Itsenäisyyspäivä

Tavallisen ihmísen juhlavatkin päivät ovat kovin inhimillisiä. Huolimatta siitä, että siniristilippu oli vedetty salkoon ja netistä olin lukenut suuren miehen Nelson Mandelan kuolleen, ensimmäinen työ oli raivata keittiön pöytä kaikesta turhasta. Miehen eräästä työpaikastaan saamat hopeakynttilänjalat kaivettiin pakkauksistaan ja niihin löytyi laatikon kätköistä kaksi valkoista kynttilää. Vaaleansiniselle liinalle katettiin lautaset ja normikaurapuuron sijasta keitin mannapuuroa (mm.siksi, että parasta ennen päivämäärä oli juuri ohitettu). Oli vaaleansinisen valkoista. Kaneli puuron päällä maan ruskeaa.

Juhlajumalanpalvelusta seurasimme suurkirkosta, jossa piispa Salmi puhui asiaa. Liian vähän vain oli maan johtoa paikalla, lienevätkö varmistaneet Tampereelle pääsyn ajoissa :) Mutta Eero Heinäluoma (mm.) veisasi ihan oikeasti eikä vain tuijottanut lattiaa tai virsikirjaa. Toivottavasti piispan puhe on netissä luettavissa.

Välillä piti käydä haukkaamassa raitista ilmaa lumen kuorittamassa maisemassa Kalkunmäen poluilla. Vilakka viima puhalsi, eikä yllättäen ketään muita lenkkeilijöitä näkynyt jalkaisin kulkemassa. Yleensä me emme ole siitä liikkuvaisemmasta päästä kansalaisia. Mutta hyvä me, tänään!

Ruokaa lämmitettiin ja tuunattiin. Mielessä olivat koko ajan Timo ja Hilkka Kuortti, ystävämme, joiden vuoksi istuimme presidentin juhlavastaanoton ajan tiiviisti sohvassa odottaen vilkutusta. Hilkka ja Timo tulivat sieltä hymyilevinä ja kauniina. Miksi selostajat eivät tienneet tässä kohdin nimiä? Pitää varmaan valittaa Jurvan kuntaan :)
Konsertti Tamperetalolta oli upea, mies toi nenäliinankin. Voihan Vesku Loirin "einoleinot"! Oli mies saanut äänensä takaisin. Ja sitten vielä Soile Isokoski itketti sotakuvauksien keskellä "Maan korvessa"-laululla. Kokonaisuus oli niin hieno! Mieluummin sitä seurasi kuin liian ahdasta tanssilattiaa. Kiitos, kiitos! Samalla juotiin jätski-kakkukahvit ja minä yritin koko ajan kirjoittaa tätä blogia. No yrittämiseksi se jäi. Nyt veteraanit ovat kahvilla ja voin rauhassa päätellä tämän päivän tunnelmia. Eletään ihmisiksi ja etsitään yhteyttä ja rakkautta enemmän kuin eroavaisuuksia ja eripuraa.

Makeata marraskuuta

Marraskuun pimeyttä on valaissut nauru, ilo ja ihmisten välinen yhteys. Nyt on kirjoittajalla valinnan vaikeus. En tiedä, mistä kirjoittaa, kun blogistin ensimmäinen sääntö on, että kirjoituksen tulee olla lyhyt. Aloitan.
    Ilo on puhdas jääkaappi. Sen järjestystä ja puhtautta katsellessani mietin, miten vähän aikaa johonkin työhön kuluu, kunhan tartun toimeen. Ilo on myös puhdas kylpyhuone. Aikaa siivoamiseen meni enemmän ja miestäkin tarvittiin pyykkikoneen siirrossa apuun, mutta tyytyväisyys ahkeroinnin jälkeen oli taattu. Ilo on myös pyjamapäivä, jota tänään vietämme. Vihdoinkin aikaa toisillemme ja rauhalliselle oleilulle. Pyjamapäivä ei kyllä ole ihan totta. Kävimme "kökkälounaalla" leirikeskuksessa. Talkoovoimin aikaansaatu makoisa lounas vapautti pyjamapäiväläiset ruuanlaiton vaivasta ja samalla tuimme Nummijärven kyläkirkon ulkoverhoilun uusintaa vaatimattomalta osaltamme. Oli ilo nähdä hymyileviä kasvoja. Oli hyvä myös kuulla ikonimaalaaja Liisa Viertolaa, ja nähdä hänen puhutteleva Jumalanäidin ikoninsa, jonka hän lounaan yhteydessä lahjoitti seurakunnalle.
   Suurin marraskuinen ilo on kuitenkin uusi runokokoelmani "Harmaa säteilee". Kannen kuvitus on graafikko Elina Warstan taiteilema. Kiitos vielä, kultainen Elina!  Olen kirjasta lapsellisen onnellinen ja kiitollinen. Maanantainen julkistamistilaisuus kirjastossa oli huippua. Ihmisiä tuli ovesta lisää ja lisää. Olin ihan "Hoo Moilanen" jo väkimäärästä.  Kustantajan edustaja, ArtboxIrjan omistaja, myi kirjoja. Itse keskityin vieraisiin (tuttuihin) ja kerroin siitä, miten runoni syntyvät. Vuorotellen miehen kanssa joitain niistä luimmekin.  Miehen pistämätön huumorintaju piristi mukavasti tilaisuutta. Itsekin liikutuin laulusta, jonka hän  musiikkiopiston opettajan Katalin Berkiné Kothencz´in  säestyksellä lauloi. Teksti oli vanhin kirjan runoista, ja sävel jo edesmenneen kanttorimme Esko Latva-Laturin käsialaa. 
    Makeimmat naurut on silti naurettu parisuhdetapahtumissa. Kannattaa tutustua vaikka netin kautta esimerkiksi "Parisuhteen palikoihin"( www. parisuhteenpalikat.fi) ja lähteä mukaan johonkin tapahtumaan. Avioparien ongelmat ovat yksilöllisiä, mutta paljossa toistensa kaltaisia. Miehet kun edelleen ovat Marsista ja naiset Venuksesta. Kun tuikitavalliset parit kouluttaessaan pariskuntia vaikkapa seksuaalisuudesta kertovat siinä kokemuksia omasta elämästään, niin naurua pulpahtelee ja kun spontaani yleisö kommentoi, pulpahtelu muuttuu räjähtelyksi. Luennon aihe voi olla mikä tahansa, kokemukset ovat arkipäivää ja itsekoettu koskettaa. Seksuaalisuus on palikkatalon palikoista vain yksi muiden joukossa, siinä kuumalla linjalla kumminkin. Kannattaa mennä kuulolle oman kumppaninsa kanssa. Parisuhdekin on (makean) naurun paikka!

Talitintti, sinitintti, orava ja harakka

Vain valokuvaajaa karttava orava. "Lintulaudan" kunkku!

Oikeastaan otsikon arvojärjestys pitäisi olla toisinpäin: Orava, harakka, talitintti ja sinitintti. Niskakipuisen lauantaiaamupäivän iloja oli kehitellä linnuille lokakuinen kattaus jyvistä, pähkinöistä ja aurigonkukansiemenistä. Talitintit ovat lennelleet jo pari viileää päivää tuossa marja-aroniapuun ympärillä levottomina. Eikö se jättiläinen huolehdikaan tänä vuonna helposti saatavasta ravinnosta. Meillä on nälkä! Ei oo kivaa!
   Kun sain pöntön täytettyä ehdin tuskin kiinnittää sitä puuhun, kun jo parvi talitinttejä valtasi tarjoiluastian. Menihän se viesti sille jättiläiselle perille, ei muuta kun  syömään vain!
Jäin jännittyneenä seuramaan, mitä todella tapahtuu. Kerrankin oli aamupäivä ilman kiireen kierähdystä.
   Talitinttien nautiskellessa ateriaa, joskin vähän kisaillen, mutta suht´ sovussa kuitenkin, tuoksuvaahterapensaasta lennähti paikalle tosi äksy sinitiainen. Talitintit näyttivät saavan sen pienen sulosinikeltaisen olemuksen tärisemään raivosta. Se lensi aggressiivisesti jokaisen talitintit perässä ajaen ne kauemmas lintulaudalta. Ei se ehtinyt itse syömäänkään. Se oli kuin parkkipirkko, joka ei siedä tinttitovereiden pysäköintiä eikä edes lähestymisyritystä tulevan talven ruokapaikalleen. Hieman noloina talitintit pyrähtivät pakosalle jokaisen yrityksensä jälkeen. Sinitintti hallitsi ainakin ensimmäisen erän yksistään.
    Vähän ajan kuluttua saapui paikalle iso, aikuinen orava. Se oikein rojahti syömään. Juoksi välillä metsään ja sitten taas takaisin. Linturintama näytti luovuttavan heti alkuerässä. Mutta kuka pomppii ruohikolla? Herra Harakka pyrkii saaliinjaolle. No ei tule kuuloonkaan! Terhakka, vaikkakin minusta vähän ylisyöneen näköinen orava ajaa harakkaa takaa kohmettuneella nurmikolla kerta toisensa jälkeen.
   Yritän puhella niille ikkunalasin läpi. "Hei, älkää nyt viitsikö. Siitä riittää kaikille. Vuorotellen, kiitos!" Eläintenkin luonnekuvaan kuuluu sama ahneus kuin meillä nyky-ihmisillä: "Mulle kaikki heti! Minä ensin! Odottakoot muut!"
   Tylsää. Olisipa hienoa, jos oppisin väistymään hienosti. Antamaan tilaa toisille. Kaikessa. En silti varmasti jäisi ilman. Oppisimmepa jakamaan leipämmekin niiden kanssa, joilla sitä ei ole.

Näiden veijareitten kuvaaminen on tosi haastavaa ilman jalustaa.

 Eikö ketään muuta hämmennä markettien notkuvat ruokahyllyt ja ihmisten nyrpistely satojen eri vaihtoehtojen äärellä? Jospa nälkäiset afrikkalaislapset pääsisivät edes yhdeksi päiväksi täyttämään meidän markettimme. Jokainen saisi kerätä itselleen ison paperikassillisen juuri sitä hyvää, mitä haluaisivat.

Elämän kauneus

Onneksi on olemassa kauneutta. Elämän vaikeudet, välillä suoranainen kauheus ja rumuus toimivat kuin tummana taustana sille hyvälle ja kauniille, mitä yhä on olemassa. Tänään sää oli syksyn kirkas ja kuulas. Vielä aamuruskoista taivasta vasten vedin taloyhtiön lipputankoon siniristilipun suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi ja samalla sen yhtä kehittäjää, Aleksis Kiveä muistaen. Kirjojen maailma on itselleni rakasta. Monet kirjat kuvaavat elämää realistisesti, jopa inhorealistisesti, mutta silti niissäkin tavallisesti sympatiapisteet kulkeutuvat pienen ja heikon, jo usein syntymässä vähäiset eväät saaneen taskuun. Vaikka tuo henkilö olisikin jo rikoksen teille ajautunut ihminen.

Päivällä olimme miehen kanssa kuuntelemassa Aira Samulinia, joka on 85-vuotias ja rakastaa, jos häntä kutsutaan vanhukseksi. Oli pakko muuttaa pienoisia ennakkoluuloja hänestä. Olemus ja hyvät  elämänohjeet välittivät kuvaa naisesta, jolla on  hyvä, terve itsetunto millään tavalla itseään korostamattomassa muodossa. Samulinin ohjeet hyvälle elämälle olivat tänään ainakin nauru, tanssi, riittävä uni ja toisten ihmisten kohtaaminen, asioiden jakaminen ja heikompien huomioon ottaminen. Lämpöinen aalto kylmenevässä syyssäässä oli tämä ihminen. Erityisesti liikutti pienen liikunta- tai tanssituokion aikana, miten hänen huomionsa oli kiinnittynyt eturivin pyörätuolilähimmäisiin. "Noin juuri, voi auttaa toisella kädellä toisen ylös, jos ei muuten käsi nouse. Voi miten täällä eturivissä tanssitaan ihanasti." Aira Samulinin oma elämäntarina tuli kuulluksi siinä juttujen lomassa. Ei ole ollut helppoa, ja silti hänen olemuksensa välitti kaunista seestymistä ja rauhaa.

