maanantai 5. syyskuuta 2016

Elämäni valokuvat

Olen jo kerran aikaisemminkin viimeisen kymmenen vuoden aikana yrittänyt selvittää suunnatonta valokuvasekamelskaani. Valokuvia on erilaisissa albumeissa, kansioissa, vihkoissa, leikekirjoissa ja lisäksi irtokuvalaatikossa aivan mieletön määrä. Kuinka toisin voisi ollakaan, kun vuosiakin on jo pitkälti kuusikymmentä. Elämääni (ja valokuvia määrällisestikin) ovat rikastuttaneet suuri sisarusparvi, monet kummilapset, useat erilaiset työpaikat ja valokuvaharrastus erityisesti luonnossa.      Avioiduttuani runsas kymmenen vuotta sitten olen  saanut uuden perheen, johon kuuluu kolme aikuista, ihanaa tytärtä suloisine lapsineen. On mukavaa kuulla pienistä suista:"Tuuli-mumma, tule pelaamaan"tai Tuuli-mumma, katso tätä!" Ja näistä mumman muruistakin on sitten räpsitty satoja kuvia. Onneksi suurin osa näistä uusista ovat "vain" tietokoneen albumeissa!

Tuossa alussa mainitsemassani ensimmäisessä kuvien hallintayrityksessä tein kullekin veljelleni ja siskolleni oman albumin, johon keräsin heistä ja heidän perheistään ottamiani kuvia. "Oma albumi" on sitten helppo napata mukaan, kun minusta aika jättää. Mielessäni pyörii kipeinä ne ajat, kun tyhjensimme vanhempiemme kotia ja oli päätettävä, mitä valokuville tehdään. En haluaisi mitään sellaista tuskaa ja murhetta omia jälkiäni siivoaville. Samalla pintaan on noussut murhe siitä, että lapsettomana ei avioliittoani varhaisempi menneisyyteni kosketa tai kiinnosta ketään. Siis mitä tehdä vanhoille sadoille kuvilleni, joista osaa on jo ajan hammas ja huono kuvanlaatu syönyt niin, että jäljellä on himmentyneitä, haalistuneita ihmishahmoja mitäänsanomattomiin taustoihin piirtyneinä.Vaikka itse tunnistan ja muistan ihmisiä kuvissani, on todettava, että jos ne olisivat jonkun muun kuvia, alkaisin nopeasti haukotella ja käännellä sivuja eteenpäin useamman kerralla.

On se ihme, että kuvien poistaminen on niin vaikeaa, vaikka niiden ottaminen on usein ollut vain hetken päähänpisto. Tuntuu, että poistaessani valokuvan vaikkapa silppuriin, syyllistyn valokuvassa olevien ihmisten ja tapahtumien syrjintään. Niinhän ei ole. Muistamisen arvoiset hetket ovat terävinä ja kirkkaina mieleni albumeissa.

Silti aion säästää kuvat, joihin liittyy erityisen paljon tunnetta. Se, joka albumiani (albumeitani?) selaa, näkee niistä kuvista juuri sen, mitä elämästäni haluankin jäävän itselleni ja toisille kirkkaimpana mieleen. Onnistunkohan luomaan elämäni albumin?

Mustavalkokuvat ovat muuten  osottaneet ylivertaisuutensa säilyvyydessä ja kuvan tarkkuudessa. Onneksi, kun lapsuudesta on niin vähän kuvia. Miksi ihminen haluaakin yhä uudestaan katsella juuri lapsuuden kuvia?

Perhepotretti 1957

Veljen seurassa oikein studiokuvassa!
 (Kuvasta otettu kuva on hieman väärin rajattu ja epätarkka)

Jonain jouluna tiernapojat!

Rippikuva
Siskon kanssa joululahjoja käärimässä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti