Kurkkausta "etujen"maailmaan

Sisäinen maaliskukkani huutaa blogia. Maailmassa on aivan liikaa asioita, joista pitäisi kirjoittaa oikeudenmukaisuuden tms. "oikean" motiivin nimessä. Oma pieni maailma tuntuu aina läheisemmältä. No mutta  - onhan tässä silti kirjoittamisen paikka. Mieheni sai viime viikolla työkyvyttömyyseläkepäätöksen. Hurraa!!!  Se helpotti, sillä elokuussa parkinsonia sairastava mieheni olisikin muuten joutunut työttömäksi työnhakijaksi työvoimatoimistoon. Tulot 500 € miínus 20 % veroa. Ja se, että sairauspäivärahaa maksetaan 300 päivältä, ei sitten tarkasti ottaen pidäkään paikkaansa. Sitä maksetaan vain sen kuukauden loppuun, jota seuraavan kalenterikuukauden aikana tuo 300 sairauspäivää täyttyisi. Eli miehellänikin se merkitsi, että päivärahaa olisi jäänyt saamatta 26 päivältä. Niin, ja sitten olisi vielä ollut viikon karenssi - aika ilman mitään tuloja. Mies sanoikin, että pääsi kuin ulkorappusilta kurkistamaan kuinka kylmää ja tunkkaista on jo sisällä porstuassa niillä, joilla perustulo on noin pieni.  Pitäähän valtion säästää. Sairauspäivärahastakin maksetaan 2% enemmän veroa kuin palkkatuloista, koska ko. henkilöllä ei ole tulonhankintakuluja! No voi pyhä sylyvi sentään - onhan sairastuneella huolien ja vaivojen lisäksi kuluja poliklinikoilta, lääkäreiltä ja lääkkeistä - kaikenlaisesta kivusta ja särystä.
Nyt minä suljen suuni ja lähden ihastelemaan ilta-aurinkoa, ihmeellistä maailmaa, josta vielä tänään ainakin olen saanut nauttia. Jokainen päivä on lahja, jokainen terve päivä on erityislahja ja jokainen harmoonisen iloinen päivä on suuri bonus.

Sormet näppäimillä juhlien kunniaksi

Epätoivoisena tuijotan sormiani. Haluan sanoa jotakin, mutta en osaa. Tällaista ne juhlat sitten teettävät. Mieli kuohuu ajatuksia, ihmisen elämänkaari ja sen taitekohdat liikuttavat juhlissa istuvien ystävien mieltä. Näitä juhlia onkin riittänyt jokaiselle viikonlopulle jo melkein kuukauden ajan. Juhlittavía on riittänyt joka lähtöön. On muisteltu heitä, jotka lähtivät täältä parempaan elämään suven puhjetessa kukkaan. Vaikka päivänsankarit ovat olleet fyysisesti jo poissa, he ovat silti olleet elävästi läsnä.

On juhlittu uusia ylioppilaita ja katseltu heidän nuoruuden säteilyvoimaansa haikeasti omaa nuoruutta muistellen. On juhlittu ammattiinvalmistuneita ja kohotettu heidän kanssaan malja tulevalle. Tänään juhlittiin viisikymppistä, elinvoimaista, viisasta esimiestä. Ja lopuksi päivän kääntyessä iltaan saimme olla mukana liikuttavassa juhlassa. Tasavallan Presidentti oli myöntänyt  Director musicae- nimen ja arvon jo vakavasti sairaalle musiikin monitaitajaystävällemme.

Elämän ainutkertaisuus, sen hetkien arvo koskettaa juhlissa. Juhlittava saa pienen hetken olla ystäviensä keskellä ihasteltavana. On kunnia saada olla läsnä. Tekee hyvää itkeä ja nauraa yhdessä toisten kanssa.
Latteasti lainaten: "Jokainen ihminen on laulun arvoinen!"
Hienosti lainaten: "Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme,  ja kiitän sinua siitä."
(Ps. 139: 13 - 14 )


 

Ankeaa arkea?

Kirjoittaessani otsikkoa huomasin, miten lähellä sana arkea on sanaa ankea. Ei arki ole ankeaa, vaikka helteistä helluntaita seurasi viileä arkimaanantai. Kävin äsken kauppareissun, ruuanlaiton ja tiskin jälkeen kokeilemassa takaterassilla istumista. Viileä puhuri puhalsi minut samantien takaisin sisätiloihin. Ehdin kuitenkin ihastella liljojen nuppuja, miten ne ovatkaan kauniita, kun kukan väri alkaa heijastua kuoren alta. Myös syreeni aivan lähellä aukeamistaan on hykerryttävän ihana.

Meidän syreenipensaamme isutti tansanialainen pastori Cyprian, joka vieraili luonamme viikko sitten sunnuntaina. Hän kertoi istuttaneensa pienen seurakuntansa tontille 400 puuta, joten päivitellessäni lapiohomman raskautta kuulin hänen sisäisesti tikahtuvan nauruunsa. Jutellessame heidän arkielämästään kuulimme monenlaista, joka saa meidän arkemme kuulostamaan tosi helpolta. Hän kertoi, miten hän ja muut miehet sateettomina aikoina heidän seudullaan polkevat 37 km yhteen suuntaan huonoa, kuoppaista tietä hakeakseen vettä perheelleen kolmen päivän tarpeiksi. Jos yrittää haalia liikaa vettä kerralla, astiat putoavat ja hajoavat tai kuski kaatuu, niinkuin hän oli nähnyt jollekin vanhalle miehelle tapahtuvan. Lähimpään paikkaan lukemaan ja lähettämään sähköposteja on 50 km, eikä hänellä ole kuin polkupyörä. Lisäksi pieni, köyhä seurakunta ei pysty joka kuukausi maksamaan pappinsa palkkaa. Mutta silti he huolehtivat yhteisvoimin noin 120 aidsorvon tarpeista tuossa 1500 hengen seurakunnassa.


Vieraamme Nummijärven rannassa

 

Haloo! Ollaan nyt kiitollisia kaupoista, jotka ovat lähellä, palkasta tai eläkkeestä, vaikka se ei suuri olisikaan, puhtaasta vedestä, jota tulee suoraan hanasta kylmänä ja lämpimänä, tekniikasta, joka helpotta elämäämme ja jopa hyttysistä, sillä meillä ne eivät levitä malariaa.
Eilen kirkossa laulettiin: " Kosketa minua Henki, herätä kiittämään. Sinun lähelläsi, armosta elämään. Valaise, Jumalan Henki, silmäni aukaise, että voisin olla ystävä toisille."



Maukasta musiikkia

Maistuuhan musiikki melkein suussakin, sielussa ainakin. Onko väliä, mitä kuuntelet? No on! Mahdollista on, että olen ikääntymässä hyvää vauhtia, koska terasseilla ja kaupoissa soiva kevyt iskelmä tai jokin rautalankateknoräppi karkoittaa minut nopeasti paikalta. Klassinen musiikki taas hiljentää kuuntelemaan.

Mies lähti Helsingissä hakemaan autoamme, joka oli parkkeerattu vähän turhan kauas. Sattumalta viereisen talon ulko-ovesta astui nainen, ja pakttiautoon vieressä nosti raskasta harppua mieshenkilö. Puhelias mieheni ei malttanut olla kommentoimatta ja sai kuulla, että nainen keikkailee ja soittaa päätyönään Suomen Kansallisoopperassa. Nainen kutsui illaksi konserttiin, mutta mehän olimme kotiin lähdössä.

Kotona mies otti yhteyttä sähkäpostitse oopperaan ja kysyi, onko soittajarivistössä harppua soittamassa sillä tietyllä kadulla asuva nainen? Olihan siellä, ja tätä kautta mies sai muusikon nimen ja osoitteen.  Mies lähetti osoitteeseen oman kantelelevynsä. Parin viikon päästä postilaatikosta löytyi mieluista postia. Kantelelevy oli liikuttanut ja ilahduttanut sieluun asti tuota hienoa taiteilijaa, jonka kaksi levyä mies puolestaan sai kuunneltavakseen. Etenkin toinen levyistä, "Introducing Laura Hynninen, harp", soi meillä paljon. Koskettavaa.