Ja sitten tuo luonto! Kävin tilaisuuden jälkeen hautausmaalla ja kuvasin vähän tätä kauneutta. Oli niin onnellinen olo, pieni syysilman kirpeys nipisteli poskia, luonto hehkui ja kaikkialla vallitsi rauha. Ajattelin, että täällä nukkuvat ne, joiden ei enää tarvitse tehdä oikeita tai vääriä valintoja elämässään, mutta jotka varmaan toivovat, että me, heidän läheisensä, tekisimme oikeita, elämänmyönteisiä päätöksiä arjessamme.

Hyvä päivä. Illalla vielä ahkeroimme miehen kanssa puutarhaa syyskuntoon. Rakensin tulppaaninsipuleille ihan uuden penkinkin. Ulko-ovella loistavat kanervat ja yksi iso koristekaali.
Mies nosteli puutarhakalustojen alla olleet "lavetit", putsasi ne ja laittoi kuivumaan. Oli mukava puuhata yhdessä. Nyt keittiöstä leviää uunipadan ja tuoreen piirakan tuoksu. Tervetuloa, huominen vieras. Kaikki on melkein kesken :)

Odotus

Joskus odotus palkitaan. Pienikin asia voi jo toivonsa menettänyttä ilahduttaa. Tunsin itseni toivottomaksi tumpelohortonomiksi, kun oli jo syyskuun alku ja kehäkukkani olivat edelleen vain noin 10 cm:n pituisia lehtimuodostelmia. Siis en saa edes kehäkukkaa kukkimaan! Manasin kukkapenkkiä, jonka olin rakentanut sanomalehdistä ja mullasta, multakerros oli todennäköisesti liian ohut. Varmasti olikin. Mutta mikä ilo: noin viikko ennen näitä syyskuun lopun kylmiä ilmoja katsahdin jälleen kukkapenkkini puoleen ja sieltä katseeseeni vastasi kaksi ihanaa, naama ammollaan nauravaa kehäkukkaa! Molemmat pääsevät tähän nyt oikein kuvan kanssa tuomaan toivoa toivottomille odottajille.


Joskus odottaminen on vaikeaa. Tunnet, että jokin fyysinen vaiva rasittaa kehoasi, mutta huolimatta tutkimuksista mitään ei tunnu löytyvän oireiden syyksi. Silloinkin, olipa syy vaivoihin miten rankka tahansa, odotus ja epätietoisuus päättyy, kun saa selvän diagnoosin. Odottaminen epätietoisuudessa on vaikeinta.
Sekin on kurjaa odottamista, kun pekkapouta ennustaa jotain kamalaa koiranilmaa. Tulossa oleviin kauheuksiin valmistautuminen on pelonsekaista, vastenmielistä.

On myös asioita, joiden odottamisesta iloitsee. Odotus on melkeinpä parempi kuin itse asian toteutuminen. Silloin on olemassa varmuus, että tuo odotettu päivä koittaa varmasti. Siihen voi varautua ja valmistelujakin voi tehdä. Kuinkahan moni (joulu)ihminen on jo salaa kääntänyt katseensa kolmen kuukauden päähän ja aloittanut kenties suunnitelmat? Itse en kuulu noihin ihmisiin, mutta varmaa on, että yrittäjät kuuluvat, sillä jo nyt on joissakin liikkeissä joulusesonki alkamassa. Huh huh.

Silti. Vaikka odottaminen on mukavaa, on vielä mukavampaa ja viisaampaa elää täysillä tätä hetkeä.
Jos mieli on kiinni vain tulevassa, voi jotakin elämässä vilahtaa ohi. Siis rakastakaamme toinen toisiamme ja eläkäämme toisiamme tukien odotuksinemme juuri tässä päivässä, tunnissa ja minuutissa. Mieskin löysi tänään elämäänsä uuden iloisen asian, kun pyrähti juoksuaskeliin viidentoista vuoden tauon jälkeen! Olisittepa nähneet miehen iloisen naaman!

