Tuossa alussa mainitsemassani ensimmäisessä kuvien hallintayrityksessä tein kullekin veljelleni ja siskolleni oman albumin, johon keräsin heistä ja heidän perheistään ottamiani kuvia. "Oma albumi" on sitten helppo napata mukaan, kun minusta aika jättää. Mielessäni pyörii kipeinä ne ajat, kun tyhjensimme vanhempiemme kotia ja oli päätettävä, mitä valokuville tehdään. En haluaisi mitään sellaista tuskaa ja murhetta omia jälkiäni siivoaville. Samalla pintaan on noussut murhe siitä, että lapsettomana ei avioliittoani varhaisempi menneisyyteni kosketa tai kiinnosta ketään. Siis mitä tehdä vanhoille sadoille kuvilleni, joista osaa on jo ajan hammas ja huono kuvanlaatu syönyt niin, että jäljellä on himmentyneitä, haalistuneita ihmishahmoja mitäänsanomattomiin taustoihin piirtyneinä.Vaikka itse tunnistan ja muistan ihmisiä kuvissani, on todettava, että jos ne olisivat jonkun muun kuvia, alkaisin nopeasti haukotella ja käännellä sivuja eteenpäin useamman kerralla.
On se ihme, että kuvien poistaminen on niin vaikeaa, vaikka niiden ottaminen on usein ollut vain hetken päähänpisto. Tuntuu, että poistaessani valokuvan vaikkapa silppuriin, syyllistyn valokuvassa olevien ihmisten ja tapahtumien syrjintään. Niinhän ei ole. Muistamisen arvoiset hetket ovat terävinä ja kirkkaina mieleni albumeissa.
Silti aion säästää kuvat, joihin liittyy erityisen paljon tunnetta. Se, joka albumiani (albumeitani?) selaa, näkee niistä kuvista juuri sen, mitä elämästäni haluankin jäävän itselleni ja toisille kirkkaimpana mieleen. Onnistunkohan luomaan elämäni albumin?
Mustavalkokuvat ovat muuten osottaneet ylivertaisuutensa säilyvyydessä ja kuvan tarkkuudessa. Onneksi, kun lapsuudesta on niin vähän kuvia. Miksi ihminen haluaakin yhä uudestaan katsella juuri lapsuuden kuvia?
 |
| Perhepotretti 1957 |
 |
| Veljen seurassa oikein studiokuvassa! (Kuvasta otettu kuva on hieman väärin rajattu ja epätarkka) |
 |
| Jonain jouluna tiernapojat! |
 |
| Rippikuva |
 |
| Siskon kanssa joululahjoja käärimässä |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti