Höpinää

Helteellä harmaat aivosolut muuttuvat pehmoiseksi tahmaksi. Jos aikoo tehdä jotakin järkevää, oikea ajoitus sijoittunee aamuun. Todistin tämän tänään, kun aamu meni kahvitellessa ja lehtiä selaillessa ja lähdin järjenvastaisesti keskipäivän helteessä metsään mustikoita poimimaan. Etsinkin niitä sitten puolitoista tuntia kumppareissa ja mustissa verkkareissa. Löysin ainakin kolme -  desiä. Hyvä minä! Tai siis tyhmän uhkarohkea minä. Viilentävä suihku ja ruuan jälkeiset päikkärit auttoivat vähän, mutta olen edelleen ihan kuin lötsäkkä riepu, jotain jossain ja sinne päin.

Saapa nähdä onko ilta viisaampi. Ainakaan kirjoittaminen ei ole olemista, vaan jonkin uuden luomista, sana sanalta, lause lauseelta. Juuri nyt on alkanut ulkona puhallella vilvoittava tuuli, puiden lehtien liikkuvat varjot täplittävät keinutuolien kuvioita. Ilta on jo tullut. Päivä kului nopeasti. Valmistaudumme lenkille. Tuntuu, että aivosolut eivät toimi. En keksi mitään kirjoitettavaa. Siksi panenkin tänne nyt kuvia viime päiviltä. Takana on enemmän kuin 30 hellepäivää, joten suonette anteeksi. Itseäni ihan ahdistaa.

Toivon, että Ruotsin suurpalo saataisiin sammumaan. Toivon, että Lähi-Itään syntyisi pysyvä rauha. Toivon, että huomenna koulunsa aloittavat lapset säästyisivät onnettomuuksilta ja voisivat iloita elämästään. Toivon, että läheisteni elämä olisi hyvää ja tasapainoista. Toivon, että Rakkaus voittaisi vihan ja Valo pimeyden.
Toivon, että elämässä olisi aina toivoa.

Kiitän. Kaikesta. Hyvää yötä, Jeesus myötä.

kesävarpaat

ohrapelto

poutapilvi lakeudella

auringonlaskua tänään iltalenkillä

Helleheinäkuu

Siis nythän on niin, että viimeisen työpäivän jälkeen on ollut niin paljon tapahtumia, että ihollakin on ainakin kolmen maan rusketusraidat päällekkäin. Harmikseni en myöskään päässyt kuukauteen selaimellani enää Bloggeriin kirjoittamaan blogia, piti vaihtaa asiantuntijan avustuksella toiseen selaimeen. Nyt olen siis hiukan kokeneempi, vähän viisaampi ja hivenen vanhempi ja kiukkuisempi kuin viimeksi kirjoitellessani. Ja varoituksen sana: Tästä blogista tulee sellainen "ensin sitä ja sitten tätä" -tarina.

Kiitän kuitenkin aluksi kaikkia viimeistä työpäivääni muistaneita. Päivä oli 27.6., jolloin juuri sopivasti Suomi siirtyi kesäoksalle kukkumaan. Pääsin livahtamaan lomalle ihanan tiimini yllätyspäivän pyörteissä. Avoautossa oli helppo hymyillä! Jo aikaisin aamulla oli salaperäinen iso kukkapuketti ilmestynyt ulko-ovellemme ja paketista kuoriutui ihana, tuoksuva, iso ruukkuruusu! Nyt se availee jo uusia nuppuja kuin muistutuksena elämän jatkumisesta uutena, mutta kauniina ja erilaisena. Illan vesihieronnan jälkeen viimeinen "työpäivä" oli pulkassa ja saatoin uupuneen onnellisena köllähtää omaan sänkyyn takaraivossa tieto: "Ei koskaan enää töihin!"

Sitten toteutui seuraava unelma. Saimme päiväksi luoksemme kaikki elossaolevat veljeni ja myös lankoni. Oli riemukas, muistojen kyllästämä päivä sekin. Kolusimme lapsuuden leikkimailla ja jaoimme muutenkin muistojamme iltaan asti herkutellen ja nautiskellen.

Martti, Jouni, Tuuli, Pertti ja Ilkka

Enkä ehtinyt kuin pari päivää vanheta, niin toteutui jälleen yksi unelma: kirkkokuoron kanssa suuntasimme kohti Tallinnan laulujuhlia. Ne järjestetään viiden vuoden välein ja juuri tähän saumaan sattui tuokin ihmeellinen, ikimuistoinen matka. En voi kuin ihailla veljeskansamme taitoa siirtää laulun ja tanssin myötä terve kansallinen omanarvontunto seuraaville sukupolville. Upeaa!
Ensimmäisen todellisen rusketuksen sain siellä tanssijuhlan katsomossa. Siitä se sitten syveni, kun laivallakin istuimme pienellä porukalla ulkokannella merituulesta nautiskellen,

Tanssijuhlaa Kalevi-stadionilla

Ukki ja ukin ensimmäinen lastenlapsi Englannissa

Sitten tuleekin matka Kotkaan miehen äitiä hoivailemaan. Kuumaa oli ilmastoimattomassa autossa. Huoli jäi mukaan, kun sieltä kotiuduimme. Miten vanha, lähes sokea, melko huonokuuloinen, heiveröinen astmaa sairastava vanhus selviää kaikesta? Kotihoito käy kerran illassa antamassa lääkkeen. Kaksi lasta asuu toisellapuolen maata. ja molemmilla on omat sairautensa. Tilanne kuitenkin päivitetty taas. Pian mennään uudestaan!

Aivan oma lukunsa onkin sitten matka Englantiin miehen esikoisen perheeseen. Tähän vain yksi kuva muistuttamaan tärkeästä perheestä merten takana.

Kotiuduimme toissailtana. Seuraavana päivänä iski järkytys. Tuttu ihminen on Afganistanissa julmasti tapettu kesken päivän toimien. Voinko sanoa enää mitään muuta kuin ihmetellä elämisen kulkua ja ihmismielen pimeyttä?
 "Valo loistaa pimeydessä,  pimeys ei ole saanut sitä valtaansa." (Joh.1:5)  Kristuksella on viimeinen sana sanottavanaan. Tähän luotan. Ei se ole talibaaneilla eikä suomalaisilla. Mies sytytti juuri nyt kehyksiin panemansa Seijan kuvan viereen palamaan pienen tuikun.

Tuulee

Ulkona tuulee. Tuuli taivuttelee pihan puita ihan miten tahtoo. Linnut keinuvat pesissään aikamoisessa keinussa. Mieleeni pujahtaa viime viikolta erityislasten leiripäivältä laulu, jota pikkuiset avustajiensa kanssa lauloivat heiluttaessaan jättikokoista värivarjoa:"Tuulee, tuulee, keväällä tuulee..." Kun laulussa päästiin syksyyn, kevään hiljainen ja vieno tuuli muuttui syysmyrskyksi. Lapset nauroivat ja hehkuivat innosta. Oli kivaa olla yhdessä, tehdä yhdessä erilaisia tuulia, leppoisia, kohtalaisen kovia ja sitten ihan myrskyä.

Sisällä lämpimässä on nautinto kuunnella tuulen ujellusta.  Ulkonakin nousevan tuulen suhina on ihanaa.
Toista on myrskyksi yltynyt tuuli. Muutama vuosi sitten Oulussa, kun odottelin lankomiestä hakemaan minua sairaalaan katsomaan hyvin sairasta siskoani, koin myrskyn. Seisoin Oulun teatterin edessä. Torimyyjän teltta oli juuri lähtenyt lentoon ja minä tarrasin kiinni lähimpään lyhtypylvääseen. Meri velloi voimalla. Pelotti. Odotin tutun auton saapumista pysytellen tiukasti kiinni pylväässä. Unohtumaton luontokokemus se oli.

Elämässä on aikoja, jolloin haluaakin, että tulisi tuulenpuuska, joka veisi mukanaan kaiken vanhan. Saisi aloittaa puhtaalta pöydältä, vailla syyllisyyksien ja häpeän tunteita. Tai on aikoja, jolloin elämän tuuli puhaltaa pois kaiken epäoleellisen. Jää vain tämä hetki, tässä ja nyt. Se tuuli on tavallisesti jokin yllättävä tapahtuma, joka myrskyn lailla pyyhkäisee yli. Monesti vasta jälkeenpäin tajuaa, että tuo kipeä tapahtuma antoi elämälle uuden, kipeydessäänkin paremman suunnan. Myrsky teki tehtävänsä.

Ensimmäisenä Helluntaina Jumalan Tuuli, Pyhä Henki, vuodatettiin kristittyihin. Ihana, raikas ja rakas henki, jonka soisin koko ajan olevan Auttajana, Rohkaisijana ja Neuvojana lähelläni. Jumalan uuttaluova henki puhaltaa siellä, missä tahtoo. Ehkä voin kuitenkin pyytää, että se (hän) olisi läsnä ja lähellä. Se (hän) ei vie maata jalkojen alta..  Pyhä Henki ei ole joitakin pelottavaa ja "outoa".  Hän on rakkauden ja välittämisen henki.

P.S En todellakaan tiedä, voiko Hengestä käyttää sanaa se vai Hän?

Suvi

Suvi suloinen on täällä. Huomen on kirkas.  Tuomen lehti ei liiku. Lintunenkin on vaiti.

Laulun kielikuvat kertovat hetkestä, joka on täynnä suvisen aamun rauhaa. Kesää on jotenkin vaikeaa kuvailla sanoin, jotka eivät olisi klisheisiä. Kesä on  jotain sellaista, mikä täytyy itse kokea. Jos olet sisällä talossasi kaikki suviset aamut, päivät ja illat, ei sinulla ole ollut kesää ollenkaan. Kesä koetaan aisteilla.

Näen ympärilläni isoja ja pieniä ihmeitä: Lehti kasvaa puuhun, mustikka kukkii, kielot työntyvät esiin mustasta mullasta - ja yhtäkkiä syreenitkin ovat jo täydessä kukassa, pääskyset kieppuvat pään päällä, rastas nokkii maasta matoa. Kukkakaupoissa myydään taimia ja kukkia, puita ja pensaita, amppeleita ja koristekiviä kesästä innostuneille suomalaisille.

Tunnen nenässäni kesän tuoksun. Se on sekoitus aamua, kukkivia puita ja kukkasia, illalla grilleistä nousevaa viettelystä, tuulen suhinaa lehvistössä, sateen hiljaista ropinaa. Myös metsä tuoksuu. Järvellä, joella, merellä ja suolla on kullakin oma kesätuoksunsa.

Kuulen peipposen iloisen laulun, mustarastaan ja satakielen iltayön konsertin, lasten naurua uimarannoilla, veden loisketta, airojen hiljaista solahtelua veteen ja veden liplatusta veneen kylkiä vasten.

Tunnen ihollani auringon ihanan lämmön tai sadekuuron virvoituksen. Tunnen ilon sisälläni, kun saan kattaa ruoan ulos puutarhaan. Tunnen iloa omasta vaatimattomasta puutarhastani, kukista ja kaiken vihreyden kauneudesta.

Niin. Kesä on tunnettava ja koettava. Myös ukkosen jylinä, hyttysten ja muitten hyönteisten kiusallinen läsnäolo, puutarhan rikkaruohojen kitkeminen, parkkipaikalla auringossa seisseen auton armoton kuumuus - ja mitä kaikkea muuta kiusaa kesä tuokaan tullessaan.

Kesälläkin jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen elämänsä elettävänä huolineen, sairauksineen, iloineen ja riemuineen. Joskus elämä vetää verhot auringon eteen. Silloin ei edes halua nauttia lyhyen aikaa viivähtävän kesän iloista. Joillekin juuri kesä on raskain ja työntäyteisin vuodenaika.

Elämäntilanteet vaihtelevat. Samaan aikaan, kun nuori vaeltaa tuntureilla kaveriporukassa, vanhus lepää vuoteellaan ja vain uneksii ajoista, jolloin vielä pääsi itse liikkeelle. Elämä kannattaa elää juuri nyt. Hetkessä.
Huomenna odottavat uudet ilot ja erilaiset surut.

"Oi Jeesus Kristus jalo ja kirkas paisteemme, sä sydäntemme valo, ain asu luonamme. Sun rakkautes liekki sytytä rintaamme, luo meihin uusi mieli, pois poista murheemme." (VK 571:4)

Tänään on Suvin nimipäivä. Onnea, Suvi!

 

Keväinen sillisalaatti

Viime viikolla sanoin ystävälleni Lauhalle, että kirjoittamisessa on vaikeinta sen aloittaminen. Nytkin olen  tuijottanut ruutua ja sillä olevaa "mukapaperia" pari minuuttia tyhjin katsein. Pää on täynnä kaikenlaista, mutta miten saada niistä jotain järkevää tähän. Ei muuta kun menoks! Pari viikkoako lienee siitä, kun otin valokuvan maansisästä työntyneistä saniaisista. Tänä keväänä on naurattanut niiden katseleminen. Ne ovat kuin "Ruokolahden eukot kirkonmäellä"- päät yhdessä juoruamassa tai jakamassa kokemuksiaan millaista niillä on talven aikana ollut siellä, missä ovat olleet.

