Perhe- ja sukujuhlissa mietittyä

Jokainen kuuluu johonkin sukuun. Sukupuussa on usein paljon haaraisia oksia. Joissakin oksissa on paljon hedelmiä. Jotkut kantavat kevyenä taakkanaan ehkä vain yhtä hedelmää. Jotkut oksat suorastaan taipuvat hedelmiensä painosta. Suku jatkuu ja haarautuu. Sukupuu on kuin alati liikkeessä oleva kudelma, jossa vuosien vaihtuessa syntyy uusia alkuja, uusia puita, uusia perheitä yhä enenevissä sukupolvissa.

   Itse kuulun etenkin isän puolelta sukuun, jossa on elänyt yhdessä sukuhaarassa ahkeria suvun tutkijoita ja suvun yhteishengen ylläpitäjiä. Tällainen aktiivisuus suo muille sukuun kuuluville mahdollisuuden kiintyä sukuun, tuntea kuuluvansa heimoon, jossa yhteisiä ja yhdistäviä elämisen malleja löytyy yllättäen myös omasta itsestä ja omasta perheestä.

   Tällaisen sukuhaaran ihmiset järjestivät tänä kesänä ison juhlan. Pikkuserkkujeni isoisän syntymästä tuli tänä vuonna täyteen 140 vuotta. Paikalla oli siis perheineen serkkuja, pikkuserkkuja, pikkuserkkujen lapsia ja lastenlapsia ja heitä, jotka eivät ole serkkuja eikä pikkuserkkuja, vaan "serkkusia",  vähemmän kuin serkkuja, mutta tavallaan enemmän kuin pikkuserkkuja. Tällaisen nimityksen kehittelimme juuri juhlivaan sukuhaaraan kuuluvan isäni serkun Lauri Paunun kanssa hänen vielä eläessään.

   Juhlassa esitettiin yleisölle muutamina kysymyksinä ominaisuuksia, jotka yhdistivät meidät mahdollisesti sukuun. Yksi kuului näin:"Kuinka moni laatii joululahjapaketin korttiin runon, joka vihjaa lahjapaketin sisältöä?"Käsiä nousi paljon, ainakin puolet noin 80 juhlijasta tunnisti perheessään tämän tavan. Suvusta se oli tullut. Myös rakkaus puutarhaan ja sen hoitoon tuntui olevan sukupiirre. Oma isäni rakasti puutarhaa ja hoiti sitä huolella ja rakkaudella.
   Suku on siis mielenkiintoinen juttu. Tähän sukukoukseen liityin juhlittavan Hjalmar Paunun vanhemman sisaren Selman kautta. Selma oli isoäitini ja juurrutti perheeseemme rakkauden sukuun. Kun isoäiti kuoli, sukutapaamiset vähenivät.

Omassa lapsuusperheessämme olemme yrittäneet isän ja  äidin kuoltuakin vaalia sisarusten ja heidän perheidensä tapaamisia. Juuri tuona samana viikonloppuna kokoonnuimme veljeni Pertin ja hänen vaimonsa Mairen yhteisille 140- vuotisjuhlille. Olin siis viikonloppuna kaksilla 140-vuotisjuhlilla. Toisessa juhlakalut olivat elossa ja heitä oli kaksi. Näissä Pertin ja Mairen juhlissa oli rento ohjelma. Vietimme yhdessä päivää Partaharjun kauniissa maisemissa juhlien ruoan ja kakkukahvien lisäksi myös uimalla ja saunomalla. Ehkä meidän ydinperheemme yhdeksi harrastukseksi aikakirjoihin  jää musiikin, kuvataiteiden ja kirjoittamisen lisäksi detaljina frisbeegolf, jota koko veljessarja harrastaa. Kiintymys lajiin on jo vahvasti siirtynyt seuraavaankin sukupolveen, ainakin Pertin "sukuhaarassa". Partaharjun kentällä kisasi aikamoinen joukko Tammisia ko. juhlalauantaina.

