Pääsiäinen

Viimeksi kirjoitin pitkäperjantaista. Nyt on toinen pääsiäispäivä. Uutisista ja median tilastoista voi lukea, että vain alle puolet maamme kristityistä uskoo kaikkeen siihen, mitä Raamattu Jeesuksesta sanoo.
Mitä seuraa, jos tunnustan itse olevani Ylösnousseen seuraaja? Monissa maissa se tietää kuolemaa, mutta meillä ei.

Ylösnousseen seuraajana kuljen radikaalin, köyhien ja maahanlyötyjen ihmisten seurassa viihtyneen Jeesuksen jalanjäljissä. Jeesus ei ollut mielestäni koskaan hurmioitunut hihhuli, vaan jalat tukevasti maan pinnalla kulkeva ihminen - ja  Jumala. Erityisesti pääsiäinen tuo Hänen jumalallisuutensa ilmiselväksi. Hän murtautuu läpi kuoleman - ja antaa näin koko luomakunnalle toivon ja tulevaisuuden. Hän on kuin voikukka, joka tutuiksi tulleissa valokuvissa tunkee ilmoille asfaltin pienenpienestä murtumasta. Voikukka, hyljeksitty, mutta kaunis, rohkea ja sitkeäjuurinen. Jeesuksen puheet ja ihmeelliset teot eivät olleetkaan silmänkääntötemppuja, vaan Rakkaus itse voitti Kiusaajan, paransi, huolehti, helli, ruokki ja opetti.

Jeesuksessa on vetovoimaa. Me kristityt vain helposti pilaamme todellisen Jeesuksen kuvan. Meitä on niin monessa erilaisessa lokerossa, että ihan hirvittää. Nytkin yksi Luojan luoma on perustanut oman kirkkokunnan kokemansa ihmeen seurauksena. Kirkkoja syntyy kuin sieniä sateella ja samaan aikaan perinteisestä Suomen suurimmasta kirkkokunnasta eroaa väkeä milloin mistäkin syystä. Aidan toisella puolella ruoho näyttää vihreämmältä ja vesi raikkaammalta.

Minun Jeesukseni on avarasydäminen. Hän sietää erilaisuutta ja hyväksyy seuraansa sellaisenkin, joka ei täytä normimittoja. Eikä vain hyväksy, vaan rakastaa inhimillisesti ja jumalallisesti. Hän vihaa vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta, ulkokultaisuutta ja tekopyhyyttä. Niin - pahuutta kaikissa sen ilmenemismuodoissa.  Hän rakastaa lapsia ja lapsenmielisiä. Hän ei ole tosikko, mutta Hän itkee nähdessään pienen ihmisen hädän ja kärsimyksen.
Hän rakastaa kaikkia kansakuntia ja kaikenlaisiin kirkkokuntiin kuuluvia tai kuulumattomia.  Minun asiani ei ole arvioida Hänen rakkautensa kohteita ja määrää.  Hän näkee ihmisen sisimpään.

Pääsiäisyön messussa ilo valtasi koko olemukseni. Epäuskon hetkinäkin tiedän, että itse haluan seurata Jeesusta. Haluan, vaikka se joskus olisi vain tuskaista haparointia eteenpäin pilkkopimeässä epäuskon yössä.

"Aurinkomme ylösnousi..."

"Kosketa minua Henki, kosketa kirkkaus.
Anna elämälle suunta ja tarkoitus".

Kolmekymmentä hopeista rahaa

Maailma on niin täynnä rahalla maksettua vääryyttä, että sitä on paha ja inhottava ajatella. Täällä Suomessakin monen arvo ainakin työelämässä mitataan rahassa. Yleensä huonoimman palkan saavat ne, jotka tekevät raskasta ja likaista työtä. Edelleen myös naisten ansaitsema palkka eriyisesti sosiaali-ja terveysalalla on pieni verrattuna työn laatuun ja merkittävyyteen. Omaishoitajat hoivaavat omiaan täyden vuorokauden. Vastaava hoito laitoksessa maksaisi moninkertaisesti verrattuna siihen taskurahaan, minkä omaishoitajat saavat, jos saavat. He tosin eivät mittaa työtään rahassa, vaan uupuvat rakkaansa hoidossa ihan vapaaehtoisesti.

