Purppuran punaisella olen lapsuuden muistot merkinnyt mieleeni, ainakin ne mieluisat. Aikuisen elämässäni on ollut aikoja, jolloin on pitänyt yhä uudestaan pohtia vaikeita kysymyksiä; rakastettiinko minua todella vai jäinkö vanhempieni työkiireiden ja muun sisarusparven jalkoihin? Nyt olen vihdoin vapaa noista mietinnöistä. Tiedän, että minua rakastettiin. Siis äiti ja isä rakastivat ja sehän on riittävästi, ei sitä muiden rakkauksien perään kysele.
On hyvä tunne, kun voi päästää irti noista kysymyksistä. Päästää ne lentämään tuuleen. Antaa anteeksi vanhemmilleen ja itselleen kaiken sellaisen, mikä ei nyt ollut niin täydellistä. Lapsuuteni on ollut riittävän hyvä, ihan erinomainenkin monessa suhteessa.
Yksi asia, mistä olen ollut pahoillani, on se, että äiti ( tai isä ) on muuttojen yhteydessä hävittänyt kaikki koulupiirustukset ja -aineet. Lapsia oli seitsemän, joten anteeksihan sekin on annettava, varsinkin kun olimme hyvin tuotteliasta lajia jokainen. Mukanani ovat kuitenkin omissa
muutoissani kulkeneet koko elämäni ajan nämä kaksi; lehmä ja enkeli. Enkeliä on lapsena rakastettu niin paljon, etä sen kasvojen posliini on murtunut. Jotenkin lehmässä ja enkelissä vanhemmat ovat lähellä.
Nyt isä nukkuu hautausmaan mullan alla ja äidillä ei ole enää muistia. Minä porskutan täällä vielä. Osaksi äidin ja isän geenien ansiosta olen se, mikä tänään olen. Elämäni on lahja. Sekin on lahjaa, että äiti ja isä rakastivat toisiaan isän kuolemaan asti ja siitä eteenkinpäin. Ja sitäpaitsi tämäkin, että tässä kirjoittelen blogia, on lahjaa heiltä. Isähän se kannusti kirjoittamaan silloinkin kun ei ollut pakko. Siispä tänään kiitän ja annan anteeksi.
Kiitoskirje lähtee ilman postimerkkiä sinne, missä rakkaus minua kohtaan on vielä vanhempienkin rakkautta varmempi.