   Kaikkein parhaana kokemuksena Pieksämäen juhlista jäi mieleen halauksen lämpö. Pitkästä aikaa sain halata kunnolla jokaista veljeäni ja monia muitakin. Ilman kasvokkain kohtaamista puuttuisivat yhteydestä lämpimät katseet, halaukset ja kannustavat sanat. Tekstiviesteillä ei tuota saavuteta.
   Vaikka juhlaviikonloppu oli välillä tuskallisen helteinen, en yhtään kadu, vaikka auton mittariin kertyi vähän yli 1000 kilometriä.

Siinä suuressa heimokokoontumisessa vieraili muidenkin kuin lasten riemuksi jänis, joka muistutti kovasti pikkukakkosen Neposta.Hauskan tarinoinnin päätteeksi se alkoi laulaa. Laulun kertosäe kuului jotenkin näin: "Suvussa on roimaa, yhteisyyden voimaa..." Muistakaamme siis juuremme ja pitäkäämme kiinni yhteydestä, jonka lisänä tekstarit ja sähköpostit kyllä toimivat, mutta eivät koskaan korvaa näkemistä ja kosketusta, kuulemista ja vaikkapa yhdessä laulamista ja nauramista. Molemmissa juhlissa nämäkin ilot koettiin.

   Ja vielä lopuksi lainaus käsinkirjoitetusta kortista, jonka vuonna 2010 sain silloin 101-vuotiaalta serkkuselta, Eira Paunulta:"Iloisen siitä, että me edellisen sukupolven Paunun tyttäret olemme saaneet ystäviksi teidät serkkumme Paavon tyttäret. Puhumme samaa kieltä."


(Kaikki kuvat ovat Pieksämäeltä, Partaharjulta, tietääkseni Pertin ottamia)

 
 

Hyvämuistinen, hädänalainen

Latu&Polku 4/2019/ kuva Pertti Koskimies

Luen Latu & Polku -lehdestä kirjoituksen "Metsän muisti katoaa". Sen on kirjoittanut Pertti Koskimies ja se kertoo yhdestä lempilinnustani, hömötiaisesta. Ilahdun itse joka kerta, kun vaatimattomalla ruokintapaikallamme puutarhassa näen hömötiaisen. Se on veikeä keikuttelija, suloinen pieni pörröpallo. Nyt järkytyn. "Metsä-Suomen köyhdyttäminen puska-Suomeksi on  hävittänyt yli kaksi kolmasosaa hömötiaisista".. ."Vielä 1990-luvulla joka neljäs Suomessa talvehtineista 20 miljoonasta linnusta oli hömötiainen."Tajuan, että kun asiasta ei puhuta yleisellä tasolla vaikkapa lintukantojen häviämisenä, vaan otetaan esimerkiksi joku itselle rakas lintu, metsien tilan huononemiseen ja hakkuisiin suhtautuminen saa henkilökohtaisen ilmenemismuodon: minuun sattuu. Etenkin nyt, kun Pertti Koskimies kertoo hömötiaisesta ja sen elämästä koskettavia asioita.

