perjantai 21. tammikuuta 2011

Enkeli ja lehmä


Purppuran punaisella olen lapsuuden muistot merkinnyt mieleeni, ainakin ne mieluisat. Aikuisen elämässäni on ollut aikoja, jolloin on pitänyt yhä uudestaan pohtia vaikeita kysymyksiä; rakastettiinko minua todella vai jäinkö vanhempieni työkiireiden ja muun sisarusparven jalkoihin? Nyt olen vihdoin vapaa noista mietinnöistä. Tiedän, että minua rakastettiin. Siis äiti ja isä rakastivat ja sehän on riittävästi, ei sitä muiden rakkauksien perään kysele.
On hyvä tunne, kun voi päästää irti noista kysymyksistä. Päästää ne lentämään tuuleen. Antaa anteeksi vanhemmilleen ja itselleen kaiken sellaisen, mikä ei nyt ollut niin täydellistä. Lapsuuteni on ollut riittävän hyvä, ihan erinomainenkin monessa suhteessa.

Yksi asia, mistä olen ollut pahoillani, on se, että äiti ( tai isä ) on muuttojen yhteydessä hävittänyt kaikki koulupiirustukset ja -aineet. Lapsia oli seitsemän, joten anteeksihan sekin on annettava, varsinkin kun olimme hyvin tuotteliasta lajia jokainen. Mukanani ovat kuitenkin omissa
muutoissani kulkeneet koko elämäni ajan nämä kaksi; lehmä ja enkeli. Enkeliä on lapsena rakastettu niin paljon, etä sen kasvojen posliini on murtunut. Jotenkin lehmässä ja enkelissä vanhemmat ovat lähellä.
Nyt isä nukkuu hautausmaan mullan alla ja äidillä ei ole enää muistia. Minä porskutan täällä vielä. Osaksi äidin ja isän geenien ansiosta olen se, mikä tänään olen. Elämäni on lahja. Sekin on lahjaa, että äiti ja isä rakastivat toisiaan isän kuolemaan asti ja siitä eteenkinpäin. Ja sitäpaitsi tämäkin, että tässä kirjoittelen blogia, on lahjaa heiltä. Isähän se kannusti kirjoittamaan silloinkin kun ei ollut pakko. Siispä tänään kiitän ja annan anteeksi.
Kiitoskirje lähtee ilman postimerkkiä sinne, missä rakkaus minua kohtaan on vielä vanhempienkin rakkautta varmempi.

perjantai 14. tammikuuta 2011

Arki saapui ja silakan tuoksu leviää keittiöön




Silakkapihvit uunissa

Kun ruoaksi on silakkapihvejä tietää arjen asettuneen aloilleen ja normaalin elämän palanneen taloon. Mies osti silakkakauppiaalta kilon silakoita. Kun palasin työmatkalta kotiin, tuijotti silmiini muovipussista noin 25 kuolleen kalan silmäparia. Huokaisin. Kotitaloustunnilla koulussa vuonna nolla opin kyllä miten silakka perataan, mutta sen jälkeen olen oppinut ostamaan silakat fileinä kaupan nk. lihatiskiltä. Päätin ottaa silakkaa sarvista. Vähän taisi jäädä piikkejä. Olen silti ylpeä. Minä tein sen! Perkauksen jälkeen muu olikin lasten leikkiä. Pian silakat paistuivat uunissa juustoraastetta ja sitruunapippuria pihvinmausteina. Vaan kuinkas sitten kävikään? Tuli yö ja seuraava aamu ja päivä ja ruoka-aika. Tajusin, että ihan oikeasti mies ei tykännyt silakoista ja inhosi ruotoja, joita oli harmiksi asti jäänyt paistoksiini.  Mielikseni (mukamas) pyöritteli yhtä pihviä lautasellaan ja söi sen näykkien. Minä söin mukisematta monta pihviä, vaikka ruodot ärsyttivätkin. Sitä en kyllä miehelleni näyttänyt.

Repe tykkää silakoista
No turhahan siitä oli nokkiinsa ottaa. Onhan meillä kissat, joille tarjoilen tänään iltapalaseksi muhennettua silakkaa. Ja olihan silakkakauppias tyytyväinen. Oli sanonut miehelleni: "Ettehän te missään sivussa asu, kun asutte keskellä korpea." Mukavasti sanottu. Kyllä arki on sentään kivaa. Tähti meillä kyllä vielä muistuttaa joulusta ja loistaa pimeää ikkunaa vasten. Ei millään malta pakata sitä vaatekomeroon.
Huomenna tulee rakkaita vieraita. Miehen tytär pikkuisen tyttärensä kanssa. Siksi enkelikello on myös pöydällä ja kynttilät ostettu.
Kyllähän meidänkin arkeemme kuuluu sairautta ja raihnaisuutta, mutta elämässä on muistettava yksi tärkeä ohje: "Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne Jumalan tietoon." Jospa tuota apostolin ohjetta noudattaen oppisi ottamaan itsensä niin kevyesti, että oppisi lentämään! Kuin perhonen tai enkeli.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Vaikutettu

Olen mieheni kanssa lukenut aamuisin Martti Lindqvistin radiohartaustekstejä vuosilta 1968 - 2004. Kirjan nimi on "Kulkemisen kipu ja ilo."(Toimittanut Viena-Inkeri Lounela, Kirjapaja v.2005). On suorastaan hävytöntä, että tällaisetkin tekstit joutuvat alennusmyyntiin; paikallisen kirjakaupan alekellarissa kirja maksoi euron. Sen sisältämä asia on painavaa ja haastaa lukijan miettimään uudelleen tuttuja asioita. Eivätkä tunnu vanhentuneilta 1968 vuoden kirjoituksetkaan. Luemme kirjaa ääneen hartaus kerrallaan. Lukijan on ollut joskus vaikea liikutukseltaan hallita ääntään. Ja se lukija en ole aina minä. Eli kirja puhuttelee myös miestä. Suosittelen.

On paljon sellaista arvokasta luettavaa ja katseltavaa, jossa aika ei hupene ihan toisarvoiseen. Tämän kirjan lukeminen on sellaista. Kannattaa käydä kirjakauppojen alemyynneissä(kin) katsastamassa, jos käsiin sattuukin aarrearkku. Tällaisesta olisi kyllä kuulunut maksaa ihan oikea hinta. Sitä en koskaan ajatellut, että Martti Lindqvist muutti helposti mielessään kaiken lukemansa rukoukseksi. Mm. nimettömät asunnonhakijat ja "henkilökohtaista"- palstan ihmiset pääsevät aamulehteään lukevan pastorin rukouslistalle. Hän miettii, mitä kaikkea yksinäisyyttä ja osattomuutta liittyy noiden pienten lehti-ilmoitusten taakse. Hän todella turvautuu Jumalaan. Lainaanpa pieniä otteita eräästä kirjan hartauksista: 
 "Ajatelkaamme Vapahtajaamme lukemassa sunnuntain sanomalehteä. Tuskin hän ehtisi paneutua pääkirjoitukseen tai muotiuutisiin. Sarjakuvat hän saattaisi täysin sivuuttaa ja urheilusivukin saisi vain vähän osakseen. Eikö olisi hyvin  ymmärrettävää ja lohdullista, että hän ensimmäiseksi etsisi palstan Henkilökohtaista ja pyrkisi lähelle niitä ihmisiä, jotka kätkeytyvät nimimerkkien taakse? Hänellä olisi läheistä ja lämmintä asiaa yhtä hyvin herralle, joka haluaa päiväkahviseuraa 100%:n vaitiolon merkeissä, kuin yksinäiselle tytölle, joka etsii luotettavaa kirjeystävää. Eikö meidän tulisi tehdä samoin? On turha kirota kohtaloa ja vaikeuksia, kun voi edes jossain kulkea kappaleen matkaa ihmisveljen tai -sisaren kanssa...... Meillä on toinenkin mahdollisuus.... Meidän oikeutenamme on rukoilla viiden nimimerkin ja tuhansien heidän kaltaistensa puolesta....
Me rukoilemme: "Herra, minun on vaikea olla. En pääse irti niistä tuntemattomista ihmisistä, jotka kohtasin sanomalehden takasivulla. Ehkä näin on siksi, että kohtasin heidän viesteissään jotain itsestäni. Miksi heitä ei kukaan auta? Lähetä heidän luokseen joku ihminen, jolla on aikaa ja myötätuntoa. Sellainen, jolla on kärsivällisyyttä kuunnella ja osallistua... Herra, pyydän, että tuolla ihmisellä olisi lämmin käsi ja hymyilevät silmät. Herra, älä unohda niitä viittä ihmistä, joiden viestit me tänään luimme...."
   Tässä vain pieni katkelma näistä hartauksista, joiden äärellä tuntee olevansa kirkossa. Nyt voikin lähteä toiseen pyhäkköön, ulos kierittelemään lumipalloja. Talven ensimmäinen nuoska! Kiitos siitä(kin).

maanantai 3. tammikuuta 2011

Harmituksia

Siis mistä nämä tulitikut nykyään tulevat? Yhteen rasiaan on siunaantunut katkeavia tikkuja, jotka eivät kestä suomalaista ronskinhentoa otetta, vaan rätsähtävät poikki tikku tikun jälkeen. Toinen rasia sisältää tikkuja, jotka eivät suostu syttymään, vaikka unohtaisit hennon otteesi ja riivit tikkua olan takaa raapaisupintaa vasten. Jos jo viides tikku syttyy, sen pää jää hehkumaan kuumana sammuttamisen jälkeen, irtoaa tikusta ja polttaa sitten pahaa-aavistamattomat sormesi, kun korjaat sitä roskikseen. Auts. Ja sitten ovat nämä raapaisupintavaurioiset rasiat. Ei auta muu kuin siirtää pintavaurioisen rasian muuten kohtuullisen käyttökelpoiset tikut askiin, jonka raapaisupintaa on vielä muutama neliömillimetri jäljellä. Argh! Jossain hermostuksen vaiheessa koko setti levähtää lattialle - juuri silloin, kun yrität estää kiinnostunutta kissaa puuttumasta kynttilän sytyttämiseesi.
   Hautausmaalla viimeinen tikku hyytävässä pakkassäässä on jännitysnäytelmä - syttyi, mutta sammui samantien. Voiko hautausmaalla varastaa tulen naapurihaudan kynttilästä viimeisen tikun ohueen, palelevaan varteen? Voi, mutta odotat, että kukaan ei ole niin lähellä, että tunnistaisi tuskaisan hahmosi ...
   Ja entä kynttilät sitten? Yhden kynttilälajin sydänlanka tippuu lumihankeen, kun vahingossa kynttilä kääntyy kädessäsi väärinpäin  jäälyhtyjä sytytellessäsi. Toisen sydänlanka loppuu, ennenkuin on alkanutkaan. Kolmas sydänlanka on sellaista paksua sorttia, ettei se pala millään tasaisesti, vaan liekki lepattaa kahvipöydässäsi kuin huutaen: "Sakset. sakset, tulkaa apuun!" Miten onnellinen oletkaan, kun kohtaat kynttilän, joka syttyikin ensimmäisellä raapaisulla ja palaa tasaisesti ja kauniisti valuttamatta. Siitä kannatti maksaa!
    Naapurissa ilmeni ongelma perinteisen enkelikellokynttelikön kanssa. Upouusi korkkaamaton kynttelikkö oli varustettu liian vahvoilla "magneettilautasilla", niin että enkelien kililangat tarttuivat näihin "lautasiin" ja enkelit eivät suostuneet pyörimään ollenkaan. Milläs pyörit, kun olet jumissa?
   Ja missä ovat tinakauhat silloin kun niitä tarvitsisi sen ainoan kerran vuodessa? No, se on jo toinen juttu ja syyttävä sormi osoittaa kirjoittajaan. Taloudessa täytyy olla tietty paikka tinakauhoille tai ne on etsittävä esiin hyvissä ajoin ennen kuin vuosi vaihtuu.
   Pieniä harmituksia, voi miten pieniä. Paljon suurempia on olemassa. Nauttikamme siis elämästä!
   

lauantai 25. joulukuuta 2010

Joulu tuli taas

Tämä pitkänsitkeä  flunssa on pakottanut vimmeisen puolentoista viikon aikana perumaan monta menoa ja myös parit vieraat. Huominenkin kauankaivattu matka joudutaan perumaan, sillä itseni lisäksi aavisteltavissa ollut nuha ja harvakseltainen yskä kuuluvat myös kanssaeläjäni äänessä. Mutta tulipa joulu. Tuli ja toi rauhan tullessaan. Kaikki on tehty verkkaisesti, nauttien. Ruokaa oli riittävästi, ei ähkytty- laatikot jätettiin jääkaappiin odottamaan tulevia päiviä. Illalla ehdittiin katsoa elokuva ja kuunnella Mozartia sen jälkeen kun harvakseltaan oli paketit avattu. Takassa paloi tuli. Mikään ei kiehunut liedelle. Ja enkelikello- sen helinä on jälleen suloisinta joulumusiikkia, vaikka kestää vain pienen  kynttilän pituisen hetken. Tänä aamuna katselin kieppuvia enkeleitä helinän keskellä ja mieleni täytti ilo! Enkelit ovat olemassa. Vapahtaja on syntynyt, mikään ei voi olla huonosti.
   Toissapäivänä syötin äitiä dementiekodissa 40 minuuttia. Sinnikkäästi lusikkaa ja maitolasia suuhun, vaikka äiti yhtä sinnikkäästi napitti suunsa tiukaksi viivaksi. Äidilläkään ei loppujen lopuksi ole mitää hätää. Hänen sairautensa vain on tuollainen. Syöttöhetki oli hyvä hetki.Koin olevani lähellä, tekeväni jotain merkityksellistä. Ympärillä istui nuokkumassa ja ruokailemassa hiljainen porukka. Ruuan jälkeen äiti kellahti sängylle makaamaan. Peittelin hänet siihen. Ei sanonut sanaakaan. Äidiltä ovat kadonneet sanat. Onko sanoilla väliä?
Tänään jouluaamuna meitä sivukylän asukkaita hemmoteltiin joulukirkolla, joka alkoi klo 7 aamulla. Kirkossa oli kansaa enemmän kuin kuvittelin. Kuvittelin aika vähän... Pappi muistutti, että juuri nyt (kuvaannollisesti) ympäri maailmaa kansa kokoontuu kirkkoihin iloitsemaan Kristuksen syntymästä. Näin mieleni silmillä ilosta tanssivia afrikkalaisia veljiäni ja sisariani, aasialaisia, venäläisiä suitsukkeineen, australialaisia hellemekoissaan:
"Juhlimaan tulkaa, toivon täyttymistä, rientäkää, kutsuu nyt Betlehem! Etsikää lasta, taivaan kunigasta, ja kumartamaan tulkaa ja kumartamaan tulkaa ja kumartamaan tulkaa Herraamme!"

Joulu tuli
vaikka en ollut niin valmis.
Olin väsynyt ja kipeä.

Rauha ja rauhattomuus,
valo ja pimeys,
kylmä ja lämmin
ovat kaikki sisäkkäin elämässä.

Enkelikynttilelikön sulohelinä
on hiljaisuuden ääni.
Äidin väsyneet silmät
ovat murhetta täynnä.
Ja silti, kun äiti hymyilee
silmiin syttyy valo, joka loistaa pienen hetken.

Pieniä hetkiä
iloa, rauhaa ja lämmintä
sitä on elämä, joulu, juuri tämä joulu.                                     

maanantai 13. joulukuuta 2010

Lucian päivänä

Valon kantajaksiko minusta? Kultaloimi elämäni kankaassa? Ja sitten arkinen kudelanka, joka risteilee palttinana lomittain kultaisen loimilangan kanssa? Sellaiseen tekstiilitaitajaan tarvitaan Jumala, niin että voin uskoa siihen, että elämäni on todella kudottu lujasti kiinni iankaikkisiin kangaspuihin, josta valmis kangas joskus irrotetaan.
Joka tapauksessa elämä on arkea, kohtaamisia, arkista puurtamista kotona ja työpaikalla. Välillä se on armottoman pimeää, vain askel kerrallaan kulkemista. Mutta niinkuin Martti Lindqvist sanoo, valoa on pimeässäkin. Että pimeässä siihen vähitellen silmä tottuu ja alkaa nähdä askeleen verran. Valo on olemassa, pimeys ei sitä voita.
Arki on lähtöjä ja tulemisia, kohtaamisia ja puurtamista välillä mieli maassa, välillä taivaassa. Joskus se on turhaa riitaa, omaa oikeassolemisen halua, välillä lämmintä yhdssäoloa. Joskus se  on niin arkista ja puuduttavaa, että on todella vaikea uskoa valoon, siis iankakkiseen valoon ja rakkauteen. Silti sitä haluaa uskoa, kaivata pimeässäkin, ikävöidä jotain korkeampaa, ylevämpää. Ja hetkittäin saakin nähdä korkeammalta, kokea armon väläyksiä, itkeä ilosta.
Kankaan rakentaja on aina kuulolla, sekin vaan tuppaa niin usein unohtumaan.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Itsenäisyyspäivän mietteitä

Sininen hetki oli jo ohi
lumi oli satanut jäiselle tielle.                                   
Kuljin yksin hämärässä.                                                
Maisema oli vihreän valkoinen.                                      
Ei mitään ääniä.                                                           

Teeveessä "Tuntemattoman sotilaan" metsässä             
miehet nälissään
juoksemassa, raahaamassa, ampumassa
kuolemassa, nauramassa, nukkumassa
komentamassa, uhmaamassa...

Itsenäisyyspäivä on vaikea päivä.
Jotenkin pitäisi elää arvollisemmin.
Pitäisi oppia rakentamaan rauhaa.

Olenko itse rauhan tekijä?
Enkö helposti tunne oloni helpommaksi
jos saan jonkun puhuttua samalle puolelle

kanssani toista vastaan?

Mitä se semmoinen oikein on?
Eikö pitäisi elää niin
ettei miinakenttiä synny
toistemme välille
ei työssä ei kotona

Minnakentiien purkaminen on hidasta työtä
mutta se kantaa hyvän hedelmän.