mielen kanssa teen ainakin minä usein töitä yksikseni. On vaikea myöntää omaa osuuttaan epäonnistumisessa tai vaikkapa kotoisassa kähinässä. Illalla ennen nukahtamista kuvat tapahtuneesta nousevat mieleen ja häveten tajuaa taas langenneensa samoihin ärsyttäviin käyttäytymismalleihin kuin ennenkin. Hymyn sammuttaminen toisen silmistä on helppoa. Aina ei ole yhtä helppoa astua askelta kohti anteeksipyytämistä.

Pahaa pettymysjälkeä piirtää mieleen myös epäoikeudenmukaisuuden kokeminen. Toipuminen tällaisesta on vaikeaa ja voi kestää pitkään - jälleen riippuen asiasta ja sen mittasuhteista. Tunneihmisenä joudun itse itsesäälin kuohuihin ja tarvitsen nopeaa purkua ystävien tai mieheni kanssa saadakseni tapahtuman vastaamaan oikeita mittasuhteita. Jälleen on asioita, jotka on pakko käsitellä oman pään sisällä loppuun. Kukaan muu ei loppujen lopuksi tiedä onnellisemman elämän avaimia omaan elämääni kuin minä itse.

Jos ajatellaan epäoikeudenmukaisuutta koko maailman laajuisena ongelmana, kutistuvat pienen elämäni pienet asiat kärpäsenkakaksi rikkaan ja hyvissä oloissa varttuneen kuviotapetille. Mutta se onkin sitten uuden tarinan aihe.

Ehkä meillä hyväosaisen, ulkonaisesti rikkaan, pohjoisen maan asukkailla on aihetta hiljentyä miettimään elämää ja viettää vaikka pieni paastonaika ennen Vapahtajan syntymäpäivää. Oikeanlainen "paasto" on oikeudenmukaisuuden puolesta puhumista, edes pienen askeleen ottamista poispäin itsekkyyden ja oikeassaolemisen halustamme.