Käväisin lenkillä ja mietin näitä synkkiä ajatuksia edelleen. Oletko joskus ollut iloinen saadessasi kolme paitaa kympillä? Olet varmaan tietoinen, että osa noista paidoista ja muistakin kehittyvissä maissa tehdyistä vaatteista on halpoja siksi, että ne ovat periaatteessa ilmaiseksi teetetty lapsilla täysin  epäinhimillisissä oloissa. Me olemme tietämättämmekin syyllisiä sortamiseen ja syrjintään. Kuulumme siihen maailman vähemmistöön, joka elää enemmistön kustannuksella tyytyväisinä ja onnellisina elintasostamme nautiskellen.

Viime aikojen synkkä uutinen lentokoneturmasta kertoo myös ihmishengen halvasta hinnasta. Yhden ihmispolon raskas päähänpisto maksoi sadan viidenkymmenen ihmisen hengen.
Myös toisinajattelijoiden ja diktatuureja vastaan nousevien henki ei maksa paljon mitään. Ihmishengen hinta on halpa sielläkin, missä "väärän" uskon perusteella oikeutetaan massamurhia ja kidutusta

Tänään muistamme toisinajattelijaa, Jeesusta. Vähän ennen kuolemaansa hän joutui raivon valtaan nähdessään jälleen kerran rahanvaihtajia temppelissä. Hän teki nuoranpätkistä ruoskan, kaatoi rahanvaihtajien ja uhrieläimiä myyvien pöydät. Rukouksen huoneesta oli tehty kauppapaikka ja se koski Jeesuksen sydämeen.

                                                                  *

Eilen illalla kirkossa  mustiin riisutun alttarin päälle jäi palamaan vain Kristuksen kynttilän heikosti väräjävä liekki. Tänään sekin sammutetaan. Viaton, kuviakumartamaton hyväntekijä, totuudenpuhuja ja syntisten ystävä kuolee. Hänen hintnsaa oli kolmekymmentä hopearahaa.

Hänen tapaksessaan kuolemalla ei ollut viimeistä sanaa, ei sittenkään, vaikka kaikki merkit viittasivat epätoivoon ja katkeraan pettymykseen.

Syntymäpäivänä

Kuusikymmentäviisi on mielestäni jotenkin pelottava luku. Varsinkin, kun sillä todetaan vuodet, jotka itsellä on takana. Ennemmin ei ole ollutkaan ikäkriisiä, mutta nyt, juuri tänään, se paukahti päälle. Enkö nyt sitten haluakaan vanhentua kauniisti? Haluan, mutta tuntuu, että kaikki, mitä olen, on jo tehty ja ollut. Ikäänkuin ei enää olisi tulossa työn, tarmon, luomisen ja onnistumisen päiviä?
Syntymäpäiväkriisi.
Vielä muutama tunti, sitten voin rauhoittua. Ikä tavallaan unohtuu, kun tämä "ylityspäivä" on ohi. Ehkä heräänkin uuteen aamuun pää täynnä uusia ideoita ja ajatuksia? Kuka tietää?
Joka tapauksessa olen onnellinen kaikesta siitä, mitä näillä etapeillani olen kokenut. Elämäni paikkakunnat, missä olen eri vaiheissa elänyt:
Laukaa (0-2v), Kauhajoki (2-20v), Järvenpää (20-23v), Lehtimäki (23-27v), Alavus (27-28v), Helsinki (28-30), Nairobi (31v), Kisumu (31-33v), Helsinki (33-34v), Nairobi (34-35v), Kisumu( 35-37), Kakamega (37v), Muurla(38-39), Kauhajoki (39-65v) ja pieni, mutta merkittävä pätkä; Kaarina (44-45v).

Kaksi maata, 11 paikkakuntaa. Paikannimet eivät elämästä paljoa kerro.  Jokaisessa työssä ja toimessa, jokaisella paikkakunnalla on elämä sisältänyt iloa, rakkautta, ystävyyttä, mutta myös surua, pettymyksiä, menetyksiä ja vaikeuksia. Jos elämää oikein tarkasti tutkailen, tulen ainakin itse siihen tulokseen, että vaikeinta on elää itsensä kanssa sovussa. Olen itse vastuussa tunteistani. Tunnetyyppinä elän, järki tulee ensimmäisessä vaunussa veturin perässä.

Silti koko tällä elämäni matkalla olen epäuskon ja epätoivonkin hetkinä luottanut siihen, että elämäni on kokonaan Armollisen Jumalan kädessä. Jumala on se kallio, jolla elämäni juna kulkee. Pettymyksen hetkinäkin olen voinut olla varma siitä, että kallio on luja ja pettämätön.

Suurimman osan elämääni olen elänyt sinkkuna. Nyt jaan sitä miehen kanssa. Elämä on monella tavalla rikkaampaa, mutta omaa itseäni en pääse pakoon avioliitossakaan. Avioliiton ikävin puoli lieneekin siinä, että se nostattaa oman raadollisuuden niin selvästi näkyviin. Yhdessä koettu elämä on monipuolista ja antoisaa, kunhan kasvamme vierekkäin, lähellä, mutta ei  liian lähellä. Ainakin meillä molemmat tarvitsevat myös oman tilan ja yksinolon.

Nyt syntymäpäivää on jäljellä enää tunti.Voin liittää tähän pari kuvaa, huokaista ja mennä nukkumaan.

rippikuva

Oisinko viisi vuotias?

Poncho, johon äiti virkkasi v. 1970 palaset ja mä jatkoin sinisillä
reunoilla. Käytössä edelleen lähes joka päivä.

Miehen laittama aamujogurtti

toinen"lapseni"

Äiti, synnyttäjäni, elämänsä viimeisenä syntymäpäivänä 2011

Katoavaista

Kevät keikkuen tulevi. Silti minua on muistutettu elämän katoavaisuudesta ja elämän arvosta kuluneitten viikkojen aikana. Ihmisen elämä alkaa, kestää ja loppuu. Elämän pituus ei ole meidän vallassamme. Viikon sisällä olimme saattamassa haudan lepoon kolmea tuttua ihmistä. Vaikka kukaan ei ollut itselleni tosi läheinen, jokaisen poismeno tuntui raskaalta. Kyynelkanavia koeteltiin.
Näiden tuttavien elämä katkesi liian aikaisin inhimillisesti ajatellen. Heidän elämänsä tarinat olivat hyvin erilaisia, mutta kaikki mielenkiintoisia ja arvokkaita.

Eräs heistä oli hyvin erikoinen ihminen. Hänen elämänsä herätti minussa monia tunteita. Lukemattomia kertoja olimme tavanneet, jutelleet, nauraneet ja riidelleetkin. Joskus olin hieman pakoillut, ettei olisi tarvinnut kohdata, koska en aina jaksanut hänen ylitsepursuavaa sanatulvaansa ja uteliaisuutta. Silti nyt, kun arkku seisoi yksinäisenä katafalkilla kappelissa ja ilmassa leijui liljojen tuoksu, ymmärsin, että tuo ihminen oli minun elämääni nuoruudesta saaakka annettu lähimmäinen, jonka kuolema sai vuodattamaan jonkinasteisen hellyyden sävyttämiä katumuksen kyyneleitä. Hautajaiset olivat hiljaiset. Saattoväkenä ihmisiä, joilla lähes kaikilla oli muistotilaisuudessa kerrottavana hänestä jokin valoisa muisto.

Naapuripitäjässä mies soitti kannelta tuttavansa äkillisesti kuolleen vaimon hautajaisissa. Läsnä olivat vainajan puoliso, lapset, ensimmäinen lastenlapsi, äiti, sisarukset ja heidän jälkikasvunsa ja tietenkin myös lesken omaiset, mm. vanha appi. Pitäjän kirkko oli lähes viimeistä sijaa myöden täynnä osaksi ääneen itkevää saattojoukkoa. Ilma oli tiheänään "Ei, ei, ei vielä!" -tunnelmaa. Minäkin muistin hyvin tämän tuttavan, hänen iloiset, nauravat kasvonsa. Pystyin hyvin ymmärtämään kirkon täyttävän kaipauksen surun. Siellä saatettiin hautaan paljon rakkautta saanutta ja sitä toisille jakanutta ystävää ja omaista.

Kolmannet hautajaiset olivat pienet ja hiljaiset. Saatoimme hautaan ystävää, jolla ei ollut omia lapsia ja jonka suku oli muutenkin pieni. Näissä hautajaisissa oli se ihmeellinen piirre, että mieheni,
joka siunasi vainajan, tutustutti myös minut vainajan veljeen ja hänen vaimoonsa. Voi sanoa, että ennen tuntemattomista ihmisistä tuli meille ystäviä monimutkaisen tapahtumasarjan kautta. Olen siitä kiitollinen.

Elämä on joka päivä täynnä kohtaamisia. Jospa jaksaisimme kohdata jokaisen  lämmöllä, nähden tapaamamme ihmisen ainutlaatuisen arvon.Voi olla, että huomenna jompi kumpi meistä on jo poissa.

Kielikylpy

Kielikylpy on tätä nykyä jokapäiväinen. Joka tuutista tulee älytöntä kielten sekamelskaa. Suomenkieli taitaa olla sukupuuttoon kuoleva, varjeltava luonnonvara. Vähän niinkuin liito-orava. Isä kääntyisi varmaan haudassaan, jos median mölötys, huutaminen ja pölötys sinne kuuluisi. Hän kun oli ihminen, joka oikaisi omiensa kielenkäyttöä välittömästi, jos hänen mielestään suomenkieli tuli jotenkin huonosti lähimmäisen huulilta. Taatusti "alkaa tekemään"- tapaiset, nyt jopa virallisesti hyväksytyt kielenmuutokset saisivat häneltä jyrkän tuomion. Kyllä minäkin niin mieleni pahoitin. Edelleen alan kirjoittaa, vaikka muut kuinka alkaisivat arvostelemaan.

Pahinta on silti tämä englanninkielen sekoittaminen suomenkieleen, Aivan huomaamatta englanninkieli hiipii sisään. Itsekään en enää huomaa ihmetellä, miksi "Voice of Finland" ei voisi olla "Suomen Ääni"? Miksi "talkshow" ei voisi olla "keskusteluohjelma" tai mitä tahansa, Anyway, on ihan mahdottoman hauskaa, kun multitalentit starat nousevat stagelle esittämään upean vetonsa biisistä, joka on leffasta tuttu. Ja jos ääni on tosi fine, niin tuomarit osoittavat rispektiä ja kehuvat artistin attitudea. Wau! Kannattaisi varmaan tsättäillä tai lisätä hästäk twitterissä, ainakin nyt facessa.

Citymarket on jo niin tuttu kauppaketjun nimi, ettei edes huomaa, että suomeksi sen kuuluisi olla "Kaupungin tavaratalo" Ilahdun aina omaperäisistä suomenkielisistä vaihtoehdoista. Meilläkin on sentään Valkoinen Puu, suutariliike Aniliini ja tuo ihana käsityöläisten nuorekas "Uniikkiputiikki", joka on nimensä mukaan ainutlaatuinen! Uniikkiputiikki on niin hauska muunnelmasana, että sen tarkka vastine suomeksi olisi huonompi: "Ainutlaatuinen kauppaliike"!

Nezirkin kuuluu urheiluruudun mukaan treenaavan oman kuntonsa äärirajoilla. Treeni on kyllä suomeksi harjoitus, mutta treeni on jo niin tuttu sana, ettei se enää käy kielikorvaani kovin pahasti.
Ja treenajillahan on aina nykyään choutsi.  Myös musiikin puolella choutsataan, että päästäisiin
kovaa duunia tekemällä etenemään uralla.

Maailman suurien ongelmien rinnalla nämä asiat ovat pieniä. Mutta ärsyttäviä. Globaalisuus ei voi olla oman kielen raiskausta mennen tullen. Yritän itse puhua suomea suomalaisille ja englantia niille, jotka eivät ymmärrä suomea. Ruotsia en edes yritä, mutta swahilia olisi kiva puhua jonkun sitä osaavan kanssa. Siitä saisi poweria  :)

Liikahdus kohti hyvää

Tämä alkanut vuosi toi sitten heti esiin uusia ja taas uusia järkyttäviä uutisia maailmalta. Terrorismi tuntuu olevan teemana. Pankkien palvelunestohäiriköinti sai oikean mittakaavan, kun Pariisista alkoi kuulua järkyttäviä uutisia. Voiko jokaisesta huonosta asiasta tosiaan seurata jotain hyvääkin? En osaa filosofoida, mutta niin näyttää yhä uudelleen käyvän.

Juuri luin uutisen, että Ranskassa kristilliset kirkot täyttyvät, ihmiset rukoilevat Lähi-Idän puolesta ja auttavat kodittomia. Onko se seurausta viikolehti Charlieen kohdistetusta hyökkäyksestä, en tiedä, mutta kumminkin.

Positiivista on ollut myös parin ensimmäisen "Kioski"-ohjelman anti. Kun useampi tuhat koditonta nuorta sai kasvot Miskassa, alkoi tapahtua hyvää myös muille kodittomille. Tänään oli ihana kuulla, että ministeri Pia Viitanen ei saanut unta viime yönä. Kasvokkain olo nuoren, neljän kuukauden kodittomuuden kokeneen nuoren opiskelijapojan kanssa oli ministerille kova paikka. Asunnottomuudesta oli selvästi tietoa, mutta on paljon vaikeampaa nähdä, kuulla ja haistaa ihminen lähietäisyydeltä kuin puhua hänestä yhtenä tuhansista erilaisissa komiteoissa tai valiokunnissa. Ja niinpä kävi, että ministeri heti aamusta perusti erityisryhmän auttamaan ja selvittämään kodittomien nuorten asemaa.

Mitähän kertoo minusta se, että sain nukuttua hyvin? Tiedän, että Kauhajoellakin on ainakin väliaikaisesti asunnottomia ihmisiä. Mitä pitäisi tehdä? Pakkanen paukkuu nurkissa ja tuhannet suomalaiset miettivät, mistä löytää paikan, jossa viettää edes osan yöstä lämpimissä tiloissa. Toimittaja Rakel Liekki vietti yhden kokeellisen asunnottoman yön. Järkyttävää oli, kun hän kertoi mm., että kaikki kauppojen roskikset olivat lukossa! Kauppaketjujen johtohenkilöt istuvat lämpimissä sisätiloissa tekemässä turvallisia päätöksiä omistamansa firman osalta. Eikö ylijäämäruokaa voisi jättää johonkin "Ota tästä"- laatikkoon? Vai kävisikö niin, että sanan levitessä hyvinvoivat ihmiset hiipisivät yöllä taskulamppu kourassaan nappaamaan ilmaista, vanhaksi käyvää ruokaa? En usko. Kaikissa kaupoissa pitäisi ihan päiväsaikaan olla laatikoita tai hyllyjä, johon vanhaksi menevä ruoka koottaisiin ja myytäisiin sitten hyvin halvalla tai annettaisiin ilmaiseksi. Kun ne nyt ilmeisesti kuitenkin joutuvat "Moolokin kitaan" roskina hävitettäviksi. Jossakin liikkeessä olen tällaisen korin nähnytkin ja olen kuullut sen olevan tärkeä joillekin ihmisille, jotka sinnittelevät toimeentulon äärirajoilla.


Niin, miten minä voisin panna omassa elämässäni hyvän kiertämään? Miten voisin jakaa sitä, mitä minulta jää yli?
Voin rukoilla, että Jumala auttaisi hädässä olevia, mutta se ei riitä. Jos rukoilen tosissani, olen valmis myös tekemään jotain. Rakkaus kutsuu palvelemaan. "Ihmiset eivät usko, mitä sanot, kun he näkevät, mitä teet." Tuohon tapaan joku on kuvannut sanojen ja tekojen ristiriitaa.

Pieni liikahdus parempaan. Liikahtakaamme!

Ystävän tuoma kevään airut <3

Noormarkun  kirkosta viime kesänä napatut  kuvat

Rajalla

Tänään sanon lämpimät jäähyväiset vuodelle 2014. Rajalla oleminen on mielenkiintoista. Mennyt jää taakse tehtyine ja tekemättömine tekoineen, uusi avautuu eteen kuin aivan kirjoittamaton kirja. Kalenterissa on jo varauksia uudellekin vuodelle, mutta tänään en vielä tiedä, mikä niistä toteutuu. Siis rajallakin on vain yksi hetki, tämä, tässä ja nyt.
Mennyttä voi arvioida omalta kannaltaan. Niinpä siis ylpeänä todistan, että uuden vuoden lupaukseni hävittää tänä vuonna taloudestamme 365 esinettä on onnistunut! Välillä olin jo tuskissani, koska hävittäminen laahasi jäljessä. Jokainen tavara on nimittäin luetteloitu, ja perään merkitty, mikä on ollut esineen seuraava etappi ulko-ovesta poistumisen jälkeen. Huh helpotusta, kun joulukuun lopulla tyhjensin laatikoista muistamaani isomman VHS-kasettiröykkiön. Mies vei ne vielä talteen johonkin muualle, mutta nuo kasetit pelastivat joulukuun poistot lähes kokonaan. Suurin poisto oli vanha TV, joka kökötti paikallaan juuri noiden kasettien mahdollisen katselun vuoksi. Kun kerran totesimme, että kasettiboksi ei enää pelittänyt, koko TV pääsi ongelmajäteasemalle ja toivottavasti sieltä kierrätykseen. Miellyttävin, ja samalla henkisesti rankin, oli Harry Potter-sarjan poistaminen omasta hyllystä kirjaston kokoelmiin. Nyt ne ilahduttavat monia ja kirjahyllyynkin tuli ainakin metri lisää tilaa.
Vieläkin voin jatkaa turhan poistamista, mutta ihan omaa tahtia, ilman tilitystä.

Myös minut on poistettu. Lopullinen poisto tapahtui marraskuussa niin hauskoissa ja haikeissa juhlissa, että jälkikäteen adrenaliinia ja endorfiinia olisi riittänyt pakattavaksi muidenkin iloksi. Tuo poisto tuntuu vielä, vaikka jonakin päivänä nykyolotilasta tulee tavallinen arki. Työelämä on takana, mutta uudet ideat muhivat päässäni. Syvä toiveeni on, että kotiseurakunta selviää kirkon kriiseissä hukkaamatta Rakkauden Jumalan sanomaa, sellaista, joka tuo toivon tuikkeen ja ilon helinän yksinäisten, särkyneitten, sairaiden ja köyhien elämään.

Kulunut vuosi on ollut muutenkin juhlavuosi. Diakoniatyömme täytti vuoden alussa 100 vuotta. Kirkkokuoro(ni) täytti 90 vuotta. Sen kunniaksi pidimme konsertin ja julkaisimme levyn. Loppu- vuoden juhliin kuului mm. Nummijärven kirkon 80-vuotisjuhla. Nummikori-runoryhmä(ni) pääsi esiintymään salintäyteiselle yleisölle. Vielä hohdokkaampi oli esiintymisemme ikäihmisten virkistyspäivän joulujuhlassa Nummikodilla. Hyviä ystäviä saa näin mukavissa harrastuksissa ja henkinen hyvinvointi kasvaa.

Yksityisessä elämässämme on ollut monenlaista iloa ja huoltakin. Tärkeintä on kuitenkin se, että kaikki on hyvin juuri nyt. Lukuisista kulttuurielämyksistä päällimmäisiksi ovat jääneet Jorma Hynnisen ja Kalevi Kiviniemen joulukonsertti Kurikan kirkossa, Laura Hynnisen solistinen osuus Ginasteran harppukonsertossa Helsingin musiikkitalolla ja Jurvan teatterin oivallinen esitys Sofi Oksasen "Puhdistuksesta".

Viattomien lasten päivänä osallistuimme Lapuan tuomiokirkossa Heli Karhumäen 50-vuotisjuhliin, Heli itse juonsi "Kymmenen laulua ja sata tarinaa Etelä-Pohjanmaalta". Se oli kooste hänen elämänsä tärkeistä ihmisistä ja tapahtumista. Päällimmäiseksi jäi mieleen kuva, jonka Heli oli löytänyt netistä. Hän oli tehnyt siihen puhekuplan, joka kuului suurinpiirtein näin: "Jos joku vielä pelottelee Sinua Jumalalla, niin sano, ettet pelkää, koska tunnet Jumalan Pojan." Hyvää uutta vuotta 2015!