Odotus

Joskus odotus palkitaan. Pienikin asia voi jo toivonsa menettänyttä ilahduttaa. Tunsin itseni toivottomaksi tumpelohortonomiksi, kun oli jo syyskuun alku ja kehäkukkani olivat edelleen vain noin 10 cm:n pituisia lehtimuodostelmia. Siis en saa edes kehäkukkaa kukkimaan! Manasin kukkapenkkiä, jonka olin rakentanut sanomalehdistä ja mullasta, multakerros oli todennäköisesti liian ohut. Varmasti olikin. Mutta mikä ilo: noin viikko ennen näitä syyskuun lopun kylmiä ilmoja katsahdin jälleen kukkapenkkini puoleen ja sieltä katseeseeni vastasi kaksi ihanaa, naama ammollaan nauravaa kehäkukkaa! Molemmat pääsevät tähän nyt oikein kuvan kanssa tuomaan toivoa toivottomille odottajille.


Joskus odottaminen on vaikeaa. Tunnet, että jokin fyysinen vaiva rasittaa kehoasi, mutta huolimatta tutkimuksista mitään ei tunnu löytyvän oireiden syyksi. Silloinkin, olipa syy vaivoihin miten rankka tahansa, odotus ja epätietoisuus päättyy, kun saa selvän diagnoosin. Odottaminen epätietoisuudessa on vaikeinta.
Sekin on kurjaa odottamista, kun pekkapouta ennustaa jotain kamalaa koiranilmaa. Tulossa oleviin kauheuksiin valmistautuminen on pelonsekaista, vastenmielistä.

On myös asioita, joiden odottamisesta iloitsee. Odotus on melkeinpä parempi kuin itse asian toteutuminen. Silloin on olemassa varmuus, että tuo odotettu päivä koittaa varmasti. Siihen voi varautua ja valmistelujakin voi tehdä. Kuinkahan moni (joulu)ihminen on jo salaa kääntänyt katseensa kolmen kuukauden päähän ja aloittanut kenties suunnitelmat? Itse en kuulu noihin ihmisiin, mutta varmaa on, että yrittäjät kuuluvat, sillä jo nyt on joissakin liikkeissä joulusesonki alkamassa. Huh huh.

Silti. Vaikka odottaminen on mukavaa, on vielä mukavampaa ja viisaampaa elää täysillä tätä hetkeä.
Jos mieli on kiinni vain tulevassa, voi jotakin elämässä vilahtaa ohi. Siis rakastakaamme toinen toisiamme ja eläkäämme toisiamme tukien odotuksinemme juuri tässä päivässä, tunnissa ja minuutissa. Mieskin löysi tänään elämäänsä uuden iloisen asian, kun pyrähti juoksuaskeliin viidentoista vuoden tauon jälkeen! Olisittepa nähneet miehen iloisen naaman!

Vähiten puhutut odotukset liittyvät varmasti elämän päättymisen hetkiin. Jokainen niitä mielessään ajattelee ainakin joskus. Joku ei odota mitään, joku odottaa elämän suurinta ihmettä. Ajattelen mielelläni kuolleista omaisistani (niinkuin meidän nuoriso-ohjaajamme hyvässä saarnassaan sanoi), etteivät he Jumalan näkökulmasta ole kuolleet, vaan nukkuvat. Ortodoksit puhuvatkin kauniisti kuolonuneen nukkuneista.
Armo kantaa rajan yli.

Matkalla kesästä syksyyn

Vaikka on jo syyskuu, niin "... kesä jatkuu, kesä!"  Ulkona on niin lämmin, että syksyiset pukeutumiskoodit eivät istu aikaan. Se on mahtavaa, vaikken itse enää osaakaan kesäillä, vaan elän toiminnallista syksyihmisen elämää. Ulkonakin eniten ilahduttavat paikoin punertuneet pihlajanlatvat, kirkkaan keltaisina hohtavat vaahterat ja koivujen hillitty kallistuminen kellastumisen puolelle.
Lämpimiä tunnejälkiä ovat tämä kesä ja syksykesä mieleen painaneet.

Tässä väreilee auringossa Puujärvi Karjalohjalla. Se oli tämän kesän ykkösuimapaikka - kirkas järvi, sopivasti syvenevä, elokuun lopullakin vielä aivan kesänlämmin.
Olin hiljaisuuden retriitissä ja nautin kaiken muun ohessa tämän järven vilvoittavasta vedestä ja siitä onnellisuuden tunteesta, jota uidessa koin.



Paljon muitakin onnenhetkiä on kesään mahtunut, esim. Lauhavuoren maisemat täällä kotolähellä. Molemmilla vaelluksilla olin loistavassa seurassa, ensin kesän alussa aikuisen kummityttöni kanssa, sitten myöhemmin rakkaan siipan seurassa.

 

 

 

Monen muun ohessa olen kirjoittanut runokirjaa, jonka pitäisi putkahtaa julkisuuteen joskus tänä syksynä. Olen ollut projektista iloinen, vaikka se luonnollisesti on vaatinut paljon työtä. Tänään on vielä suunniteltu ja korjailtu, mietitty kaikki valmiiksi kirjan taittoa varten. Iloitsen tästä tulevasta toisesta "lapsestani" paljon jo etukäteen. Tämän enempää paljastamatta selityksen saa myös tämän blogikirjoittelun viivästyminen. Nyt kaikki alkaa omalta osaltani olla valmista.

Kirjan tiimoilta vierailimme aivan ihmeellisessä paikassa - Livonsaaren yhteisökylässä Naantalissa. Siellä näin ensimmäisen afrikkalaisen majan mallisen kodin Suomessa. Seinät oli tehty savesta, sekaan tukipuiksi aseteltu säännöllisin välein puuklapeja. Oli hieno!

Vaikuttava, ehkä monella tavalla vaikuttavin matka oli kuitenkin eilen, kun jälleen miehen kanssa matkasimme Ouluun. Seinäjoelta hyppäsimme junaan ja illalla palasimme junalla takaisin. Lyhyt matka, mutta liikuttava ja koskettava. Olimme katsomassa viime kesänä kuolleen siskoni Taruliisan muistonäyttelyä. Viivyimme näyttelyssä pitkään, koska viihdyimme siellä ja tutkimista, katselemista ja muistelemista oli niin paljon. Se ei ollut pelkkä taidenäyttely, vaan näyttelytilaan oli lavastettu Taruliisan työpiste ja ikkunalaudoilla oli Taruliisan kauniisti maalaamia ruudullisia puupalikoita, joiden kääntöpuolelta löytyi taiteilijan päiväkirjamerkintöjä lapsuudesta aivan viime vuosiin asti. Niiden tekstien ja pienten kuvien äärellä sai käydä läpi siskon elämää monelta tasolta, välillä nauraen ja välillä ihaillen Taruliisan sinnikkyyttä elämän eri vaiheiden keskellä.
Näyttely oli itkuun asti liikuttava, kuin sukellus raikkaaseen veteen, johon sai oman kaipauksensa upottaa. Koimme molemmat, että Taruliisa itse oli hyvin lähellä. Oli hyvä olla iltaan asti.

Järkyttäväkin juttu matkaan sisältyi. Mennessä junamme oli todella myöhässä aikataulusta. Tuskailimme jo lyhyeksi jäävää näyttelyaikaa. Kymmenisen minuuttia ennen Oulua juna pysähtyi kokonaan. Kuulimme surullisen uutisen: joku oli kuollut vastaantulevan  junan alle, joten odotus raskaissa mietteissä kesti vielä tunnin. Oulussa vaihdoimme paluulipun myöhempään junaan, joten käytännön haittaa siitä ei meille sitten tullutkaan. Tapasimme Oulussa myös ystävän, jonka kanssa nauru raikui ja juttu luisti juodessamme kauppahallin kahviossa maukkaat sumpit.

 

Vähänkin on paljon

"Pilvet kulkee kulkuaan, laula sinä vaan!"

Siivoustalkoiden periaate

Tämä kesä on ollut kuin kesäkeittiön pappilan hätävara: äkillisiä lähtöjä ja vaarallisia(kin) tilanteita. Sisäistä iloa ja tuskaa, auringon kirkasta valoa, onnea ja iloa. Kyyneleitä. Naurua. Taidetta. Paljon luettuja kirjoja, siivousta ja  juhlia, marjastamista ja kirjoittamista. Ennen muuta  vieraita, siis rakkaita omaisia ja ystäviä.

Blogi on saanut odotella yhden harmillisimmasta päästä olevan pikku sähköpiikin iskettyä verkon kautta tietoliikenteemme reitintimeen. Olimme Soneran ansiosta kolme viikkoa ilman nettiyhteyksiä. Tätä modeemimme salaista katoamista välillä Toijala - Kauhajoki voisi suositella jonkun salapoliisin tutkittavaksi. Oma olettamukseni on, että se lepää vaikkapa Kauhavan postin nurkassa ihmettelemässä miksi kukaan ei nouda sitä luokseen. Lopulta Sonerassa päädyttiin lähettämään uusi härpäke ja hyvittämään asiaa antamalla jopa yksi laajakaistakuukausi ilmaiseksi!

Toinen sähköpiikki sulattikin sitten erään hiustenkuivaajan paikassa, joka toimi ateljeena taiteita harrastavalle miehelleni. Siellä fööni oli lepäillyt muutamia viikkoja käyttämättömänä taulujen kuivattamistyöskentelyä odotellen. Jollakin millälie ukonilmalla pistorasiaan tuli ilmeisesti sähköpiikki ja sen jälkeen kyseinen vempele otti ja suli. Kaikki kolme huonetta (ystäviemme asumaton kotitila) talon alakerrassa oli sitten ylt´ympäriinsä mustien muovinokihiukkasten peitossa. Se oli kamalaa, mutta yhteisistä talkoohetkistämme ystäviemme kanssa tuon sotkun siivoamisessa tuli hauskaa ja mukavaa. Homma on jo hanskassa, vaikka vähän vielä kesken.

Kävimme eilen ensi-iltaelokuvissa katsomassa filmin "Kekkonen tulee!" Siinä Kristiina Elstelä omassa roolissaan luetteloi erilaisia asioita. Häntä matkien voin luetella ne paikat, joissa olen tänä lämpimien vesien kesänä saanut vanhahkoa kehoani liotella: Honkajoella Karvianjoessa, Aronkylässä Kyrönjoessa, Isojoella Kangasjärvessä, Nummijärvellä Majaniemessä ja campingilla, Teuvan Parrassa ja Kurikassa erään ystäväpapin uima-altaassa.  Tämä luettelo kertoo myös jotain lomamatkailumme rajoista :) Eipä silti, tulihan sitä kauempanakin käytyä. Kun kysyin mieheltä kesän kohokohtaa, vastaus oli yksiselitteinen: "Kun sain soittaa kaikille lapsilleni ja lapsenlapsilleni kannelta Perniön vanhassa tuvassa - ja he jopa kuuntelivat." Täyttyivät ne silmät kyynelistä minullakin juuri silloin. Yksi onnenhetkistä oli juhannuksen leppoisa yhdessäolo.

Tää oli mustikkapäivä

Edellisen mustikkaretken poluilta...

Tää näkee silmissään vielä mustikkaisia mättäitä. Tää oli äsken mustikassa. Oli tää tänään ennemminkin siellä, mutta tää tuli välillä kotiin. Tää söi kotona kasviskeittoa koskenlaskijajuustolla terävöitettynä ja sitten tää meni uudestaan metsään. Tää ei voinut enää unohtaa hyttysmyrkkyä.

Nyt tää on kotona taas ja ajattelee niitä hyttysiä. Miks niitä pitää olla niin paljon? Metsä on niiden reviiriä, mutta ei niiden silti tarvitsisi tunkea nenään, suuhun, silmälasien alle ja kaulaan. Miksiköhän Jumala loi ne hyttyset? Tää sai yhteensä jotain neljä litraa niitä marjoja, mutta enemmän olisi tullut, jos ei olisi ollut niitä hyttysiä. Tään selkäkin on vähän väsyvää sorttia. Mutta tään periaate on, että mustikat poimitaan käsin, ei koneella. No, periaatteestaan joutuu kärsimään tehottomuudessa, mutta marjojen puhtaudessa käsinpoimija voittaa. Sitäpaitsi tää nauttii niitten marjojen koskettamisesta. Tää on varmaan vähän hullu.

Siellä metsässä alkoi laulattaa. Kaukaa varis vastasi. Sitten tuli mieleen kaikkea ja kaikkea. Ajatukset olivat välillä mustia tai ainakin harmaita. Viime aikojen kirkolliset keskustelut alkoivat taas mietityttää ja surettaa. Miksi me ollaan niin rajaavia ja poissulkevia, ärhäköitä tuomitsemaan?

Kesken näiden mietteiden alkoi kuulua huminaa. Tää kuuli selvästi, miten tuuli nousi ja alkoi taivuttaa puita. Tää istui kannolle ja kuunteli metsän salaperäisiä, ihastuttavia ääniä. Sitten tuli kiitollinen olo. Miten hyvin kaikki on. Miten tää on nauttinut lomapäivistä ja läheisistä ihmisistä.
Jostain syystä suusta alkoi tulla ulos vanhan virren sanoja: "Jo varhain Herra annoit, meill´ osan iäisen..."
Sitten alkoi sataa. Hitaasti ja hiljaa - ja tää tuli kotiin, pani saunan lämpiämään ja kävi antamassa pusun miehelle. Se vähän hermoili huomisen saarnan kanssa. Tää menee nyt kohta saunaan ja tekee sitä ennen mustikkarahkaa. Saturdaynight fever!

