Hiutunut

Kääntelen käsissäni äidin vanhan kansallispuvun puseroa. Se on niin hiutunut ja parista kohtaa jo parsittu, että mietin, miten pestä se mahdollisimman hellävaroen. Ensi kesänä ehkä tarvitsen sitä. Äidin kansallispuku sopii nyt minulle. Omani on liian pieni. Tuntuu hyvältä pukeutua äidin pukuun.
Samalla mietin, miten paljon pidän vanhoista tavaroista, vanhoista huonekaluista, liinoista, kuluneista kirjoista. Luetteloa voisi jatkaa monenlaiseen materiaan.


Pala poistettua pitkospuuta Kauhanevalla

Arvokkaita ovat myös vanhat ihmiset. Elämän kuluttamia, mutta yhä jakamassa meidän kanssamme tätä aikaa. Arvokas on vanhus, jonka iho on kulunut ohueksi, hiukset harmaantuneet ja ohentuneet, kämmenten selkämykset täynnä tiheitä ryppyrivistöjä. Joskus vanhuksen henkinen elämäkin on hiutunut, joillakin muistot kadonneet, jäljellä vain kaipaus lapsuuden kotiin tai taivaan kotiin - lepäämään, niinkuin äiti asian ilmaisi viimeisinä viikkoinaan. Joillakin kauniisti hiutuneilla vanhuksilla hymy on herkässä ja ajatukset kirkkaat ja terävät.

Virsikirjani on kovin hiutunut. Pidän sen kuluneista ja sormien likaamista sivuista. Siitä näkee, että virret ovat olleet käytössä. Laulu on helähtänyt satoja ja taas satoja kertoja yksinäisten vanhusten luona, syntymäpäivillä, työssä ja juhlassa, kotonakin. Ehkä laulutkin ovat hiutuneita. Silti rakkaat virret eivät katoa minnekään, vaan hoitavat meitä edelleen. Niitä lauloivat jo aikaisemmat sukupolvet, niissä rukous ja kiitos soivat samálla tavalla vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.


Kerran kotikäynnillä eräs melko varaton, pienessä mökissä asuva mummo näytti minulle tosi paljon luettua Päivän Tunnussanaansa. Tiedäthän tuon joka vuosi uutena ilmestyvän pienen kirjasen, jossa on sana kunkin vuoden jokaiselle päivälle. Hän oli saanut sen joskus seurakunnasta lahjaksi ja lukenut tuon kymmenen vuotta vanhan kirjasen joka vuosi uudelleen läpi, päivä päivältä, lause lauseelta. Se oli niin kaunis kirja ja niin herkkä vanhus, että kyyneleet nousivat silmiini vanhusta kuunnellessa.

Vanhat kirjeet, jotka isoäiti on aikoinaan sisarelleen kirjoittanut ovat kalliita aarteitani. Omat vanhat koulutodistukset, vanhat koulukuvat ja muut valokuvat nousevat arvoasteikossa mitä pitemmälle aikaa kuluu.
Nyt päivä on hiutunut jo yöksi. Suljen koneen ja kömmin jo hiukan hiutuneitten lakanoiden väliin nukkumaan. Aamulla aivan uusi ja tuore aamunkoitto odottaa tätäkin eläjäänsä. Armo on aina uusi. Se ei koskaan hiudu pois.