Miehen viimeinen saavutus on ennen parkinsonintaudin puhkeamista kanteleella soitettu "Syysiltana" ( Hannu Syrjälahti ). Levy soi itselläni työpaikan koneessa silloin kun tahdon rauhoittua ja odotella sieluani perille kiireisenä päivänä.

Viimeksi ajellessamme kuuntelimme soololevyä, joka on yhdistelmä akustista kitaraa ja komeaa ääntä. Levy on  Risto-Pekka Alhaisen  "Uskon ääni". Välillä itketti.

Kosketettuna

Kun jokin koskettaa Sinua sisintäsi myöten, on sielusi niin auki, että lähelläsi olevakin voi hetken kokea jotakin pyhää.  Joskus on todella kiusallista olla ihmisjoukossa, kun itse tulee kosketetuksi ja kyyneleet pyrkivät väkisin nousemaan uumenistaan. Jos asia on kipeä, tilanne tuntuu nololta. Lähellä olevat eivät voi ymmärtää, miksi yht´äkkiä itken, vaikka muilla on hauskaa. Yksi katsekin voi nostaa itkun pintaan.

Mutta on ihana nähdä, kun rakas ihminen vierellä tulee hyvällä tavalla kosketetuksi. Siinä liikuttuu itsekin.
Kun tuntee ja tietää toisen elämäntilanteen, ymmärtää heti, että nyt tuon vaikkapa ihan vieraan ihmisen sanat osuivat parantavasti kipeään kohtaan toisen sielussa. Ne ovat jollain tavalla jumalallisia hetkiä omassa ja toisen elämässä. Positiivisessa kosketetuksi tulemisessa on kyseessä melkein aina rohkaisu tai kannustus.
Miksi emme siksi alkaisi jokainen kohdallamme miettiä enemmän muiden rohkaisemista kuin omaa itseämme.

Kristittynä ajattelen, että Jumala antaa meille näitä ihmisiä oikealla hetkellä. Muutaman sekunnin kohtaaminen voi muuttaa elämäämme. Itsekin rukoilen, että voisin olla rohkaisija enkä lannistaja, ilahduttaja enkä ankeuttaja. Tällainen elämänmuutos vaatii nöyryyttä. Erityisesti lähimmissä ihmissuhteissa perheen keskellä. Siinä sitä ollaan herkillä, kun toista voi niin vähällä ilahduttaa tai masentaa. Haluan olla Hyvän (=Pyhän) Hengen koskettama.

Ulos - kevät on siellä!

Kevät on aistittavissa ulkona! Sisällä näet kirkkaan auringonsäteen paljastamat pölyiset hyllynaluset. Ikkunatkin kaipaavat pesua. Älä tartu toimeen ennenkuin kylmänä päivänä. Kevät kestää vain hetken. Mene ulos siitä! Ja arvatkaapa kenelle saarnaan? Itselleni, itselleni, itselleni.
   Nyt on oikea aika grillata, syödä ulkona, kävellä metsässä, haistella tuoksuja, kuunnella linnunlaulua. Juuri nyt. Kuukauden päästä juhannuksena linnut vaikenevat ja pessimistit huokaavat: "Nyt se kesä sitten meni. Tästä päivä vain lyhenee ja pian jo sataa lunta!" Grrrr... nythän on kevät!
   Joku tuttuni, joka selvisi pahasta alkoholiriippuvuudesta sanoi, ettei juomavuosinaan tiennyt vuodenajoista mitään. Ihan sama oliko marraskuu vai toukokuu. Totta varmaan. Voiko selvinkin päin käydä niin? Ehkä ei ihan, mutta melkein. Jos hautaudun töitteni alle sisätiloihin tai nukun väsymystäni kauniit illat tai raikkaat kevät/kesäaamut, hukkaan kallisarvoisia hetkiä. Riippumatto tai mukava lepotuoli terassilla auttaa väsynyttä nauttimaan ulkoilmasta.
  Kevät tarjoaa ilmaista terapiaa. Puutarha, tuore multa, kukantaimet, vihannesten siemenet - kaikki se, minkä kasvua voimme turvata ja edistää, auttaa meitä selviämään pienistä huolistamme. Aurinko paistaa vinosti, mustarastas ja peipposet musisoivat, ja siinä sitten pieni ihminen vain ihmettelee elämää. Uuden kasvun salaisuuden seuraaminen myös puutarhassa on parasta ohjelmaa ja voittaa teeveen uusinnat huipusti!