Runon ja suven päivänä

Naamakirjassa parikin ystävääni on linkittänyt tänään Eino Leinon Nocturnon sivulleen. " Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysikuu. Kesäyön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu..."
Aivan nappi runo tämän Eino Leinon syntymäpäivän aamurunoksi, etenkin jos sen vielä laulaa Vesa-Matti Loiri. (Miten se Loiri osaakin niin tulkita, joulunakin menee ihan kylmät väreet selkäpiissä, kun Loiri laulaa:"...On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa, kun itse yhtä puhdas olla voisin...")
Runo. Koska kirjoitan niitä itse, mietin kovasti, millainen runo on hyvä runo. Mielestäni siinä pitää olla itse eletyn makua, arkista, herkkää, katkeraakin, kunhan sen aitous löytää kosketuspinnan lukijan kokemusmaailmassa. En itse pidä runoista, joiden sanoma on piilotettu niin monimutkaisiin abstraktioihin, että lukeminen on kuin 1000- palaisen palapelin kokoamista. Hyvä runo tulee suoraan kohti, itkettää tai naurattaa, ärsyttää tai ilahduttaa. Riimejä saa olla, mutta ei niin, että runon ajatus ontuu, kun tekijän ainoa pointti on ollut löytää täsmäävä loppusointu edellisen rivin viimeisen sanan kanssa. ( Oi, miten ihana maa, kohta kahviherkkuja saa :)

Suvi. Se on juuri tätä: aurinkoa, kypsyviä marjoja, lämpimiä uimavesiä, hyttysiä, mattopyykkiä, tienvarsien kukkaloistoa ja puuutarhanhoitoa (tai hoitamattomuutta). Kesä on lyhyt ja sitä ei koskaan ehdi hyödyntää täydellisesti. Jotain jää seuraavaan suveen. Ulkona oleminen ja eläminen olisi tärkeää, tärkeintä. Silti niin usein istumme sisätiloissa ja huomaamme yllättäen, että nyt se sitten meni. Syksyn viimat puhaltavat. Lehdet putoavat puista. Puutarhakalusteet ja melkein käyttämätön grilli kannetaan varastoon. Suvi tuli, suvi meni. Ihana suvi!

Tämän kesän parhaita kokemuksia oli juhannus, jonka saimme viettää yhdessä koko miehen puoleisen perheen, lasten ja lastenlasten kanssa ystäväpariskunnan vanhalla maatilalla. Pitkä pöytä oli katettu ulos. Sen äärellä ja muutenkin ulkona vietimme rauhallisen, leppoisan, paineista vapaan päivän. Kaikenikäiset sulassa sovussa yhdessä. Ja kun mies vielä sai soittaa vanhassa tuvassa kannelta ja jälkikasvu lojui lattialla patjoilla hiirenhiljaa (!) kuunnellen, silloin taivas jo melkein kosketti maata.

Voihan Ärsy!

Ärsytyksen kierre on kamala. Se alkaa pienestä. Se pahenee, jos olosuhteet ovat otolliset. Se romauttaa, jos ei ajoissa tajua lopettaa negatiivisten ajatusten kierrettä. Pahimmillaan se johtaa siihen, että yhdetkin hymyilevät, onnelliset kasvot alkavat...ärsyttää. Kateus!

Tutkisteltuani itseäni hiljaisuudessa noin puoli tuntia voin todeta, että kyseisen olotilan katkerat juuret löytyvät omasta itsestäni. Olen vihainen itselleni ja saamattomuudelleni. Seuraukset saa kokea lähin ihminen nahoissaan kiukkuisten, pisteliäitten sanojen muodossa. Ulos suustaan tulee päästäneeksi sellaistakin, mitä on valmis heti pyytämään anteeksi.

Ja miten tuo Ärsy sitten vaikuttaa ympäristössä niinkin, että tavarat putoilevat, roskiksen rivat pettävät, sormi hipaisee liian kuumaa astiaa, kynsi katkeaa, kännykkä on hukassa, ostokset unohtuvat kaupan tiskille tms.  Ikäänkuin olisi omalla mielialallaan aiheuttamassa dominoefektiä. Jopa sateen pystyy loihtimaan juuri suunnitellun lenkin ajalle.