Kohtaamiset ovat kyllä ihania, yleensä. Joskus, kun on vähän huonolla tuulella ja tukka on likainen, ei toivo tielleen kauppareissulla yhtään tuttua. Haluaa vain nopeasti ostaa leivän ja salaatit, jugurtit ja kalat tms. ja sitten äkkiä ovesta ulos. Autossa sitä sitten miettii, onko sillä todella väliä, kuinka hiukset ovat? Naisen mielestä on, ainakin tämän naisen. Jos hiukset ovat puhtaat ja jopa kammatut, on paljon mukavampi jäädä ostoskärryyn nojaillen juttelemaan vastaantulevien kanssa. Se on ulkoista, mutta se kertoo jotain sisäisestä. Onkohan muilla samanlaista? En minä kyllä muiden hiuksia katsele "sillä silmällä"...

Olen sitten hurahtanut tuoremehuihin, kotona puristettuihin. Ostin oikein uuden vekottimenkin keittiön pöydälle kahvinkeittimen viereen. Vihanneksista, juureksista ja hedelmistä saa kaikki vitamiinit ja kivennäisaineet, kun ne puristaa mehuksi ja juo heti. Ei tarvitse enää hyllyllistä vitaamiineja kaappiin. Sauvasekoittimella lisäksi valmistelen "smootheja" (en tiedä suomenkielistä sanaa, apua!). Toivottavasti tämä ei jää hörhellyksen innostukseksi, vaan todella jaksaisin syödä päivässä sen puoli kiloa hedelmää ja vihannesta, jota meille suositellaan. Yksi "smoothie"resepti on ollut meillä käytössä jo pitempään. Tällä tavalla myös mies kuin huomaamattaan saa syötyä (=juotua) sen pakollisen salaatin! Tässä resepti: Vettä astiaan, ruukullinen salaattia sekaan, sekoitetaan sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa aivan hienoksi. Tähän liemeen lisätään  hurrutellen pari desiä mustikoita ja yksi banaani. Voi että, on hyvää!



Ja tänään on helatorstai, suuri juhlapäivä. Kristus otettiin taivaaseen. Jäimme tänne maan päälle, mutta emme orvoiksi. Ympärillämme ja meissä puhaltaa Hengen Tuuli. Lauloimme juuri kuorossa: "Kun Hengen tuuli puhaltaa, niin toivottomuus katoaa. Hän meidät väylää oikeaa vie kohti kotisatamaa!"

Kiekkokisaa, virsivisaa ja Kesä!

Ulkona ilma on kuin linnunmaitoa. Aurinko hellii suomalaista. Vihdoinkin on lämmin. Töllöstä tulee silti jäätävää jääurheilua, joka kuumentaa ihanan leppoisan sunnuntai-illan tunnelmaa. Kuinka tässä käy? Miksi kiekko kilahtelee tolppaan eikä mene muutenkaan paljon ohi? Käyn välillä pesemässä puutarhakalusteita ja taas sisään tuijottamaan hypnoottisesti Mertarannan nopeilla sanakäänteillä säestämää pelimenoa. On tosiaan pyhäillan rauhaa!

Weisuu-Kolmikko ruokailun jälkeen valmiina kisaan.

Eilen olin itse keskellä kisatunnelmaa, en Minskissä, vaan Suomen Turussa, tuomiokirkossa. Kesä oli kauneimmillaan, kun neljätoista joukkuetta eri puolilta Suomea teki kirkkohistoriaa. Olimme Etelä-Pohjanmaan edustajina aikuisten kaikkien aikojen ensimmäisessä virsivisan finaalissa. Aijaijai kun oli hankalaa. Ja niin hyvin tai ikävästi kävi, että uljas joukkueemme oli neljänneksi paras. Putoaminen mitalisijoilta opetti oman kantapään kautta, miten neljäs sija on kurja. Vaikka kuinka leikkimieltä yritettiin kaivaa esiin, niin pitkään jossiteltiin kotimatkalla, että jos ja jos ja jos. Kysymykset olivat kinkkiset, mutta sitähän ne olivat kaikille (melko) tasapuolisesti.
Komeasti kaikui kuitenkin kiitollinen suvivirsi kirkon upeissa holveissa kisan päätökseksi. Pohjoispohjalaiset Haukiputaalta voittivat.


