Kesäaika ja Marian ilmestyspäivä lähestyy

Kesäaika alkaa Marianpäivänä. Me siirrämme kellojamme tunnin eteenpäin. Valo on juuri tänään, 20.3., voittanut Pohjolassa pimeyden. On kevätpäivän tasaus. Mutta nyt mietin Mariaa, joka nostattaa meidät tuntia totuttua aikaisemmin ylös vuoteistamme, jos aiomme ehtiä  messuun kuulemaan millaista oli silloin, kun maailmaan syntyvä Jeesus oli vielä vain sana enkelin huulilla. Maria koki nuoren naisen elämän suurimman ihmeen. Enkeli Gabriel tuli hänen luokseen mukanaan Marian biologisen, henkisen ja hengellisen todellisuuden muuttava uutinen. "Älä pelkää Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimen Jeesus." Maria oli syystäkin ihmeissään. Hän oli kihloissa Joosefin kanssa, mutta heidän suhteensa ei vielä ollut intiimi. Ihme oli valmis. Yhä vielä tunnustamme sen kirkossa joka sunnuntai: "...syntyi neitsyt Mariasta..."

   Tänä vuonna Marianpäivän teksti on pelkkää ylistystä. Sen voi lukea evankeliumista Luukkaan mukaan 1.luvusta jakeet 46 - 55. Rakastan tuota laulua, jonka nuori Maria virittää Elisabetin luona,  hänen, joka myös oli tavannut enkeli Gabrielin muutamia kuukausia aikaisemmin. Silloin tuo vanha nainen ja hänen miehensä Sakarias olivat saaneet ilmoituksen poikalapsen syntymästä. Tämän pojan nimi oli oleva Johannes, myöhemmin Kastajana tunnettu, Jeesuksen tienraivaaja kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Marian kiitosvirsi on pienen, köyhän ihmisen ylistys Jumalalle, joka katsoo laupiaasti ihmisiin, niihin, jotka Häntä kunnioittavat. Se kertoo, että rikkaat Herra lähettää tyhjin  käsin pois, mutta ruokkii nälkäiset runsain määrin. Vallanpitäjät menettävät valtansa, alhaiset korotetaan. Maria oli nöyrä, maan hiljaisiin kuuluva nuori tyttö. Hänen kiitoslaulunsa on soinut varmasti kirkkaana ja heleänä Elisabetin luona, kun hän viimein on tajunnut, mitä  hänelle ihan oikeasti on tapahtumassa.

Mieheni pikkuinen lapsenlapsi, joka viikon päästä täyttää kaksi vuotta, kuljettaa kuulemma mukanaan Lasten Raamattua ja hokee: "Haamattua, lue haamattua." Taitaa olla nuorimmasta päästä suomalaisia, jolle tuo kirja on luettu kannesta kanteen. Ihanaa on, että Iso Kirja kiinnostaa pikkuista, rakasta tyttöä.


  

Räsymatto

Eteisen lattialla on äidin aikoinaan ihan minua varten kutoma räsymatto. Sen raidoista löytyy jonkun tutun vaatteen muisto. Kotona kudottu matto onkin enemmän kuin matto, se on osa historiaa, osa omaa elämääni. Se on myös muisto äidistä. Sieluni silmin voin nähdä äidin hahmon kangaspuilla. Voin kuulla polkusten kolahduksen toisiaan vasten, sukkulan sihahtavan äänen ja pari tiukan pehmeää kaidepuun paukahdusta, kun kude iskeytyy kiinni jo aikaisemmin kudottuun. Voin nähdä äidin ottavan mittanauhan naulastaan ja mittaavan raitojen välin. Voin nähdä hänen hymynsä ja kuulla äänen, joka sanoo: "Taas tuli puoli metriä lisää, ja katso, miten tasainen reuna".

Elämää on usein verrattu räsymattoon. Joskus mattoon syntyy häikäisevä, kultainen raita. Joskus raita on likaisen samea. Tänäänkin kudon mattoani. En ole niin kohtalonuskoinen, että ajattelisin, etten itse voi mitenkään raidan väriin vaikuttaa. Voinpa hyvinkin, ainakin joskus. Joskus taas elämä itse pakottaa mattoon mustan raidan. Tapahtuu jotain surullista. Tulee sairautta, kuolemaa, kyyneleitä. Nuo mustat raidat näyttävät jälkikäteen taspainottavan mattoa. Mustassa yhtyvät kaikki värit. Kuolema on koko elämän värien summa. Jokaisen matossa näitä raitoja on.

Mutta mihin sitten voin itse vaikuttaa? Esimerkiksi tämän päivän raita näytti aamulla melko tummalta. En olisi halunnut lyödä mattooni kivuliasta raitaa. Myöhemmin päivällä ymmärsin, että tämän päivän kuteen väriin mahtuu kyllä valoakin. Se vain vaatii toista kulmaa katsella asioita. Voin muistaa elämän tärkeimmän asian: rakkauden. Kun sen muistan, kaikkeen tapahtuvaan syntyy ikuisuuden läsnäolo. Jumala on rakkaus ja rakkaus on ikuista, koska Jumalakin on ikuinen. Kaikkine vastoinkäymisineni olen ja elän hyväntahtoisessa maailmankaikkeudessa. Itse Albert Einstein on sanonut jotenkin näin: "On oleellista löytää vastaus kysymykseen, elämmekö hyväntahtoisessa vai pahantahtoisessa maailmankaikkeudessa".  Kuteeseen, jonka sukkuloin päiväni tai paremminkin juuri läsnäolevan hetken raitaan, sisältyy aina rakkauden hehkuva hohde. Koko matto loistaa, sillä armo on uusi joka aamu.

Maaliskukan makunautintoja

Kuukauden alkupuoli on juhlallinen, Viikon sisälle mahtuvat  hää-, nimi- ja syntymäpäiväni. Juhlakausi päättyy kansainväliseen naistenpäivään. Niinpä miehelläni on ollut mahdollisuus ilahduttaa minua monin eri tavoin. Tapa, jolla hän sen teki, kertoo hänestä jotain. Tässä kaksi kuvaa aamupalatarjonnasta.



Syntymäpäiväkattaus

Nammmmmmmmm.........
Jugurtinkin voi tarjota niin monella tavalla. Näistä luomuksista huomaa mielestäni sen, miten
keskittyneesti mieheni oli paneutunut aamuiseen tehtäväänsä ja haluunsa ilahduttaa ja naurattaakin minua. Jos olisi olemassa ohjelma: "Arvostele mun aamiainen", lähettäisin mieheni oitis sinne.
Uhallakin kerron vielä  syntymäpäivä- ja hääaterioista. Niistäkin tuli jotain tallennettua kameraan. Hääpäivänä mies vei minut rakentamaansa lumihuoneeseen syömään. Grillasimme makkaroita hiilloksella. Aurinko lämmitti jo, ja juhla-ateria maistui ihanalta. Makkarat olivat toiselta kyljeltään aivan mustia, mutta ei tuo haitannut. Syntymäpäivänä pääruokana oli juustokastikkeessa kypsennettyjä lohimedaljongeja. Salaattitarjontakin oli runsas. Istuin pöytään jälleen kuin kuningatar. Kaapista mies oli etsinyt juhlavan kynttilänjalan ja kukkakaupasta hankkinut ison kimpun tyylikkäästi sidottuja tulppaaneja. Vaivannäkö ja välittäminen ovat asioita, joita en vaihtaisi timanttisormukseen. Näin on hyvä!

Ulkoravintolan makkarahiillos

 

Valo

Näin yöllä unta. Levittelin oransseja kankaita yläkerran pimeän huoneen seinille. Heti kun heräsin, sanoin miehelle: "Nyt tiedän, miksi en viihdy yläkerran työhuoneessa". "No?" "Sieltä puuttuu valoa! Siellähän on vain yksi pieni ikkuna". Ymmärsin, että uni oli selättänyt ongelmani, jota jo pitkään olin miettinyt. Oma rauha yläkerrassa ei ole talvella kelvannut hämäryyden vuoksi. En olekaan läheisriippuvainen vaan valoriippuvainen! Kaipaan valoa. En ole koskaan pitänyt suljetuista ikkunaverhoista. Luonnon oma valo on sähkövaloa parempaa, se on kauneinta mahdollista valoa. Auringon valo elvyttää väsynyttä mieltä.
Mies muiden miesten tapaan alkoi heti suunnitella mahdollista uutta ikkunaa yläkertaan. Ainakin työpöytä siirretään siihen ikkunan alle.

Onneksi olemme kulkemassa kohti valoa, kevättä ja kesää. Valo lisääntyy päivä päivältä. Lumi on kirkasta, aurinkolasitkin ovat taas tarpeen. Illansuussa on päivää vielä jäljellä. Valon voima on ihmeellinen. Se nykäisee ihmisen suoristamaan ryhtinsä, niistämään nenänsä ja nostamaan pään.

Paastonaika on alkanut. Kuljemme lähimmäisen rinnalla omaa vauhtiamme hiljentäen. Muistelemme Suuren Kärsijän askeleita ja hänen tietään ihmisten vierellä auttaen, parantaen ja opettaen. Tuo tie johti pimeistä pimeimpään häpeäkuolemaan. Mutta kolmantena päivänä räjähti valo! Valoisan puutarhan kukat tuoksuivat, kalliohauta oli tyhjä, kuoleman kauhistavuus voitettu.
    Pääsiäinen on kuuden viikon päässä. Tuhkakeskiviikkona kirkossa piirrettiin otsaan tuhkaristi: "Ota vastaan katumuksen merkki". Tuota näkymätöntä ristiä kantaen kuljen kohti valoista valoisinta - Elämän Ikivaloa!

Aika rakentaa...

Tasan vuosi sitten muutimme keskeltä metsää omakotitalosta tänne keskustan rivitaloon. Vuokralaisista tuli osakkeenomistajia. Vuosi sitten pakkanen hätyytteli muuttoamme 32:n asteen rajuudella. Nyt puhaltavat puhurit ja mittari näyttää kahta miinusta.
Vuoden aikana on asuntoa vähän rempattu, rakennettu pieni lasitettu kuisti ja mietitty useaan otteeseen tavaran määrää suhteessa tilaan.
 Kun katto lämpeni ja lumet tulivat alas, alkoi miehen päässä muhia uusi rakennusidea. Useana päivänä hän on uurastanut tuulessa ja tuiskussa lapio kourassa ja rakentanut. Maja!
   Illalla lumimajan ovensuu on suojattu matolla, ettei paha puhuri syöksisi lunta tupaan. Siellä odottavat kynttilät ja tyynyillä pehmustettu tuoli miestä, joka rakastaa hiljaisuutta, rauhaa, kynttilän lepattavaa liekkiä ja kuusten huminaa pimenevässä illassa. ( Ja ettei totuus unohtuisi; myös tuulen-suojaista paikkaa polttaa pikkusikari aina joskus).

Olimme pari päivää sitten erään ystävämme luona lukupiirissä. Luemme oppiaksemme jotain Jumalasta ja ihmisestä. Kirja on Gerard W. Hughes´in "Pyhän yllättämä". Tuo lukeminen, kirjan harjoitusten tekeminen ja luetun yhdessä pohtiminen on sekin jonkinlaista rakentamista. Tuntuu hyvältä löytää sanoitusta ja oivalluksia, kuin rakennuspalikoita, jotka koskettavat omaa sisintäni ja käsitystäni salatusta Jumalasta.
Kirjan kolmas luku avasi uusia ovia ja ikkunoita sisäiseen majaani. Luvun otsikko on: "Sisäinen kaaos ja vääristyneet jumalakuvat". Mietin, että sisälläni on niin paljon kahlehtivaa opetusta Jumalasta, että hämmennyn ja lähes kiusaannun, kun joku käy liian lähelle varmoin uskonnollisin mielipitein. Välillä tekee mieli paeta. Liiallinen opillinen varmuus, jos sitä tyrkytetään toisille ainoana oikeana, on pelottavaa syystäkin. Minun onkin siis tutustuttava omaan itseeni, pelkoihini ja menneisyyden kokemuksiini. Sieltä saattaa löytyä syitä, jotka hämmentävät mieltäni.  Ei elämää voi paeta minnekään, oma sisin seuraa koko ajan mukana. Siksi mielenrauha on tärkeä, rauha omien riivaajien ja Jumalan kanssa.

Hymyilyttäviä muistoja

Joskus pilvisenä päivänä voi muistella mukavia sattumuksia menneestä.

Kaupan kassalla pikkuinen tummasilmä katseli, kun mies ja minä pakkasimme ostoksiamme. Hän katsoi molempia tarkkaavaisesti ja kysyi sitten mieheltä minua osoittaen: "Onks toi sun mumma"?
                                     *
Työkaverini pikkupoika oli huokaissut eräänä aamuna: "Oli niin hyviä aamiaismuroja, että melkein tulee onnenkyyneleitä silmistä"!
                                                                                           *
Parin vuoden kuluttua paikkakunnan diakoniatyö täyttää sata vuotta. Vuosi sattuu olemaan sama, jolloin minä täysin palvelleena saan jäädä eläkkeelle. Kannattaa siis katsella takapeiliin ja muistella. Tänään palauttelen mieleen  jotain huvittavaa. Olin eräässä talossa syntymäpäiväkäynnillä. Tupa oli täynnä väkeä ja alkoi olla jo melko hikinen olo. Olin puheeni pitänyt ja tein lähtöä. Kättelin isäntäväen. Toivottelin muillekin siunausta ja hyvää jatkoa. Avasin oven eteiseen, mutta mitä kummaa, edessäni olikin - siivouskaappi! Vieressä oli kaipaamani ovi eteiseen. Eipä siinä osannut muuta kuin nauraa muiden mukana ja punastella - vasta autossa mieleen tuli monta hyvää sutkautusta, vaikkapa: "Jotkut tulevat ulos kaapista, minä menen sisään". Heh heh.
                                                                                           *
Erään kerran olimme kylän diakoniaillassa pikkuisella kesämökillä. Istuimme pirtinpöydän ympärillä penkeillä, joihin mahtui kolme istujaa per penkki. Piirin puheenjohtaja istui ikkunan vieressä, minä keskellä ja illan emäntä reunimmaisena. Kesken alkuvirren "Jo joutui armas aika..." emäntä nousi penkiltä kahvinkeittimen kimppuun sillä seurauksella, että penkki kallistui, puheenjohtaja kierähti lattialle ja minä suurinpiirtein hänen päälleen. Selvitimme itsemme naurusta kippurassa takaisin istumaan. Vastapäätä olevat jatkoivat veisuutaan totisina, varsinkin eräs. Kun virsi oli lopussa, hän sanoi painokkaasti: "Ei virren aikana sovi nauraa". Siihen puheenjohtaja: "Älä nyt viitsi, Maija! Nauroit sinä itsekin kerran -  ja vielä kirkossa! Etkö muista? Kun alkuvirttä veisattiin, tönäisit minua kylkeen. Käännyin katsomaan. Sinulla oli käsissäsi maatalouskalenteri ja sekin väärinpäin. Silloin sinä kyllä nauroit". Maija myönteli ja hymy alkoi väkisin nousta hänenkin kasvoilleen. 

