Maaliskukan makunautintoja

Kuukauden alkupuoli on juhlallinen, Viikon sisälle mahtuvat  hää-, nimi- ja syntymäpäiväni. Juhlakausi päättyy kansainväliseen naistenpäivään. Niinpä miehelläni on ollut mahdollisuus ilahduttaa minua monin eri tavoin. Tapa, jolla hän sen teki, kertoo hänestä jotain. Tässä kaksi kuvaa aamupalatarjonnasta.



Syntymäpäiväkattaus

Nammmmmmmmm.........
Jugurtinkin voi tarjota niin monella tavalla. Näistä luomuksista huomaa mielestäni sen, miten
keskittyneesti mieheni oli paneutunut aamuiseen tehtäväänsä ja haluunsa ilahduttaa ja naurattaakin minua. Jos olisi olemassa ohjelma: "Arvostele mun aamiainen", lähettäisin mieheni oitis sinne.
Uhallakin kerron vielä  syntymäpäivä- ja hääaterioista. Niistäkin tuli jotain tallennettua kameraan. Hääpäivänä mies vei minut rakentamaansa lumihuoneeseen syömään. Grillasimme makkaroita hiilloksella. Aurinko lämmitti jo, ja juhla-ateria maistui ihanalta. Makkarat olivat toiselta kyljeltään aivan mustia, mutta ei tuo haitannut. Syntymäpäivänä pääruokana oli juustokastikkeessa kypsennettyjä lohimedaljongeja. Salaattitarjontakin oli runsas. Istuin pöytään jälleen kuin kuningatar. Kaapista mies oli etsinyt juhlavan kynttilänjalan ja kukkakaupasta hankkinut ison kimpun tyylikkäästi sidottuja tulppaaneja. Vaivannäkö ja välittäminen ovat asioita, joita en vaihtaisi timanttisormukseen. Näin on hyvä!

Ulkoravintolan makkarahiillos

 

Valo

Näin yöllä unta. Levittelin oransseja kankaita yläkerran pimeän huoneen seinille. Heti kun heräsin, sanoin miehelle: "Nyt tiedän, miksi en viihdy yläkerran työhuoneessa". "No?" "Sieltä puuttuu valoa! Siellähän on vain yksi pieni ikkuna". Ymmärsin, että uni oli selättänyt ongelmani, jota jo pitkään olin miettinyt. Oma rauha yläkerrassa ei ole talvella kelvannut hämäryyden vuoksi. En olekaan läheisriippuvainen vaan valoriippuvainen! Kaipaan valoa. En ole koskaan pitänyt suljetuista ikkunaverhoista. Luonnon oma valo on sähkövaloa parempaa, se on kauneinta mahdollista valoa. Auringon valo elvyttää väsynyttä mieltä.
Mies muiden miesten tapaan alkoi heti suunnitella mahdollista uutta ikkunaa yläkertaan. Ainakin työpöytä siirretään siihen ikkunan alle.

Onneksi olemme kulkemassa kohti valoa, kevättä ja kesää. Valo lisääntyy päivä päivältä. Lumi on kirkasta, aurinkolasitkin ovat taas tarpeen. Illansuussa on päivää vielä jäljellä. Valon voima on ihmeellinen. Se nykäisee ihmisen suoristamaan ryhtinsä, niistämään nenänsä ja nostamaan pään.

Paastonaika on alkanut. Kuljemme lähimmäisen rinnalla omaa vauhtiamme hiljentäen. Muistelemme Suuren Kärsijän askeleita ja hänen tietään ihmisten vierellä auttaen, parantaen ja opettaen. Tuo tie johti pimeistä pimeimpään häpeäkuolemaan. Mutta kolmantena päivänä räjähti valo! Valoisan puutarhan kukat tuoksuivat, kalliohauta oli tyhjä, kuoleman kauhistavuus voitettu.
    Pääsiäinen on kuuden viikon päässä. Tuhkakeskiviikkona kirkossa piirrettiin otsaan tuhkaristi: "Ota vastaan katumuksen merkki". Tuota näkymätöntä ristiä kantaen kuljen kohti valoista valoisinta - Elämän Ikivaloa!