Lainaan jälleen ko. kirjoitusta: "Hömötiainen ei pysähdy hetkeksikään, kaikissa kuviteltavissa asennoissa se kieppuu, loikkii, roikkuu, kiipeilee, kääntyilee, pyrähtelee. Hömötiaisella on hoppu, koska sen on puolenkymmenen päivätunnin aikana hotkittava ruokaa nelinkertaisen talviyön tarpeisiin."  "On ihmeiden ihme, että pikkuriikkisen linnun ruumiinlämpö pysyy neljänkymmenen asteen luvuissa, vaikka vain millien paksuisen höyhentakin toisella puolella on pahimmillaan 80 astetta kylmempää.
   Ellei tiainen pujahtaisi yöksi nietosten tai tykkypuiden lumionkaloihin tai kaivaisi kieppiä teeren tavoin, ei se aamua näkisi." Ja sitten seuraa se osa kuvauksesta, joka koskettaa todella. Se kertoo hömötiaisen uskomattomasta ahkeruudesta ja muistin timanttisuudesta. "Mutta ei kymmengrammainen kääpiö pakkasen kidutuksesta selviäisi ilman timantinterävää muistiaan. Tiainen ei tuhlaa päivännäköä päämäärättömään säntäilyyn puusta tai oksalta toiselle, vaan suunnistaa sentintarkasti niille jäkäläpehkoille, kaarnanrakosille ja neulasentyville, joihin se piilotti kuukausia sitten hyönteisen tai hämähäkin, kuusen tai männyn, nokkosen, vadelman tai pillikkeen siemenen."
   Jokainen hömötiainen kerää kilokaupalla ruokavarastoja talven tarpeisiin. Mutta varastot ovat turhia, jos et muista, missä ne ovat.  Henkiin jää vain lintu, jonka pikkusormenpäätä pienempiin aivoihin mahtuu muisto kymmenistä tuhansista kätköistä.
   Nyt "kun kohta viimeisetkin aikuiset metsät on raivattu pusikoiksi, selkoset pilkottu tilkkutäkeiksi, hyönteisiä ja hämähäkkejä kuhisevien leveälatvapuiden paikalla kasvaa joka hehtaarilla ohutoksaista ja suippolatvaista teinipuuta ja taimikkoa, ei hömötiainen enää löydä riittävästi ruokaa koko talven tarpeisiin." Koskettavasti juttu päättyy lauseeseen: "Muisti ei auta, kun ei ole mitään muistettavaa."  Hei! Yritetään siis auttaa hömötiaisia panemalla esille murkinaa omille ruokintapaikoillemme. Ehkä tali- ja sinitintitkin tuntevat solidaarisuutta ja antavat näiden pian todella harvinaisten serkkujensa ruokailla samalta lautaselta. 
   Suren kyllä, mutta onko surustani hyötyä, ellen tee mitään?
Voi meitä ihmisiä ahneudessamme ja halussamme omistaa ja hallita luontoa. Kyrie eleison!

Muistojen muodostumisesta

Pitkästä aikaa kirjaan jotain myös blogiini. Jälleen puolustaudun sillä, etten suinkaan ole ollut kirjoittamatta. Olen jatkanut oman elämäni muistelua ja kirjannut mieleen nousevia asioita elämän varrelta. Olen myös innostunut kirjoittamaan nk. aamusivuja, joiden idea on Julia Cameronilta, amerikkalaiselta kirjailijalta. Olen niitä nyt kirjoitellut maaliskuusta asti. Eli idea on se, että joka ikinen aamu heti ylösnoustua kirjoitetaan kolme A4-sivua tajunnanvirtaa. Julia Cameron sanoo, että vähintään kolmen kuukauden kirjoittamisen jälkeen jotain alkaa selkiintyä omassa elämässä. No - tottahan se on, että kun sieluaan vuodattaa paperille, alkaa hahmottaa olennaista ja tärkeää elämässään. Ikäänkuin aamulla piirtäisi karttaa tulevalle päivälle ja vähitellen myös elämälle. En usko, että elämää voi hallita, mutta sen hahmottaminen ja mielessä vellovien ajatusten järjesteleminen kyllä auttavat setvimään ja kirkastamaan oman elämän asioita. Olen tosi onnellinen siitä. Voihan niitä ajatella kuin rukouksena: "Jumala, tätä kaikkea mielessäni velloo. Tällainen olen. Tätä tajunnassani virtaa. Älä hylkää."
   No, joka tapauksessa olen näistä aamusivuista onnellinen.
Luen parhaillaan Eeva Kilven Rajattomuuden aikaa. Kirja on omaelämäkerrallinen teos lapsuusajoista. Olen saanut siitä jo monta oivallusta.  Tänään luin eräästä asiasta, jota itsekin olen paljon ajatellut. Nimittäin siitä, miksi en muista äidin halanneen tai pitäneen minua hyvästä ollessani lapsi. Näin Eeva Kilpi kertoo: "Kun kaikki on kohdallaan, ei ehkä muistoja synny lainkaan. Kaikki on oikein. Kaikki on hyvin. Kaikki on niin kuin olla pitää. Mitä sellaista muistamaan...
   Tämä on erään tuntemattomaksi jääneen ihmisen eräässä keskustelutilaisuudessa esittämä osuvalta tuntuva oivallus.  Se on palannut monta kertaa mieleeni ja turvaudun siihen kiitollisena. Se selittää minulle esimerkiksi sen miksi en muista äidin hyväilleen minua lapsena koskaan. Muistan vain kuinka äiti hyväili ja suukkaili pikkusiskoani. Tietenkin hän on halannut myös minua, minä vain olen pitänyt sitä niin luonnollisena ja itsestäänselvänä asiana ettei se ole piirtynyt muistiini."
   Niin. Aloin sitten miettiä omia muistojani tarkemmin. Totta tosiaan. Muistan parhaiten vaikeita tapahtumia tai hetkiä, jolloin kaikki ei ole ollut hyvin. Päivät, jolloin kaikki soljuu onnellisesti ja esteettä eteenpäin, eivät jätä välttämättä muistiin merkkejä. Toki on onnellisia, hyviäkin muistoja, joita ajatellessa vieläkin sisimmästä nousee iso kiitollisuus. Tämänkin sain kokea. Elämä kantaa.

Kirjoitan, siis elän

Taivutan niskaani. Rima se siellä, onpa noussut korkealle! En osaa enää kirjoittaa maaliskukkaa. Olen eksynyt tieltä, langennut polulta. Oivoi. Mistä tulee minulle apu?
Aloitan siis selittelemättä selvittää tämän hetken tilannettani. Kirjoittamista en ole hylännyt.
Olen päinvastoin keskittänyt voimiani juuri kirjoittamiseen. Olen penkonut vanhoja muistoja päiväkirjoista ja kirjeistä, olen ollut omaelämäkertakirjoittamisen kurssilla, olen ahminut kirjoja kirjoittamisesta, pitänyt jopa yhden kurssinkin kirjoittamisen alkulähteillä. Niin, paljon muuta olen kirjoittanut, mutta en tätä blogia. Olenkin miettinyt, miten voisin uudistaa sitä? Kiinnostaisiko ketään, jos kirjoittaisin omasta kirjoittamisestani, siitä, mitä tämä innostava ja terapeuttinenkin toiminta vaatii toimijaltaan. Vai vaatiiko mitään, antaako vain?
   Jos vaikka lähden nyt liikkeelle päiväkirjoista tai muista päivittäisistä muistiinpanoista. Oman kirjoittamiseni alkujuuret ovat erivärisillä musteilla ja monenlaisilla käsialoilla horjuvasti kirjoitetuissa lapsuus- ja nuoruusvuosien päiväkirjoissa. Osa niistä on tallella. Myös koulun ainekirjoitus oli tärkeää, siitä kun sai myös aikuisen ihmisen kannustusta. Olen ikuisesti kiitollinen kansakoulun opettajalleni Kaija Salolle myönteisestä suhtautumisesta pienen lettipään sepustuksia kohtaan. Myös lukion opettajani Hillevi Pyykkö ansaitsee aplodit, vaikka latistikin luulojani ns. vapaan aineen kirjoittamisesta ylioppilasaineissa: "Pitäytykää asia-aiheissa. Täällä ei ole yhtään niin hyvää kirjoittajaa, että voisi onnistua nappiin vapaissa aiheissa." Minä, joka uskollisesti kirjoitin vapaista aiheista noin joka toinen kerta, olin lievästi loukkaantunut. Mutta ehkä se oli viisas neuvo, kun sitten ällän kuitenkin asia-aiheesta punnersin.
   Mutta oma, ja kaikkien muidenkin kirjoittamista harrastavien ja työkseenkin kirjoittavien mielipide on selvä: ilman lukemista ei kirjoittaminen kehity. Lue, lue, lue!  Maailmasi avartuu, tyylitajusi kehittyy, sisäinen maailmasi rikastuu, tapasi katsoa maailmaa saa uusia ulottuvuuksia.
On olemassa hyviä ja antoisia kirjoja, tuhansia. Jotkut kolahtavat tietysti paremmin kuin toiset. Huonosti kirjoitettujakin on, mutta niistäkin oppii.
   Jos vielä ajattelen lapsuutta, kiitän eniten omia vanhempiani, joiden jokavuotinen joululahja oli kirja. Näin omatkin kirjavarastot karttuivat. Eniten olen kuitenkin elämässäni lukenut lainakirjoja. Kansakoulun yläluokassa oli peräseinän peittävä kirjahylly täynnä ruskealla paperilla päällystettyjä kirjoja. Se oli aarreaitta! Muistan vieläkin hyvin, miltä nuo kirjat tuoksuivat. Se tuoksu kutitti innostavasti lukuhermoa; seikkailuja tiedossa!
   Kotona koulurepusta pilkistävä lainakirja joudutti tiskaajan tahtia. Kun iltatiskit on tiskattu, voin mennä oman sängyn päälle lukemaan. Wau!

11-vuotiaan päiväkirjan kansilehti

17-vuotiaana suupielet kääntyivät joskus maailamantuskassa alaspäin

lukiolaisen mietiskelyjä oli tällä sivulla

Joulun alla

Joulun alla! Jäänkö joulun alle todella? :)  Ai, ai! Tällaista en kyllä halua. Ravistelen joulun pois päältäni ja mietin, minkälaisena se  meille aikanaan tulee? Ainakin nyt on todella rauhallista kaiken sotkun keskellä. Kohta lähdemme "Kauneimpiin joululauluihin".
   Rivitalossamme todettiin marraskuulla pitkään muhinut vesiongelma. Välttyäkseni puuduttavalta selittämiseltä totean vain, että huonosta rakentamisesta ja lisäksi  myöhemmin tapahtuneesta yläkerran rakentamisen virheestä johtuen vintin katto jouduttiin purkamaan kokonaan. Seinät olivat vain osaksi kosteat eivätkä homeessa, niin kuin kahden muovin välimaastossa roikkuvat märät kattovillat olivat. Nyt ihanat remonttimiehemme rakentavat jo uutta. Pääsemme tapettikaupoille kiitollisina siitä, että vika huomattiin nyt, eikä sitten kun katto olisi romahtanut alas. Tapetit taitavat olla yhteinen joululahjamme. Tuon vian löytyminen on kyllä johdatusta, jossa hiiret näyttelevät pääosaa. Mutta se on jo aivan uuden tarinan aihe. Niinkuin sekin, miten selviämme taloudellisesti?

Kriiseissä on aina se hyvä puoli, että jotain uutta syntyy. On pakko miettiä uudelleen tavaroita, omistamista, suhdetta rahaan - niin, ja suhdetta jouluun. Meillä näyttää tulevan sellainen juhla, jossa toteutuvat laulun sanat: "Kaks´vain valveil´ on puolisoa..." Olemme joulun kahdestaan. Kuitenkin kirkkokuorolaisen joulu ei ole ollenkaan yksinäinen. Aika ison loven jouluaatosta ja joulupäivästä lohkaisee laulaminen, toisten kanssa laulaminen. Ja miten tuo laulaminen viekään mielen aivan uusiin sfääreihin. Joululaulujen sanat avaavat ajatuksia ja johdattavat ne Jeesus-lapsen seimelle ja monesti myös omaan sydämeen. "Odotan jouluvierasta"- laulusta soi korvamatona keskeltä laulua pieni pätkä alton stemmaa "...vaan köyhän sydän ennallaan..." Vaikka en juuri nyt muuta laulusta muistakaan, niin noista sanoista jokaisella on mielessäni yhtäläinen painoarvo: köyhän (ei voisi osuvammin ilmaista omaa tilaani ja tilannettani) sydän (minun keskukseni) ennallaan (ei ainakaan parempi tai hienompi kuin viime jouluna).
Tällaisena köyhänä ja puutteellisena jään iloisin mielin odottamaan, saadaanko remontti valmiiksi ennen joulua. Eräässä adventtivirressä laulettiin: "Voi jospa minäkin huoneesi olla voisin, niin kiitokseni toisin, sinulle, armoisin."