Ystävälle

Tämä virtuaalinen tulppaanikimppu lähtee näin julkisesti eräälle ystävälleni, joka juuri tänään täyttää täydet 50 vuotta. Yleensä häneltä kyllä puhetta piisaa, mutta tästä juhlapäivästä ei ole ollut minkäänlaista puhetta. Kuinkahan osasitkin olla niin hipihiljaa? Muutamia vuosia sitten, kun vietin samankokoista päivää, olit juhlapuheenvuorossasi suorastaan ylistämässä minua. Joku on sanonutkin, että kannattaa järjestää syntymäpäiväjuhlat, koska seuraavan kerran Sinua kehutaan hautajaisissa, ja niitä kehuja et ole enää itse kuulemassa.
Eiköhän nuo hyvät sanat pitäisi sanoa toisillemme kuitenkin jo paljon ennemmin,  läheltä, kuuloetäisyydeltä. Juhlien puheissa on yleensä juhlalisä, mutta arjessa saatu rohkaisun sana, vaatimattomampikin, voi osua juuri oikeaan hetkeen. "Kultahelmiä hopeamaljassa ovat sanat, sanotut ajallaan ",  sanoo sananlaskukin Isossa Kirjassa.
Joten siis muutama sana vielä  Sinulle, syntymäpäiväsankari. Olet ihminen, joka huomioi muut ihmiset. Huolehdit, välität ja ainakin yrität ymmärtää niitäkin läheisiäsi, jotka eivät aina ole kanssasi samaa mieltä. Lisäksi olet taitava käytännön ihminen, organisoija, yhteisten asioiden hyväksi uurastaja, taiteen tekijä ja sen suuri ystävä. Olet humoristi ja grafiikanvedoksesi saavat hymyn hiipimään huulille ja ihan silmiin asti. Mielipiteesi ovat rehtejä ja suoria. Sanot, mitä ajattelet, mutta et loukkaa toista ihmistä tahallasi.
Eipä mene yhtään juhla- tai merkkipäivää ohi, ettei Sinulta tule korttia, yleensä itse tehtyä. Taiteen tekemisen lisäksi olet suuri puutarhafani. Olen saanut Sinulta paljon kukan alkuja, olet nimennyt kaikkien elämäni puutarhojen kukat erehtymättömällä taidolla.  Sinulle ei tarvitse keittää kahvia, mutta teetä rakastat.
Siis onnea Sinulle, joka ehkä tunnistat itsesi tästä kuvauksesta.( Jos et tunnista, on tilanne vakava ja toivon Sinun kääntyvän työterveyshuollon puoleen ). Olet kliseisesti sanottuna Ihana Ihminen.

Niin se on, että elämässä ei selviä ilman ystäviä. Nauru ja itku yhdessä ystävän kanssa tekevät hyvää. Jos sydän pakahtuu huolista, voi pirauttaa kaverille ja puhua huolen pois. Tai jos on mahdollista tavata, voi puhua ilmaiseksi paljon pitempään. Kyyneleet ja nauru toisen seurassa helpottavat kummasti.

Meillä oli kuluneella viikolla töissä kahden pitkään seurakunnassa työtätehneen läksiäiset. Melko haikeaa oli ajatella, että virastossa Marjatta ei enää istu koneensa vieressä eikä ole  ottamassa vastaan virastoon tulevia surevia omaisia. Myös Kaijan rento ja huoleton, mutta huolehtivainen emännyys postuu keittiöltä. Elämä jatkaa kuitenkin kulkuaan.  Marjatta muistuttikin meitä siitä, että me kaikki pitäisimme huolta toisistamme. Ihmisen suurin tarve on tulla nähdyksi myös työpaikalla.

Ystävänpäivä lähestyy. Vaikka en lähettele kortteja, toivon kuitenkin, että edelleen saisin olla ystävä teille kaikille, joiden sydämissä on tilaa myös minulle. Kiitos, että olen tullut nähdyksi.