   Silti ihan kaikkein parasta on uusi ihmistaimi - meidän perheessämme Eemeli, joka syntyi maailmaan keskelle kauneinta kevättä. Siis matkaan pikkuista katsomaan! Lämpimistä kevätpäivistäkään ei tarvinnut luopua, sillä "etelänmatkamme" osui koleiksi ja viimaisiksi päiviksi. Tuore kevään ihme, Eemeli, tuhisi tyytyväisenä äidin ja isän lähellä sairaalan perhehuoneessa.  Siinäpä ihmistaimen oivallinen kasvupaikka!

 

Näin kukkivat sireenit Eemelin vanhempien kotipuutarhassa.

Haaveita ja unelmia

Olipa kerran pieni tyttö, joka päätti tulla kotitalousopettajaksi. Hän pääsi varhaislapsuudessaan aitiopaikalta seuraamaan kotitalousopettajan pienellä, sievällä käsialalla kirjoittamia reseptejä liitutaululta. Hyvän ruuan tuoksussa hän seurasi, miten sanat taululta muuttuivat hienoiksi keitoksiksi. Tuoksut olivat taivaalliset. Opiskelijat olivat hyvällä tuulella päästessään maistelemaan onnistuneita herkkujaan. Ja tuo opettaja itse oli äidillisyyden perikuva, pyöreä, herttainen ja poskissakin somat hymykuopat.

    Monta vuotta myöhemmin tyttö oli unohtanut unelmansa ja löytänyt kutsumuksensa henkisemmältä alalta.
Ja tosiasiassa kotitalousopettajan työ olisi ollut aivan muuta kuin miltä se kuusivuotiaan silmin näytti.
Mutta silti muisto oli arvokas. Aina kun tyttö avasi keittokirjan tai reseptivihkon, mieleen palautuivat nuo lapsuuden liitutaulureseptit ja se onnellinen olo, mikä siellä kotitalousluokassa vallitsi. Ruuanlaitosta tuli harrastus. Mutta sitten sanat alkoivat piirittää tyttöä. Hän innostui lukemaan... ja kirjoittamaan. Hän pohti sanojen merkityksiä. Eräällä tuparireissulla uuden talon ehtoisa emäntä järjesti vierailleen mieluisan tehtävän; jokainen sai poimia käsiinsä magneetilla varustettuja irtosanoja niin paljon kuin sielu sieti. Niistä piti uuden jääkaapin oveen kirjoittaa muistoksi jokin lause tai runo. Se oli tytöstä ihanaa! Paljon sanoja, joista olisi voinut vääntää ja kääntää tekstejä vaikka koko illan.
   Haaveet ja unelmat kantavat meitä. Paras unelma ja tavoite liittyy kuitenkin ihmissuhteisiin. Opetella rakastamaan ja sanomaan oikeita sanoja oikeaan aikaan. Oppia sanomaan yksi kaunis sana: "Anteeksi!" ja toinen yhtä kaunis: "Kiitos!" ja viljellä niitä usein. Ja sitten se kaikkein kaunein: " Minä rakastan Sinua!"

   Ulkona sataa vettä. Peltikatto kohisee. Jossakin runossa sanottiin: "Unelmat värjäävät meidät sisältäpäin." Minun unelmissani on monta väriä - sateenkaariunelmia.