Vähiten puhutut odotukset liittyvät varmasti elämän päättymisen hetkiin. Jokainen niitä mielessään ajattelee ainakin joskus. Joku ei odota mitään, joku odottaa elämän suurinta ihmettä. Ajattelen mielelläni kuolleista omaisistani (niinkuin meidän nuoriso-ohjaajamme hyvässä saarnassaan sanoi), etteivät he Jumalan näkökulmasta ole kuolleet, vaan nukkuvat. Ortodoksit puhuvatkin kauniisti kuolonuneen nukkuneista.
Armo kantaa rajan yli.

Matkalla kesästä syksyyn

Vaikka on jo syyskuu, niin "... kesä jatkuu, kesä!"  Ulkona on niin lämmin, että syksyiset pukeutumiskoodit eivät istu aikaan. Se on mahtavaa, vaikken itse enää osaakaan kesäillä, vaan elän toiminnallista syksyihmisen elämää. Ulkonakin eniten ilahduttavat paikoin punertuneet pihlajanlatvat, kirkkaan keltaisina hohtavat vaahterat ja koivujen hillitty kallistuminen kellastumisen puolelle.
Lämpimiä tunnejälkiä ovat tämä kesä ja syksykesä mieleen painaneet.

Tässä väreilee auringossa Puujärvi Karjalohjalla. Se oli tämän kesän ykkösuimapaikka - kirkas järvi, sopivasti syvenevä, elokuun lopullakin vielä aivan kesänlämmin.
Olin hiljaisuuden retriitissä ja nautin kaiken muun ohessa tämän järven vilvoittavasta vedestä ja siitä onnellisuuden tunteesta, jota uidessa koin.



Paljon muitakin onnenhetkiä on kesään mahtunut, esim. Lauhavuoren maisemat täällä kotolähellä. Molemmilla vaelluksilla olin loistavassa seurassa, ensin kesän alussa aikuisen kummityttöni kanssa, sitten myöhemmin rakkaan siipan seurassa.

 

 

 

Monen muun ohessa olen kirjoittanut runokirjaa, jonka pitäisi putkahtaa julkisuuteen joskus tänä syksynä. Olen ollut projektista iloinen, vaikka se luonnollisesti on vaatinut paljon työtä. Tänään on vielä suunniteltu ja korjailtu, mietitty kaikki valmiiksi kirjan taittoa varten. Iloitsen tästä tulevasta toisesta "lapsestani" paljon jo etukäteen. Tämän enempää paljastamatta selityksen saa myös tämän blogikirjoittelun viivästyminen. Nyt kaikki alkaa omalta osaltani olla valmista.

Kirjan tiimoilta vierailimme aivan ihmeellisessä paikassa - Livonsaaren yhteisökylässä Naantalissa. Siellä näin ensimmäisen afrikkalaisen majan mallisen kodin Suomessa. Seinät oli tehty savesta, sekaan tukipuiksi aseteltu säännöllisin välein puuklapeja. Oli hieno!

Vaikuttava, ehkä monella tavalla vaikuttavin matka oli kuitenkin eilen, kun jälleen miehen kanssa matkasimme Ouluun. Seinäjoelta hyppäsimme junaan ja illalla palasimme junalla takaisin. Lyhyt matka, mutta liikuttava ja koskettava. Olimme katsomassa viime kesänä kuolleen siskoni Taruliisan muistonäyttelyä. Viivyimme näyttelyssä pitkään, koska viihdyimme siellä ja tutkimista, katselemista ja muistelemista oli niin paljon. Se ei ollut pelkkä taidenäyttely, vaan näyttelytilaan oli lavastettu Taruliisan työpiste ja ikkunalaudoilla oli Taruliisan kauniisti maalaamia ruudullisia puupalikoita, joiden kääntöpuolelta löytyi taiteilijan päiväkirjamerkintöjä lapsuudesta aivan viime vuosiin asti. Niiden tekstien ja pienten kuvien äärellä sai käydä läpi siskon elämää monelta tasolta, välillä nauraen ja välillä ihaillen Taruliisan sinnikkyyttä elämän eri vaiheiden keskellä.
Näyttely oli itkuun asti liikuttava, kuin sukellus raikkaaseen veteen, johon sai oman kaipauksensa upottaa. Koimme molemmat, että Taruliisa itse oli hyvin lähellä. Oli hyvä olla iltaan asti.

