Hetken lumo

Vuoden ensimmäinen kuukausi alkaa kääntyä kohti loppuaan. Tässäkin ajan rahtusessa on ollut monta koskettavaa hetkeä. Joskus ne menevät niin nopeasti ohi, että niitä on vaikea tavoittaa jälkikäteen. Mutta joistakin on jäänyt mieleen pysyvä jälki. Pyhimmät ja kipeimmät niistä jäävät oman sydämen pehmolevylle. Ne eivät ole tarkoitettu jakoon. Hyvä ja oikein on omistaa ne itselleen.

Mutta on ollut myös hetkiä, joista kaksi jaan kanssanne.
Tammikuussa minua on opetettu kahdessa aivan erilaisessa asiassa. Toisesta kerroinkin jo edellisessä blogitekstissäni - sopeutumis- ja valmennuskurssista. Se pidettiin Turun Hirvensalossa Suvituulen kuntoutuskeskuksessa. Tiesimme, että aivan muutaman kilometrin päässä Suvituulesta on Pyhän Henrikin ekumeeninen taidekappeli. Halusimme nähdä sen ehdottomasti, koska se oli tullut nähdyksi tv:ssä ja olimme molemmat siitä vaikuttuneita. Ajoimme siis sinne jonkin tauon aikana. Kokemus oli vaikuttava. Kuva kertokoon enemmän kuin sanat. Tuon ihmeen sisässä lauloimme kahdestaan virren: "Elämä on meri, meri kauhistaa, kun se vaahtopäinä kiehuu, raivoaa. Mistä turvan löytää sielu rauhaton? Kuka auttaa voisi, yö kun läsnä on?"  (Vk 482 ) Koskettava hetki, kuva oman sydämen tilasta, sen peloista ja sinne luvatusta rauhasta. Tuoreen puun tuoksu, venettä muistuttavan kirkon sisällä istuminen ja omat ajatukset yhdessä lumosivat.

Turusta palattuamme oli edessä työhön liittyvä lattiakuvakoulutus. Harjoittelimme ja saimme koskettavia kokemuksia ihmiselämään liittyvistä kertomuksista, jotka toteutettiin lattiakuvamenetelmällä. Koulutuspäivän toisena aamuna kouluttajamme Kaija Tiirola johdatteli meidät uuteen päivään kertomuksella Lootista ja hänen vaimostaan. Vaimo katsoi kiellosta huolimatta taakseen tuhottuun kaupunkiin, jähmettyi ja muuttui suolapatsaaksi.
Seurasi pitkä työskentely, jonka aikana kävimme läpi omaa menneisyyttämme ja tietä, jota kuljemme nyt kohti tulevaisuutta. Loppuvaiheessa, kun lattialle oli jo rakennettu menneisyys ja elämän polku,
jolla loisti turvana Kristus-kynttilä, mietimme unelmia ja haaveita, joita elämältä odotamme. Niiden merkiksi veimme tulevaisuuden niitylle höyheniä. Halutessamme saimme mainita ääneen unelmiamme.
Tarina kosketti sydämeen asti. En halua muuttua kivettyneeksi, katkeraksi, syyllisyyksiä kantavaksi suolapatsaaksi, vaan vaeltaa vapaana ja armahdettuna kohti unelmiani. Kun Kaija kiersi piirimme jokaisen osallistujan luona lausuen silmiin katsoen: "Jumala on luvannut antaa sinullekin tulevaisuuden ja toivon ", alkoivat kyyneleet nousta minusta kuin syvästä lähteesta. Lumoava, puhdistava hetki.

Elämän hauraus ja rajallisuus

Elämässä on kohdattava asioita, joita et ole tilannut, joita et halua ja jotka eivät parane positiivisella ajattelulla. Ensin kipeä, uusi asia on kohdattava, sitten siihen on sopeuduttava ja vasta sitten voi myös positiivinen asenne auttaa. Meillä nämä prosessit alkoivat, kun mies sai runsaat kaksi vuotta sitten diagnoosin.
Parkinsonin tauti oli uuden tuttavan nimi. Tämä herra Parkinson muutti taloomme asumaan. Aluksi helpotti se, että hieman vapisevan vasemman käden oireesta alkanut epävarmuus sai varman diagnoosin. Ei tarvinnut enää miettiä ja vatvoa asiaa.
   Ylpeänä voin kertoa, että mies ei lannistunut, vaan tajutessaan elämänsä haurauden ja rajallisuuden hän lopetti turhan ajanvietteen koneella, kuten nyt vaikka pasianssin peluun. Hän alkoi maalata - palasi vanhan harrastuksensa juurille oikein olan takaa. Edelleen hän kävi töissä, mutta sairaus ja lääkkeet väsyttivät kovasti. Seurakuntatyö, johtamistehtävät ja pitkät työmatkat veivät väsymyksen vuoksi paljon voimia.
   Tulimme myös tutuiksi taudin lääkitysten kanssa. Lääkkeet aiheuttivat lisäoireita; niitä jouduttiin muuttamaan ja tarkentamaan. Väsymys lisäsi ärtymysherkkyyttä ja sairaus alkoi näyttää todellisia kasvojaan.