Miten kaunis maa meillä onkaan. Heräävä luonto, lintujen viserrystä  metsä tulvillaan. Tuon totesin juuri äsken pururadalla lähimetsikössä. Tiukka kävelylenkki purki vähän paineita pitemmältä ja lyhyemmältä aikaväliltä. Jääkiekko-ottelu hävittiin, mutta sen tuottama pettymys on vain pienen hetken mittainen. Nyt voin taas rauhassa jatkaa omaa elämääni, miettiä, mitä kaikkea se lähiaikoina tuo tullessaan. Ihan tärkeintä on saada puutarha ja veranta sellaiseen kuntoon, että kotonakin voi viettää iloisia ja mahdollisimman huolettomia päiviä oman perheen ja ystävien kanssa. Luonto itse tekee suurimman osan tästä työstä; kukkapenkissä kukkivat kohta tulppaanit, mininarsissit ovat puskeneet itsensä kukkaan jo, ja kielokin tunkee lukemattomin varsin kulleropenkin takaa esiin. Ja voiko olla mahdollista, että jostakin on puutarhaan ilmestynyt ruusu? Voiko? Ihan ruusunlehdiltä nuo näyttävät omaan silmään. On kesä.

Hetki

Oletkohan koskaan miettinyt, miksi jokin hetki painuu mieleen lähtemättömästi? Välttämättä ei ole tapahtunut mitään erikoista, mutta silti muistat kaiken tarkasti ja selkeästi. Pitkänkin ajan jälkeen pystyt palauttamaan muiston hetkestä selkeänä ja kirkkaana. Joskus jokin samantapainen tapahtuma tuo hetken mieleen, joskus sen muistaa muuten vain. Voi olla, että on tapahtunut jotain kamalaa. Kansakunnan ja  koko maailmankin yhteisessä muistissa on hetkiä, jotka muuttivat elämää, koskettivat voimakkaasti. Kun Lapuan Paukun räjähdysonnettomuudesta tuli kuluneeksi tasavuosia, joku kysyi Facebookissa: "Muistatko, missä olit silloin, kun kuulit onnettomuudesta?" Tottahan minä sen muistin: bussipysäkille käski autokoulun opettaja auton parkkeeraamaan. Olimme Kuortaneella ja opettajallani oli tehtaalla tuttuja työssä. Istuimme pitkän tovin aivan hiljaa.
    Mutta en oikeastaan tarkoita sellaisia yhteisiä muistojakaan. Tarkoitan aivan yksityisiä, arkipäiväisiä asioita, jotka piirtyvät mielen kankaalle lähtemättömin vedoin. Kun nyt oikein ajattelen, nuo hetket ovat olleet joskus hyvin ikäviä,  hävettäviäkin, mutta usein myös onnellisia - hyvin onnellisia. Viimeisin tällainen "tapaus" oli tämän viikon keskiviikkona "Kauhajoen Kriuhnaasujen" eli kulttuuriviikon kaikkien kuorojen konsertissa. Istuin siinä alttoystävien vierellä. Syvä ilo ja hetken taju olivat läsnä. Nautin katselemisesta, kauniista ihmisistä ja heidän 60-luvun asuistaan, herkistyin lauluista, olin jollakin erityisellä tavalla sata prosenttisen tyytyväinen. Mieskin oli paikalla, istui yleisön joukossa. Tieto siitä lämmitti mieltä, mutta onnellisuus oli minun.

En nyt kirjoita edellisen viikon surkeasta muistosta, joka myös jää mieleeni, etten pilaisi tätä onnellista tarinaa, joka nyt ei ole tarina ollenkaan, vaan vain totuus eräästä noin tunnin mittaisesta hetkestä elämässäni. Onni ei johtunut siitäkään, että myös "oman" kuoron laulut kajahtivat komeasti, viimeiseksi: "Vie vuorille tää viesti, hei, huuda se kaikkeen maailmaan. Vie vuorille tää viesti: luo Herran joutukaa!" Oletteko te kokeneet tällaista? Ehkä se on rikkumattoman läsnäolon hetki - kaikki mitä tarvitsen on tässä, nyt.