Järkyttäväkin juttu matkaan sisältyi. Mennessä junamme oli todella myöhässä aikataulusta. Tuskailimme jo lyhyeksi jäävää näyttelyaikaa. Kymmenisen minuuttia ennen Oulua juna pysähtyi kokonaan. Kuulimme surullisen uutisen: joku oli kuollut vastaantulevan  junan alle, joten odotus raskaissa mietteissä kesti vielä tunnin. Oulussa vaihdoimme paluulipun myöhempään junaan, joten käytännön haittaa siitä ei meille sitten tullutkaan. Tapasimme Oulussa myös ystävän, jonka kanssa nauru raikui ja juttu luisti juodessamme kauppahallin kahviossa maukkaat sumpit.

 

Vähänkin on paljon

"Pilvet kulkee kulkuaan, laula sinä vaan!"

Siivoustalkoiden periaate

Tämä kesä on ollut kuin kesäkeittiön pappilan hätävara: äkillisiä lähtöjä ja vaarallisia(kin) tilanteita. Sisäistä iloa ja tuskaa, auringon kirkasta valoa, onnea ja iloa. Kyyneleitä. Naurua. Taidetta. Paljon luettuja kirjoja, siivousta ja  juhlia, marjastamista ja kirjoittamista. Ennen muuta  vieraita, siis rakkaita omaisia ja ystäviä.

Blogi on saanut odotella yhden harmillisimmasta päästä olevan pikku sähköpiikin iskettyä verkon kautta tietoliikenteemme reitintimeen. Olimme Soneran ansiosta kolme viikkoa ilman nettiyhteyksiä. Tätä modeemimme salaista katoamista välillä Toijala - Kauhajoki voisi suositella jonkun salapoliisin tutkittavaksi. Oma olettamukseni on, että se lepää vaikkapa Kauhavan postin nurkassa ihmettelemässä miksi kukaan ei nouda sitä luokseen. Lopulta Sonerassa päädyttiin lähettämään uusi härpäke ja hyvittämään asiaa antamalla jopa yksi laajakaistakuukausi ilmaiseksi!

Toinen sähköpiikki sulattikin sitten erään hiustenkuivaajan paikassa, joka toimi ateljeena taiteita harrastavalle miehelleni. Siellä fööni oli lepäillyt muutamia viikkoja käyttämättömänä taulujen kuivattamistyöskentelyä odotellen. Jollakin millälie ukonilmalla pistorasiaan tuli ilmeisesti sähköpiikki ja sen jälkeen kyseinen vempele otti ja suli. Kaikki kolme huonetta (ystäviemme asumaton kotitila) talon alakerrassa oli sitten ylt´ympäriinsä mustien muovinokihiukkasten peitossa. Se oli kamalaa, mutta yhteisistä talkoohetkistämme ystäviemme kanssa tuon sotkun siivoamisessa tuli hauskaa ja mukavaa. Homma on jo hanskassa, vaikka vähän vielä kesken.

Kävimme eilen ensi-iltaelokuvissa katsomassa filmin "Kekkonen tulee!" Siinä Kristiina Elstelä omassa roolissaan luetteloi erilaisia asioita. Häntä matkien voin luetella ne paikat, joissa olen tänä lämpimien vesien kesänä saanut vanhahkoa kehoani liotella: Honkajoella Karvianjoessa, Aronkylässä Kyrönjoessa, Isojoella Kangasjärvessä, Nummijärvellä Majaniemessä ja campingilla, Teuvan Parrassa ja Kurikassa erään ystäväpapin uima-altaassa.  Tämä luettelo kertoo myös jotain lomamatkailumme rajoista :) Eipä silti, tulihan sitä kauempanakin käytyä. Kun kysyin mieheltä kesän kohokohtaa, vastaus oli yksiselitteinen: "Kun sain soittaa kaikille lapsilleni ja lapsenlapsilleni kannelta Perniön vanhassa tuvassa - ja he jopa kuuntelivat." Täyttyivät ne silmät kyynelistä minullakin juuri silloin. Yksi onnenhetkistä oli juhannuksen leppoisa yhdessäolo.