Työkyvyttömyyseläkkeelle pääseminen olikin sitten loppujen lopuksi helpotus. Sai alkaa elää elämää omaan tahtiin. Positiivisuus palasi. Parkinson oli tullut jäädäkseen, mutta se pysyi melko pitkässä juoksunarussa ja jätti miehelle ja minullekin vapaata liikkumatilaa.

   Vihdoin nyt tammikuussa pääsimme Kelan kustantamalle sopeutumisvalmennuskurssille, jossa käytännössä opeteltiin lääkkeidenottoon, liikuntaan, nukkumiseen ja ruokailuun liittyviä asioita. Suurin ilo oli vertaistuki, mahdollisuus tavata toisia samassa tilanteessa olevia. Eräs osallistuja sanoitti monen kokemuksen loppupalaverissa: "Kun olen saanut tavata muita, on kuin raskas reppu olisi otettu pois hartioilta".
Mekin saimme paljon evästä ja monta rohkaisun ja kehoituksen sanaa matkaevääksi. Elämä on rajallista,  mutta ei toivotonta. 
 

Talvi

Nyt se tuli. Odotettu kaunis lumi, pakkanen ja valo. Lumi on valoa puunoksilla, maassa ja ihmisen mielessä. Samalla, kun keräsimme pois joulukoristeita, toivoin hiljaa mielessäni että lumitalvi kestäisi kauemmin kuin joulu. Joulun ikivalo jää valaisemaan ihmiskunnan pimeyttä, mutta mieli kaipaa tätä kengän alla narskuvaa pakkaslunta, höyhenen kevyttä, hiutaletähtinä säteilevää. Talvea.

Heti piti päästä kokeilemaan luistaako suksi. Hyötyliikuntaa tuli runsain mitoin jo kerätessä kätköistään lapaset, monot, sukset ja sauvat. Mahtavaa oli todeta, että sukselle ei tarvinnut tehdä mitään. Se luisti just sopivasti eikä lipsunut ylämäessäkään. Hiki tuli. Onneksi on sähköt ja suihku, lämmin vesi.

Kävin sitten lenkin jälkeen autokorjaamolla. Lämmitysjohto oli "saanut siipeensä", kuten korjaamon isäntä totesi. Ehdimme siinä jutella monenmoista. Pilvettömälle talvitaivaalle ilmestyi lentokone, joka piirsi jälkeensä vahvan, useampisäikeisen laahusviivan. "Siinä menee 570 ihmistä New Yorkista Dubaihin", totesi isäntä. Naurahdin, mutta ymmärsin sitten, että ihan tosissaan tuo haastoi. Kaksi lentoa menee kuulemma yli päivittäin. Kolmessa kerroksessa on niissä väkeä. Netistä voi koneen reittiä seurata, valisti paikalle saapunut nuorempi pariskunta.
Illalla kuuntelimme ihan ihmeellisen kaunista musiikkia, kun Kristiina Ilmonen soitti TVssä mäntyhuilua. Vain yksi melodia, hänen itse säveltämänsä "Joutomailla", mutta kirkas helmi muun soitannon keskellä, aivan kuin timantti hangella, pysyäkseni tässä talviteemassa :)  Ohjelma ( Kansanmusiikin isompi ilta Yle Teemalta ) näkyy Areenalla vielä 30 päivää. Ilmosen esiintyminen on siinä kohdassa 22 minuuttia, 10 sekuntia. Kannattaa poimia tuo helmi.

Uuden kynnyksellä

En ole vielä sopeutunut ajatukseen. Joskin mietin viime vuotta kokonaisuutena. Jotenkinhan on tätä elämääkin arvioitava omalta kohdaltaan. En voi vain iloita toisten iloja tai surra läheisteni suruja, vaan on katsottava kohti itseä - vaikkapa mielen peilin kautta.
Uskollinen ystävä voisi olla hyvä peili. Mietin, mitä hän minulle sanoisi, jos olisi nyt tässä.
- Mielestäni hiuksesi ovat alkaneet harmaantua, olen pannut sen merkille viime vuoden aikana.
- Olet ollut välillä väsyneen näköinen, mutta toisaalta näen, että päätös osa-aikaeläkkeestä on antanut Sinulle iloa ja voimia tehdä paljon sellaista, jota et täystyöläisenä ehkä olisi jaksanut.
- Mietin, miten paljon surua vuoteesi on mahtunut. Silti jaksat hymyillä.
- Olet ottanut uusia askelia.

Kiitos, ystäväni. Et ehkä tiedä, että minua on viime vuonna kannustettu tavallista enemmän. Olen saanut rohkaisua niissä harrastuksissani, joita rakastan. Minun puolestani on rukoiltu. Olen oppinut itsekin lisää luottamuksen ja rukouksen läksyä. Mielessäni on usein mystikon sanat: "Kaikki muuttuu hyväksi. Kaikki muuttuu hyväksi." Ehkä tässä ovat jaksamiseni salaisuudet.

Elämäntavassani on varmasti korjaamisen varaa. Niiden asioiden kanssa käyn sisäistä keskustelua ja pyrin muuttamaan elämäntapojani siinä missä voin. Pyhimys en halua olla, mutta Pyhään uskova ja jokaisessa ihmisessä piilevään hyvään uskova myös tahdon olla.

Voisiko uusi vuosi olla kuin lapsena oppimani laulun mökki:
" Nytpä tahdon olla mä, pienen mökin laittaja. Seinät kun saan valmihiksi, toisen pään teen kammariksi. Päähän toiseen pirttisen, pienen, soman, puhtoisen."Seinät ovat usko Jumalaan. Sen luottamuksen varaan on hyvä rakentaa pirtti omalle perheelle, ystäville, työlle ja harrastuksille. Kamari on sisintäni varten. Siellä hiljenen, rukoilen, mietin ja annan itseni levätä Jumalan sylissä.

Anteeksisaamisen iloa

Anteeksisaamisessa on jotain taivaallista. Olen loukannut syvästi lähimmäistäni. Asiasta on keskusteltu ja sovittukin, mutta sitten taas rajuilma nousee ja sanan säilät lyövät yhteisen metsän puita kumoon oikein olan takaa. Myrskytuhoja korjatessa menee oma aikansa ... siinä sitä vilkuillaan, josko voisi taas päästä väleihin, on niin kurja olla vihainen ja eristyksessä. Kaipaa niin paljon stressitöntä oloa rauhassa ja sovussa. Yritän uudelleen pyytää anteeksi kaikkea, myös sitä, mitä äsken tuli sanottua. Yllätyksekseni toinen hymyilee hieman. Ryntään halaamaan häntä. Halauksen lämmössä tajuan, että olen saanut anteeksi, kaikki on taas hyvin. Elämä jatkuu. Ihan itkettää ilosta.

Olemme juuri eläneet joulun, jolloin Armo syntyi ihmiseksi, lihaksi ja luiksi tänne tavallisten ihmisten joukkoon. Siksi anteeksisaamisessa ja anteeksiantamisessa on taivaallista makua. Ainoa käsky, minkä Jeesus antoi, on rakastamisen käsky. Kaikki muut käskyt sisältyvät tähän. Arkielämässä rakastaminen on usein nöyrällä paikalla olemista. Itse olen ollut vasta muutamia vuosia naimisissa ja tänä aikana olen ihmeekseni joutunut monta kertaa pieneen kriisiin. Näen itseni toisen silmin ja huomaan ärsyttävät piirteeni selvemmin kuin aikaisemmin. Lähellä eläminen on ihanaa, mutta myös vaikeaa. Pakko siinä on opetella toisen kuulemista. Myöntää, että ihan aina en ole oikeassa, vaan kumppanini on aiheesta loukkaantunut ja pahalla mielellä.

Juuri äsken meillä kävi ystäväpariskunta, jonka kanssa paljon puhutaan näistä kommunikaatiotaidoista. Hauskaa ja vaikeaa ja kipeääkintekevää on käydä läpi tosi elämässä tapahtunutta. Yrittää uudelleen ja etsiä uutta tapaa toimia. Elämä voi muuttua paremmaksi opettelemalla vuorovaikutustaitoja, mutta anteeksiantamista ja -saamista ei voita mikään. Eläköön armo - ansaitsematon rakkaus minun osakseni.

Hajanaisia ajatuksia

Totta kai me odotamme valkoista joulua!  Todennäköiseltä näyttää, että kotimaan itä- ja pohjoisosassa toive toteutuu. Me täällä lännessä ja etelässä saamme nauttia vesipisaroiden kimalluksesta. Kannattaa siis iloita jokaisesta lumipäivästä! Kuvan lumilyhty syntyi 4.adventtisunnuntaina - joskin kuvanotosta ehti kulua tuskin kymmentä minuuttia, kun ylin lumipallo putosi kynttilän päälle ja kynttilä tärvääntyi käyttökelvottomaksi.
Voiko joulullekin käydä noin? Kaikki näyttää hetken hyvältä...sitten tunnelma rikkoontuu pahan mielen tai loukkaantumisen vuoksi. Toivon, että meille kaikille joulun sisin väri olisi punainen, rakkauden väri. Että voisimme olla aitoja ja tosia toisillemme. Joulun tunnelma tulee tekemättä. Jokaiselle kuuluu oma joulurauhansa, sellainen, kuin hän haluaa. Tarkoitan sitä, että samassa perheessä yksi rakastaa hiljaisuutta, toinen tv-elokuvia ja kolmas kaikkia perinteisiä jouluruokia jne. Ei pidä pakottaa puolisoaan tai lapsiaan syömään lanttulaatikkoa tai pipareita, jos he eivät niistä pidä. Siis esimerkiksi.
     Nyt on tämä päivä. Itselläni kiehuvat lantut ja taatelit hiljakseen. Aion ylittää itseni tekemällä jotain itse, mutta ei paljoa. Paljon on liikaa. Taustalla soi Rajattomat-yhtyeen uusi joululevy .On hyvä olla.

Enkelinsiivet

Tässä Valkoisesta Puusta hankitut siivet

Mieheni on tänään onnellinen. Yksi unelma on toteutunut: hän pääsi laulamaan kotikirkon urkuparvelle jumalanpalveluksessa. Kyllä lauloikin kauniisti - varsinkin kun yllätykseksi oli valinnut aivan alkuun vaimon sanoittaman laulun. "Hiljaa, aivan hiljaa, laulaa murheen musta maa..."  Tämä laulu syntyi Persianlahden sodan aikana, mutta sen sanoma liikuttaa itseäni vieläkin. On niin paljon vaikeuksia ihmisillä ihan tässä lähellä, puhumattakaan niistä miljoonista ihmisistä joilla ei ole riittävästi mitään. Heidän ympärilleen haluaisi kietoa lämpimän viitan tai suojaksi enkelin siivet.
   Oma enkeli varmaan heitä jokaista suojeleekin ja varjelee. Silti epäoikeudenmukaisuus, joka täällä maailmassa vallitsee, suorastaan huutaa taivaaseen. Mietin, ketä voin muistaa tai auttaa itse saadakseni joulumielen. Että sieluni voisi olla mukana valmistautuessani suureen juhlaan.
   Kävimme kahvilla Valkoisessa Puussa kirkonmenojen jälkeen. Siellä kynttiläkuppien reunaan on kiinnitetty enkelinsiivet. Ne muistuttavat minua siitä, että sytyttäessäni edes pienen liekin pimeään, läsnä on Jumalan rakkaus.

Hiljaa, aivan hiljaa
   laulaa murheen musta maa.
Kuule, kuuntele
   syvältä köyhyydestä
      keskeltä pelkojen
sen ääni
   toivon kantamana yössä kohoaa.

Kuka tekee toivon työtä?
Keskellä nälän, puutteen, kurjuuden,
    soidessa tuhon, sodan, aseiden
kuka on se, ken ei pelkää yötä?

Kuule, kuuntele.
Aamunkoittoon saakka
  laulaa murheen musta maa -
Kristus itse vielä yössä kulkee
   rakastaen pienimpiään,
      rakkaimpiaan koskettaa.
Ei pelkää Kristus
   ihmiskunnan itsekkyyden yötä,
hän meissä jatkaa
   rakkauden, uskon, toivon työtä.
Kuule, kuuntele -
liity lauluun.