Aika rakentaa...

Tasan vuosi sitten muutimme keskeltä metsää omakotitalosta tänne keskustan rivitaloon. Vuokralaisista tuli osakkeenomistajia. Vuosi sitten pakkanen hätyytteli muuttoamme 32:n asteen rajuudella. Nyt puhaltavat puhurit ja mittari näyttää kahta miinusta.
Vuoden aikana on asuntoa vähän rempattu, rakennettu pieni lasitettu kuisti ja mietitty useaan otteeseen tavaran määrää suhteessa tilaan.
 Kun katto lämpeni ja lumet tulivat alas, alkoi miehen päässä muhia uusi rakennusidea. Useana päivänä hän on uurastanut tuulessa ja tuiskussa lapio kourassa ja rakentanut. Maja!
   Illalla lumimajan ovensuu on suojattu matolla, ettei paha puhuri syöksisi lunta tupaan. Siellä odottavat kynttilät ja tyynyillä pehmustettu tuoli miestä, joka rakastaa hiljaisuutta, rauhaa, kynttilän lepattavaa liekkiä ja kuusten huminaa pimenevässä illassa. ( Ja ettei totuus unohtuisi; myös tuulen-suojaista paikkaa polttaa pikkusikari aina joskus).

Olimme pari päivää sitten erään ystävämme luona lukupiirissä. Luemme oppiaksemme jotain Jumalasta ja ihmisestä. Kirja on Gerard W. Hughes´in "Pyhän yllättämä". Tuo lukeminen, kirjan harjoitusten tekeminen ja luetun yhdessä pohtiminen on sekin jonkinlaista rakentamista. Tuntuu hyvältä löytää sanoitusta ja oivalluksia, kuin rakennuspalikoita, jotka koskettavat omaa sisintäni ja käsitystäni salatusta Jumalasta.
Kirjan kolmas luku avasi uusia ovia ja ikkunoita sisäiseen majaani. Luvun otsikko on: "Sisäinen kaaos ja vääristyneet jumalakuvat". Mietin, että sisälläni on niin paljon kahlehtivaa opetusta Jumalasta, että hämmennyn ja lähes kiusaannun, kun joku käy liian lähelle varmoin uskonnollisin mielipitein. Välillä tekee mieli paeta. Liiallinen opillinen varmuus, jos sitä tyrkytetään toisille ainoana oikeana, on pelottavaa syystäkin. Minun onkin siis tutustuttava omaan itseeni, pelkoihini ja menneisyyden kokemuksiini. Sieltä saattaa löytyä syitä, jotka hämmentävät mieltäni.  Ei elämää voi paeta minnekään, oma sisin seuraa koko ajan mukana. Siksi mielenrauha on tärkeä, rauha omien riivaajien ja Jumalan kanssa.

Hymyilyttäviä muistoja

Joskus pilvisenä päivänä voi muistella mukavia sattumuksia menneestä.

Kaupan kassalla pikkuinen tummasilmä katseli, kun mies ja minä pakkasimme ostoksiamme. Hän katsoi molempia tarkkaavaisesti ja kysyi sitten mieheltä minua osoittaen: "Onks toi sun mumma"?
                                     *
Työkaverini pikkupoika oli huokaissut eräänä aamuna: "Oli niin hyviä aamiaismuroja, että melkein tulee onnenkyyneleitä silmistä"!
                                                                                           *
Parin vuoden kuluttua paikkakunnan diakoniatyö täyttää sata vuotta. Vuosi sattuu olemaan sama, jolloin minä täysin palvelleena saan jäädä eläkkeelle. Kannattaa siis katsella takapeiliin ja muistella. Tänään palauttelen mieleen  jotain huvittavaa. Olin eräässä talossa syntymäpäiväkäynnillä. Tupa oli täynnä väkeä ja alkoi olla jo melko hikinen olo. Olin puheeni pitänyt ja tein lähtöä. Kättelin isäntäväen. Toivottelin muillekin siunausta ja hyvää jatkoa. Avasin oven eteiseen, mutta mitä kummaa, edessäni olikin - siivouskaappi! Vieressä oli kaipaamani ovi eteiseen. Eipä siinä osannut muuta kuin nauraa muiden mukana ja punastella - vasta autossa mieleen tuli monta hyvää sutkautusta, vaikkapa: "Jotkut tulevat ulos kaapista, minä menen sisään". Heh heh.
                                                                                           *
Erään kerran olimme kylän diakoniaillassa pikkuisella kesämökillä. Istuimme pirtinpöydän ympärillä penkeillä, joihin mahtui kolme istujaa per penkki. Piirin puheenjohtaja istui ikkunan vieressä, minä keskellä ja illan emäntä reunimmaisena. Kesken alkuvirren "Jo joutui armas aika..." emäntä nousi penkiltä kahvinkeittimen kimppuun sillä seurauksella, että penkki kallistui, puheenjohtaja kierähti lattialle ja minä suurinpiirtein hänen päälleen. Selvitimme itsemme naurusta kippurassa takaisin istumaan. Vastapäätä olevat jatkoivat veisuutaan totisina, varsinkin eräs. Kun virsi oli lopussa, hän sanoi painokkaasti: "Ei virren aikana sovi nauraa". Siihen puheenjohtaja: "Älä nyt viitsi, Maija! Nauroit sinä itsekin kerran -  ja vielä kirkossa! Etkö muista? Kun alkuvirttä veisattiin, tönäisit minua kylkeen. Käännyin katsomaan. Sinulla oli käsissäsi maatalouskalenteri ja sekin väärinpäin. Silloin sinä kyllä nauroit". Maija myönteli ja hymy alkoi väkisin nousta hänenkin kasvoilleen. 

Ystävälle

Tämä virtuaalinen tulppaanikimppu lähtee näin julkisesti eräälle ystävälleni, joka juuri tänään täyttää täydet 50 vuotta. Yleensä häneltä kyllä puhetta piisaa, mutta tästä juhlapäivästä ei ole ollut minkäänlaista puhetta. Kuinkahan osasitkin olla niin hipihiljaa? Muutamia vuosia sitten, kun vietin samankokoista päivää, olit juhlapuheenvuorossasi suorastaan ylistämässä minua. Joku on sanonutkin, että kannattaa järjestää syntymäpäiväjuhlat, koska seuraavan kerran Sinua kehutaan hautajaisissa, ja niitä kehuja et ole enää itse kuulemassa.
Eiköhän nuo hyvät sanat pitäisi sanoa toisillemme kuitenkin jo paljon ennemmin,  läheltä, kuuloetäisyydeltä. Juhlien puheissa on yleensä juhlalisä, mutta arjessa saatu rohkaisun sana, vaatimattomampikin, voi osua juuri oikeaan hetkeen. "Kultahelmiä hopeamaljassa ovat sanat, sanotut ajallaan ",  sanoo sananlaskukin Isossa Kirjassa.
Joten siis muutama sana vielä  Sinulle, syntymäpäiväsankari. Olet ihminen, joka huomioi muut ihmiset. Huolehdit, välität ja ainakin yrität ymmärtää niitäkin läheisiäsi, jotka eivät aina ole kanssasi samaa mieltä. Lisäksi olet taitava käytännön ihminen, organisoija, yhteisten asioiden hyväksi uurastaja, taiteen tekijä ja sen suuri ystävä. Olet humoristi ja grafiikanvedoksesi saavat hymyn hiipimään huulille ja ihan silmiin asti. Mielipiteesi ovat rehtejä ja suoria. Sanot, mitä ajattelet, mutta et loukkaa toista ihmistä tahallasi.
Eipä mene yhtään juhla- tai merkkipäivää ohi, ettei Sinulta tule korttia, yleensä itse tehtyä. Taiteen tekemisen lisäksi olet suuri puutarhafani. Olen saanut Sinulta paljon kukan alkuja, olet nimennyt kaikkien elämäni puutarhojen kukat erehtymättömällä taidolla.  Sinulle ei tarvitse keittää kahvia, mutta teetä rakastat.
Siis onnea Sinulle, joka ehkä tunnistat itsesi tästä kuvauksesta.( Jos et tunnista, on tilanne vakava ja toivon Sinun kääntyvän työterveyshuollon puoleen ). Olet kliseisesti sanottuna Ihana Ihminen.

Niin se on, että elämässä ei selviä ilman ystäviä. Nauru ja itku yhdessä ystävän kanssa tekevät hyvää. Jos sydän pakahtuu huolista, voi pirauttaa kaverille ja puhua huolen pois. Tai jos on mahdollista tavata, voi puhua ilmaiseksi paljon pitempään. Kyyneleet ja nauru toisen seurassa helpottavat kummasti.

Meillä oli kuluneella viikolla töissä kahden pitkään seurakunnassa työtätehneen läksiäiset. Melko haikeaa oli ajatella, että virastossa Marjatta ei enää istu koneensa vieressä eikä ole  ottamassa vastaan virastoon tulevia surevia omaisia. Myös Kaijan rento ja huoleton, mutta huolehtivainen emännyys postuu keittiöltä. Elämä jatkaa kuitenkin kulkuaan.  Marjatta muistuttikin meitä siitä, että me kaikki pitäisimme huolta toisistamme. Ihmisen suurin tarve on tulla nähdyksi myös työpaikalla.

Ystävänpäivä lähestyy. Vaikka en lähettele kortteja, toivon kuitenkin, että edelleen saisin olla ystävä teille kaikille, joiden sydämissä on tilaa myös minulle. Kiitos, että olen tullut nähdyksi.

Hetken lumo

Vuoden ensimmäinen kuukausi alkaa kääntyä kohti loppuaan. Tässäkin ajan rahtusessa on ollut monta koskettavaa hetkeä. Joskus ne menevät niin nopeasti ohi, että niitä on vaikea tavoittaa jälkikäteen. Mutta joistakin on jäänyt mieleen pysyvä jälki. Pyhimmät ja kipeimmät niistä jäävät oman sydämen pehmolevylle. Ne eivät ole tarkoitettu jakoon. Hyvä ja oikein on omistaa ne itselleen.

Mutta on ollut myös hetkiä, joista kaksi jaan kanssanne.
Tammikuussa minua on opetettu kahdessa aivan erilaisessa asiassa. Toisesta kerroinkin jo edellisessä blogitekstissäni - sopeutumis- ja valmennuskurssista. Se pidettiin Turun Hirvensalossa Suvituulen kuntoutuskeskuksessa. Tiesimme, että aivan muutaman kilometrin päässä Suvituulesta on Pyhän Henrikin ekumeeninen taidekappeli. Halusimme nähdä sen ehdottomasti, koska se oli tullut nähdyksi tv:ssä ja olimme molemmat siitä vaikuttuneita. Ajoimme siis sinne jonkin tauon aikana. Kokemus oli vaikuttava. Kuva kertokoon enemmän kuin sanat. Tuon ihmeen sisässä lauloimme kahdestaan virren: "Elämä on meri, meri kauhistaa, kun se vaahtopäinä kiehuu, raivoaa. Mistä turvan löytää sielu rauhaton? Kuka auttaa voisi, yö kun läsnä on?"  (Vk 482 ) Koskettava hetki, kuva oman sydämen tilasta, sen peloista ja sinne luvatusta rauhasta. Tuoreen puun tuoksu, venettä muistuttavan kirkon sisällä istuminen ja omat ajatukset yhdessä lumosivat.