Ajatuksia eilisestä

Eilinen pyhäinpäivä oli kaunis ja koskettava. Kun aamulla katselin keittiön pöydän arkista vahakangasliinaa, ajatelin, että nyt ihan juhlan kunniaksi haluan levittää pöydälle kangasliinan. Löysin kaapista vanhan hapsullisen liinan ja levitin sen pöydälle. Liina on varmasti perintö edesmenneiltä sukupolvilta, ehkä isänpuolen suvusta. Se sopi pyhäinpäivän liinaksi hyvin.
Mies lakaisi vähän lattiaa. Minä sytyttelin tuikut myös ulos. Etsin myös hautakynttilät valmiiksi. Tai totesin, että se pussi, missä niitä oli ollut, on hukassa. Eli lähtiessämme hautausmaalle, kurvasimme sinne kukkakaupan kautta.

Ilkeä viima vaikeutti kynttilöiden sytyttämistä. Liekillä ja valolla on kyllä ihmeellinen vaikutus mieleen. Liekin elävä värinä ja valo hiljentävät levottoman. Hautausmaalla ei kenelläkään, ei elävillä eikä varsinkaan heillä, joita siellä käymme muistamassa, ole enää tätä arkista kiirettä vaivoina. Mekin miehen kanssa toisiimme tukeutuen viritimme molemmilla haudoilla kuuluville hennon virren kaipauksen ja ikävän äänilajeissa.

Kun istuimme taas nenäkkäin ruokapöydässä, muistelimme vanhempiamme. Yritimme pysytellä kaikessa hyvässä ja positiivisessa. Kiitimme heitä siitä, että he aikoinaan antoivat meille suojan ja hoivan. Kaikki ei ollut täydellistä, mutta omien elämänkokemustensa pohjalta he tekivät parhaansa.
Joskus on hyvä jättää kritiikki sikseen ja olla pelkästään kiitollinen. Kiitollinen mieli kantaa parempaa hedelmää. Ehkä sama toimii myös elävien kanssa. Ei aina tarvitse olla oikeassa ja kriittinen, vaan välillä voi yrittää nähdä läheisessään hyvää ja kaunista.

Eilisessä nojatuolikirkossa Matti Kuronen totesi että hänen saattosanoiksi sopisi tämä : "Soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu".  Missä me kerran heräämme?
Illalla lauloimme kirkossa: "Tuolla taivaan asunnoissa autuaissa Jumalan/ itku on ja murhe poissa, siellä ilo ainiaan./ Oi jos sinne minäkin murheen maasta pääsisin."  Tätä toivon.

.

Liikuttava ruoho

Joskus sosiaalista mediaa lukiessa kohtaa liikuttavia tarinoita. Yksi sellainen on erään pienten poikien äidin kertomus pääsiäisruohosta. (Olen saanut luvan kertoa siitä).
   Koulussa oli askarreltu pääsiäisruohopurkki. Jokainen oli myös kylvänyt ruohonsiemenet omaan kuppiinsa. Purkki tuotiin kotiin pääsiäistä ja ruohoa odottelemaan. Pääsiäinen tuli, mutta purkin mullasta pilkisti esiin vain yksi ainoa ruoho. Mikä pettymys! Pääsiäisen jälkeen pojan luokkakaverit olivat kertoneet, että heidän pääsiäisruohopurkkinsa oli heitetty roskikseen. Poika oli vastannut heille: "Mun äiti vaalii mun ruohoa".
Ja niinpä juhannuksena äiti postasi kuvan kera hienosta purkista, joka kasvoi tiheää ruohoa. Kertoi, että ei ollut voinut jättää tehtävää kesken. He olivat yhdessä hoitaneet sitä päivittäin. Juhannusruoho näytti tosi hienolta purkissaan.

Välittäminen ja rakkaus saa ihmeitä aikaan. Mustan mullan alla siemenet aukenevat omassa tahdissaan. Kaikkien sato ei ole valmista samaan aikaan. Eikä todella ole haitaksi, jos jokaisella on joku lähimmäinen, joka on päättänyt vaalia hitaammankin kasvua. Välitetään toisistamme!

Metsäkestilän tammentaimet. Joku huolehtii...

Miehen tarjoilema aamupuuro

Oma vaatimaton ruohistoni viime vuodelta