Anopin tekosia

Olohuoneessa näyttää valoisalta. Keinutuolit ihmettelevät uusia peittojaan. Me kuljemme niiden ohi hymysuin. "Hienoa, upeaa!"on mies lausahtanut useamman kerran ohi kulkiessaan. Minä myhäilen tyytyväisenä. Sain sen ajalliseksi!
   Tarina alkaa näin. Kaukana täältä elelee miehen äiti, yksin talossaan, puoliksi sokeana ja kuurona, hauraana ja horjahtelevana. Käsityöt ovat tuoneet elämään iloa aina, yhä enemmän yksinäisinä sairauden vuosina. Viime vuonna näkö kuitenkin huononi niin paljon, että kutominen kävi vaikeaksi. Langan värin piti olla kirkasta. Puikoilla olevat silmukat alkoivat tipahdella. Kerrosten laskeminen tuli hankalaksi. Viimeiset lahjat suvun naisväelle olivat ponchot. Jokainen sai valita värin itse.
Sitten koitti se hetki, jolloin oli mietittävä uutta suuntaa elämälle.
Onneksi on radio! Sieltä anoppi kuuntelee Yleykköstä pitkät päivät, käy välillä yhä pitenevillä päiväunilla, odottelee kodinhoitajan lyhyttä iltakäyntiä ja naapurin poikkeamista. Tytär soittelee ja hoitelee äidin asioita, poikakin joskus. Anoppi asuu molemmista pitkän matkan päässä. Hankala yhtälö. Kodista on tullut anopin turvasatama. Ei ole enää jaksamista ja haluamista kodin ulkopuolelle.
Elämä on melkoisen turvatonta.
   Sitä sitten mietittiin, mitä anoppi vielä jaksaisi ja pystyisi uutterilla käsillään tekemään. Viime vuoden ajan tuo sitkeä vanhus sitten kutoi pieniä, kirkkaita neliöitä tyttären ja miniän hankkimasta villalangasta. Naapurin Paula kävi lähes päivittäin poimimassa pudonneet silmukat ja päättelemässä lappuset. Niitä syntyi satoja. Tytär sai peittoonsa ja minä keinutuolien mattoihin kassillisen neliöitä. Helppoa oli virkata palasia yhteen. Sitten vielä huovutin pieniä kuvioita oranssiruutuihin, prässäsin peitot - ja ei muuta kuin keinumaan, jos vain maltamme istua taideteosten päälle!
    Kiitos kevään aurinkopeitoista, anoppi! Saat valokuvan postissa. Jos et näe sitä kunnolla, naapurin Paula kyllä sitten selittää, miltä lopputulos näyttää.

Ylläri

Kävin viime viikolla jokavuotisella hammaslääkäritsekkauksella, semmoisella, johon lääkäri säännöllisesti minut kutsuu. Vanhan, kirjoittamattoman lain mukaisesti löytyi jälleen yksi reikä, tosin ihan pieni, söpö ja nopea paikata.
Se tunne, kun suussa on vekottimia, eikä pysty sanomaan mitään, muuta kuin avuttomana nyökkäilemään tai pudistelemaan päätään. Tiedäthän? Juuri silloin tämä luottolääkärini sanoi rauhallisella äänellä poran tärinän keskeltä: "Kun sinä olet tuollainen taiteellinen sielu, niin voisinko lausua tässä sulle runon?" Minä ääntelin älyttömästi ja nyökyttelin päätäni. Runon! Vau!
"Se syntyi metsässä." Sitten hän aloitti rauhallisesti pitkän runon. Se kertoi miehestä, metsästä, kirveestä, kaatuvasta (joulu)kuusesta, rauhasta pitkän kiireisen ajan jälkeen ja kiitolllisuudesta kaikesta siitä, mitä hänellä oli.

Mikä ylläri! Kivuttuani tuolista lattialle ja saatuani jälleen puhekykyni takaisin, kiittelin vuolaasti. Kerroin, että kerään taskuuni hyvien hetkien herneitä illalla tarkasteltavaksi ja muisteltavaksi. Tämä oli nyt sellainen. Hymy seurasi sisälläni koko päivän. Ja se runo oli koskettava. Aistin talvisen metsän, puun kahahduksen, kun kirves oli iskenyt ja vihreä puu hitaasti irtosi juuriltaan. Näin miehen istuvan hiljaisuutta kuunnellen ja sitten tarttuvan kuuseen ja kulkevan verkalleen kohti autoa, kotia ja rakkaita ihmisiä. 
   Se runo oli siis hänen kirjoittamansa. Ehdotin runokirjaa, mutta hän vain naureskeli ja varasi mulle aikaa hammaskiven poistoa varten. Seuraava potilas odotteli jo oven takana.

Niin. Olen ollut hammaslääkärikammoinen. Nyt tuli niin hyvä mieli, että voi syntyä pienen pieni murtuma pelon kiveen. Sitä ei tarvitse paikata. - Ilahtuminen ja syvä rauha, voiko niitä kokea hammaslääkärin tuolissa?

Aamu ja enneagrammit

 

 

 

 

 

Uusi aamu. Herään rauhallisesti soivaan harppumusiikkiin. Kuuntelen sitä pitkään hiljaa sängyssä. Mietin, mikä kaikki on hyvin elämässä. Päätän, että tästä tulee hyvä päivä.

Olen enneagrammissa tyyppi "nelonen". Nelosen vaikeus ja ilo on siinä, että hän helposti putoaa tunnesyövereihin, ja siksi elämästä ihan tietoisesti pitää välillä etsimällä etsiä hyviä asioita. Enneagrammista, "yhdeksänkulmaisesta peilistä", kannattaa lukea lisää. Se on oiva tapa tutustua itseensä ja toisiin ja ymmärtää omaa ja lähellään olevien käyttäytymistä. Meitä on enneagrammin mukaan olemassa yhdeksän "hyvää tyyppiä"ja lukuisia muunnelmia, mutta jokainen löytää kyllä itsensä. Meistä syntyy tietty tyyppi jo lapsuudessa, jolloin meihin on kasvanut kiinni tapa selvitä, toimia ja tuntea. Kun alkaa ymmärtää itseään ja toista, voi entistä paremmin kasvaa ja havannoida elämää iloisten oivallusten kautta.

Päätän siis, että tänään en istu sohvassa haahuilemassa netissä, vaan teen asioita, jotka ovat tärkeitä ja kivoja. Mies on keittänyt puuroa ja tiputtanut kahvin. Aurinko paistaa pakkaskirkkaana. Käyn ottamassa pari valokuvaa.

Hyvin alkanut aamu kantaa eteenpäin. Aamulukemisena kuulen siunauspuheen, jonka mies on yöllä valmistellut tulevaa siunaustilaisuutta varten. Kyllä se on hyvä. Kyyneleet vierivät silmistäni. Tulevien hautajaisten vainaja on tuttu. Ihailen mieheni kykyä löytää niin paljon olennaista hänen elämästään. Muistinkohan rohkaista hyvästä tekstistä? Hänkin on nelonen ja kaipaa rohkaisua ja kannustusta.

Pienen yhteenoton jälkeen tajuan, että ollaksemme onnellisia, minun pitää olla "minä" ennenkuin voimme vapaasti olla "me". Molempien hyvinvointi vaikuttaa toisen olemiseen, tänäänkin.

Miksi nämä ajatukset juuri nyt? No - mehän olimme taas kurssilla, jossa enneagrammia käsiteltiin monella tavalla. Nauru raikui. Neljäkymmentä "pohojalaasta" osallistujaa (kaikki aviopareja) tekivät riemukkaita löytöjä omasta itsestään ja parisuhteestaan. Samalla olimme kaikki yhdeksään erilaiseen tyyppiin kuuluvat yhdessä Jumalan hyväksyvien kasvojen edessä.

Enneagrammiin tutustumisen voi aloittaa vaikka kahdesta kirjasta: Seija Taivainen, "Mistä on hyvät tyypit tehty" sekä Leila ja Olli Valtonen, "Yhdeksänkulmainen peili".
Voit etsiä tyyppiäsi myös netissä olevien enneagrammitestien avulla.

Lupauksia, mahdollisuuksia

Uuden vuoden alkaessa kuvittelee saavansa käteensä tyhjän kirjan, jonka sivut odottavat puhtaina kaikkea oikeaa, hyvää ja kaunista. Jotenkin toivoo mielessään, että tänä alkavana vuonna voisin olla vähän rakastavampi ja toimeliaampi kuin aikaisemmin.
Kun ensimmäinen päivä on illassa, huomaa, että  aloitussivusta tuli kovasti samannäköinen kuin menneen vuoden normipäivän sivut ovat; ei mitään parempaa eikä erikoisempaa.

En silti ajattele, ettei kannata yrittää joka päivä. Joku uusi asia, joka sytyttää innostuksen tai luo iloa, on tervetullut, vaikka välillä mielen valtaisikin apaattisuus tai aikaansaamattomuus.
Vuoden lopussa kauniin värisiä sivuja selatessa voisi päättää vain jatkaa samaan malliin. Jotakin hyvää ja innostavaa, jotakin uutta luovaa ja kannustavaa - niistä on tämän vuoden sivut tehty.

Päätin itse vuoden alussa yhden konkreettisen asian, jonka olen jo yhdeksäntoista päivää pystynyt pitämään! Poistan joka päivä nurkistani, komeroistani,laatikoistani - siis kodistani - yhden esineen. Vuoden lopussa turhaa (?) rojua on 365 esinettä vähemmän. Ehkä vähenevän materian myötä saan elämääni jotain uutta ja innostavaa. Aluksihan tämä on helppoa. Katselen kotiamme "sillä silmällä" ja päätän: tuo lähtee seuraavaksi! Vuoden loppua kohti tultaessa päätökset voivat olla vaikeampia, kun on luovuttava jostakin, mikä ei ole ihan merkityksetöntä.

Kirjaan päivittäin poistamani esineen, myös sen, onko se päätynyt jollekin tarvitsevalle, kirpparille tai roskikseen (viimeinen, mutta joskus välttämätön vaihtoehto). Lähtöpassin ovat saaneet tähän mennessä mm. kasa vaatteita, pari korua, yksi keittiöväline, kaksi muumirasiaa ja kaksi joulukoristetta.
Tämän päivän poisto on valkoinen ruusu (rintaan tai hattuun kiinnitettävä). Olen saanut sen joltakin ja pyydän anteeksi, jos aiheutan poistolla pahaa mieltä. Se ei vaan sovi tyyliini, vaikka onkin ollut ihan  kaunis koriste WC:n hyllyllä. Iloinen uutinen lienee, että ruusu päätynee miehen tauluun. Suunnitelma on kuulemma jo valmis. Eli onko sen loppusijoituspaikka sitten taulu tai kirppari, sen elämä jatkuu joka tapauksessa miellyttävämmässä ympäristössä :)

Pikaisempiin jälleenkirjoittamisiin myös toivoo tämä blogisti!

Joulun jälkeen

Elämä on niin erilaista. Hyvin tuttu vanha aviopari elää kaksistaan. Mies on dementoitunut ja yli yhdeksänkymppinen vaimo hauras, mutta viisas. Kun kaatuilua ei olisi, hän kyllä vielä jaksaisi hoitaa miestään. Kyllä hän nytkin hoitaa, mutta tuntuu, että elämä turvatonta, kuin hauras naru, joka voi katketa pienestä vastoinkäymisestä. Eipä siinä ole jouluksi laitettu herkkuja. Syödään sitä, mitä kaupungin ruokapalvelu tuo tullessaan. Silti vaimo sanoo: " Mulla on ollut niin hyvä aviomies, että pidän kyllä hänestä huolta niin kauan kuin voin. Kyllä me tässä vielä pärjätään."

Joulu jotenkin vielä korostaa eriarvoisuutta. On niitäkin, joille joulu ei merkitse mitään, ei edes perinnettä tai juhla-aikaa. Ehkä heillä ja myöskään heidän lapsillaan ei ole mitään perinteitä. On vain samaa arkea kaikki, välillä lomaa koulusta ja työstä, mutta muuten mennään EVVK- asenteella.

Sitten on niitä, joilla on varaa ja terveyttä yllin kyllin. Voi lentää Saksaan jouluostoksille ja viettää joulua ylenpalttisena ruoka- ja juomajuhlana. Lahjoja annetaan ja saadaan laadulla - kalliita ja hienostuneita. Ehkä sydämessä elää pieni tietoisuus siitä, että tämä kaikki ei voi kestää loputtomasti.
Uutta vuotta juhlitaan kuitenkin siellä, missä on lunta. Nettitaidot ovat hanskassa ja matka nopeasti varattu.

Ehkä tämä kuulostaa jotenkin negatiiviselta tällainen puhe. Ehkä olen pettynyt, kun katselen elämää ympärilläni. Työni puolesta olen päässyt sisälle erilaisten ihmisten elämään ihan konkreettisesti. Voin vain vakuuttaa, että toisin kuin joulumedia ja markkinatalous toivovat, suuri joukko nuoria ja vanhoja, keski-ikäisiä, yksinäisiä ja perheellisiä, elää sairauksien, köyhyyden, väkivallan ja monenlaisten hankaluuksien keskellä.  Heille pieni lahjakortti tai hyväntekeväisyytenä saatu lahjapaketti lapselle tuo ilon kyyneleet silmiin. Tiukimman jouluhalauksen sain äidiltä, joka muiden vaikeuksiensa lisäksi oli saanut tiedon päässä olevasta kasvaimesta.

Itse kaaduin vesilätäkköön jouluaattona.Veden alla oli jäätä. Hameenhelmat märkinä ja kylki kivistäen lauloin muiden kuorolaisten mukana: "Tule rakkaus ihmisrintaan, tule lahjana joulun tään..." Siinäpä se tärkein. Rakkaus syntyy meihin. Mikään muu ei ole tärkeää. Armo. Ansaitsematon Rakkaus Minun Osakseni.

  

Itsenäisyyspäivä

Tavallisen ihmísen juhlavatkin päivät ovat kovin inhimillisiä. Huolimatta siitä, että siniristilippu oli vedetty salkoon ja netistä olin lukenut suuren miehen Nelson Mandelan kuolleen, ensimmäinen työ oli raivata keittiön pöytä kaikesta turhasta. Miehen eräästä työpaikastaan saamat hopeakynttilänjalat kaivettiin pakkauksistaan ja niihin löytyi laatikon kätköistä kaksi valkoista kynttilää. Vaaleansiniselle liinalle katettiin lautaset ja normikaurapuuron sijasta keitin mannapuuroa (mm.siksi, että parasta ennen päivämäärä oli juuri ohitettu). Oli vaaleansinisen valkoista. Kaneli puuron päällä maan ruskeaa.

Juhlajumalanpalvelusta seurasimme suurkirkosta, jossa piispa Salmi puhui asiaa. Liian vähän vain oli maan johtoa paikalla, lienevätkö varmistaneet Tampereelle pääsyn ajoissa :) Mutta Eero Heinäluoma (mm.) veisasi ihan oikeasti eikä vain tuijottanut lattiaa tai virsikirjaa. Toivottavasti piispan puhe on netissä luettavissa.

Välillä piti käydä haukkaamassa raitista ilmaa lumen kuorittamassa maisemassa Kalkunmäen poluilla. Vilakka viima puhalsi, eikä yllättäen ketään muita lenkkeilijöitä näkynyt jalkaisin kulkemassa. Yleensä me emme ole siitä liikkuvaisemmasta päästä kansalaisia. Mutta hyvä me, tänään!

Ruokaa lämmitettiin ja tuunattiin. Mielessä olivat koko ajan Timo ja Hilkka Kuortti, ystävämme, joiden vuoksi istuimme presidentin juhlavastaanoton ajan tiiviisti sohvassa odottaen vilkutusta. Hilkka ja Timo tulivat sieltä hymyilevinä ja kauniina. Miksi selostajat eivät tienneet tässä kohdin nimiä? Pitää varmaan valittaa Jurvan kuntaan :)
Konsertti Tamperetalolta oli upea, mies toi nenäliinankin. Voihan Vesku Loirin "einoleinot"! Oli mies saanut äänensä takaisin. Ja sitten vielä Soile Isokoski itketti sotakuvauksien keskellä "Maan korvessa"-laululla. Kokonaisuus oli niin hieno! Mieluummin sitä seurasi kuin liian ahdasta tanssilattiaa. Kiitos, kiitos! Samalla juotiin jätski-kakkukahvit ja minä yritin koko ajan kirjoittaa tätä blogia. No yrittämiseksi se jäi. Nyt veteraanit ovat kahvilla ja voin rauhassa päätellä tämän päivän tunnelmia. Eletään ihmisiksi ja etsitään yhteyttä ja rakkautta enemmän kuin eroavaisuuksia ja eripuraa.