Turusta palattuamme oli edessä työhön liittyvä lattiakuvakoulutus. Harjoittelimme ja saimme koskettavia kokemuksia ihmiselämään liittyvistä kertomuksista, jotka toteutettiin lattiakuvamenetelmällä. Koulutuspäivän toisena aamuna kouluttajamme Kaija Tiirola johdatteli meidät uuteen päivään kertomuksella Lootista ja hänen vaimostaan. Vaimo katsoi kiellosta huolimatta taakseen tuhottuun kaupunkiin, jähmettyi ja muuttui suolapatsaaksi.
Seurasi pitkä työskentely, jonka aikana kävimme läpi omaa menneisyyttämme ja tietä, jota kuljemme nyt kohti tulevaisuutta. Loppuvaiheessa, kun lattialle oli jo rakennettu menneisyys ja elämän polku,
jolla loisti turvana Kristus-kynttilä, mietimme unelmia ja haaveita, joita elämältä odotamme. Niiden merkiksi veimme tulevaisuuden niitylle höyheniä. Halutessamme saimme mainita ääneen unelmiamme.
Tarina kosketti sydämeen asti. En halua muuttua kivettyneeksi, katkeraksi, syyllisyyksiä kantavaksi suolapatsaaksi, vaan vaeltaa vapaana ja armahdettuna kohti unelmiani. Kun Kaija kiersi piirimme jokaisen osallistujan luona lausuen silmiin katsoen: "Jumala on luvannut antaa sinullekin tulevaisuuden ja toivon ", alkoivat kyyneleet nousta minusta kuin syvästä lähteesta. Lumoava, puhdistava hetki.

Elämän hauraus ja rajallisuus

Elämässä on kohdattava asioita, joita et ole tilannut, joita et halua ja jotka eivät parane positiivisella ajattelulla. Ensin kipeä, uusi asia on kohdattava, sitten siihen on sopeuduttava ja vasta sitten voi myös positiivinen asenne auttaa. Meillä nämä prosessit alkoivat, kun mies sai runsaat kaksi vuotta sitten diagnoosin.
Parkinsonin tauti oli uuden tuttavan nimi. Tämä herra Parkinson muutti taloomme asumaan. Aluksi helpotti se, että hieman vapisevan vasemman käden oireesta alkanut epävarmuus sai varman diagnoosin. Ei tarvinnut enää miettiä ja vatvoa asiaa.
   Ylpeänä voin kertoa, että mies ei lannistunut, vaan tajutessaan elämänsä haurauden ja rajallisuuden hän lopetti turhan ajanvietteen koneella, kuten nyt vaikka pasianssin peluun. Hän alkoi maalata - palasi vanhan harrastuksensa juurille oikein olan takaa. Edelleen hän kävi töissä, mutta sairaus ja lääkkeet väsyttivät kovasti. Seurakuntatyö, johtamistehtävät ja pitkät työmatkat veivät väsymyksen vuoksi paljon voimia.
   Tulimme myös tutuiksi taudin lääkitysten kanssa. Lääkkeet aiheuttivat lisäoireita; niitä jouduttiin muuttamaan ja tarkentamaan. Väsymys lisäsi ärtymysherkkyyttä ja sairaus alkoi näyttää todellisia kasvojaan.

Työkyvyttömyyseläkkeelle pääseminen olikin sitten loppujen lopuksi helpotus. Sai alkaa elää elämää omaan tahtiin. Positiivisuus palasi. Parkinson oli tullut jäädäkseen, mutta se pysyi melko pitkässä juoksunarussa ja jätti miehelle ja minullekin vapaata liikkumatilaa.

   Vihdoin nyt tammikuussa pääsimme Kelan kustantamalle sopeutumisvalmennuskurssille, jossa käytännössä opeteltiin lääkkeidenottoon, liikuntaan, nukkumiseen ja ruokailuun liittyviä asioita. Suurin ilo oli vertaistuki, mahdollisuus tavata toisia samassa tilanteessa olevia. Eräs osallistuja sanoitti monen kokemuksen loppupalaverissa: "Kun olen saanut tavata muita, on kuin raskas reppu olisi otettu pois hartioilta".
Mekin saimme paljon evästä ja monta rohkaisun ja kehoituksen sanaa matkaevääksi. Elämä on rajallista,  mutta ei toivotonta.