No nyt Ärsy on jo kaikonnut. Tajusin, mitä minun tekemän pitää ja sain hyvän mieleni takaisin.
Tämä teksti on purkaus eikä sisällä mitään syvällistä. Se vain helpottaa. Nyt vaikean, mutta tärkeän tehtävän äärelle. Se on jotain ihanaa. Siitä tulee jotain hyvää. Se vaatii henkistä ponnistusta, mutta tulee vielä päivä, jolloin voin hyppiä kattoon ilosta: Olen tehnyt sen! Mutta ensin menen syömään miehen tekemää makaronilaatikkoa ja nauttimaan kesän ensimmäisistä mansikoista.

Hylätty pyörä

Aivan kotimme läheisyydessä on jo viikkoja seissyt puuta vasten lasten polkupyörä. Kamu. Se lukee pyörän rungossa. En voi mitään sille, että tuo fillari surettaa minua. Kamu on jätetty, vaikka kaveria ei saisi jättää. Etupyörässä on jäljellä vain vanne. Mikä (surullinen) tarina on tuon pyöränuorukaisen pitkäänjatkuneen hylkäämisen takana? Miksi lapsi tai hänen vanhempansa eivät nouda pyörää ja vie sitä korjattavaksi? Pitäisikö minun viedä se poliisiasemalle - vai onko täällä enää sellaista poliisiasemaa, johon löydettyjä tavaroita voi jättää?

Minua surettaa pyörän kohtalo siksi, että se viittaa niin selvästi ihmisten tapaan olla välinpitämättömiä, jopa hylätä toinen vaikeana hetkenä. Kuinka moni nojaa oman (epä)onnensa puuhun vahingoitettuna, laiminlyötynä, hylättynä siksi, että ihmiset tietoisesti tai tietämättään lyövät leimakirveellä oman mielensä mukaisen merkin jotenkin yleisestä normista poikkeavaan ihmiseen. Poikkeavuus voi olla sairaus, outo ulkonäkö, normaalista poikkeava seksuaalinen suuntautuminen tai vaikkapa eloisa tai hidas persoonallisuuden muoto, ihan mikä tahansa.
Järkytystäni ruokkii ja tönii tämän hetken julkinen keskustelu. Jossakin täällä Etelä-Pohjanmaalla ei hyväksytä vammaisten asuntolaa naapuruuteen. Toisaalla haukutaan alimpaan helvettiin ne, jotka hyväksyvät kristityt veljemme viemään sanomaa armahtavasta Jumalasta tähän miljardien ihmisten maailmaan.

Vuosikausia istuin joka kesä puolustamassa evankelisten kesäjuhlien vuosikokouksissa naisten oikeutta saada vihkimys papin virkaan. Siihen kokoukseen asti, jossa me hävisimme. Silloin hajosi evankelinen liike. Nyt tuntuu kaikki toistuvan SLS:ssä. Olen asiasta hämmentynyt. Onko tässä tehty kärpäsestä härkänen? Tuntuuko monista siltä, että heistä on tullut hylättyjä polkupyöriä? Ainakin noista kahdesta miespapista varmasti tuntuu siltä.  Eikö Lähetysseura voisi hieman avata vastaanottavan maan luterilaisen kirkon kantaa näihin tuleviin lähetteihinsä? Heillä lienee sanottavansa siihen, kuka sen maan kirkossa saa tehdä työtä ja kuka ei?

Asia olisi helpompi, jos raamattua voisi lukea vain yhdellä tavalla. Minä en tiedä, mutta minun raamatussani Paavali huudahtaa vankilasta juonittelunhalusta evankeliumia julistavista kuultuaan:" Ei sillä väliä! Minä iloitsen siitäkin, kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei." (Fil 1:18)Ehkä minäkin olen hylätty pyörä. Joillekin, joissakin asioissa. Ehkä me kaikki olemme. Siksi kaikenlainen inhimillinen hylkääminen koskee niin kovasti. Omassa elämässä, läheisten elämässä ja työssä kohtaamieni ihmisten elämässä. Ainakin yksi käsky pitäisi meille kaikille kristityille olla selvä. Meidän tulee pyrkiä yhteyteen ja rakkauteen, opettelemaan rakastamista oikein tosissamme.
Sisäinen diakoniatyöntekijä minussa sanoo, ettei kukaan saa jäädä rakkauden ulkopuolelle. Välittäminen ja vastuunkanto on rakkautta. Kumpa tuo polkupyörä löytäisi takaisin kotiin.