Keväinen sillisalaatti

Viime viikolla sanoin ystävälleni Lauhalle, että kirjoittamisessa on vaikeinta sen aloittaminen. Nytkin olen  tuijottanut ruutua ja sillä olevaa "mukapaperia" pari minuuttia tyhjin katsein. Pää on täynnä kaikenlaista, mutta miten saada niistä jotain järkevää tähän. Ei muuta kun menoks! Pari viikkoako lienee siitä, kun otin valokuvan maansisästä työntyneistä saniaisista. Tänä keväänä on naurattanut niiden katseleminen. Ne ovat kuin "Ruokolahden eukot kirkonmäellä"- päät yhdessä juoruamassa tai jakamassa kokemuksiaan millaista niillä on talven aikana ollut siellä, missä ovat olleet.

Kohtaamiset ovat kyllä ihania, yleensä. Joskus, kun on vähän huonolla tuulella ja tukka on likainen, ei toivo tielleen kauppareissulla yhtään tuttua. Haluaa vain nopeasti ostaa leivän ja salaatit, jugurtit ja kalat tms. ja sitten äkkiä ovesta ulos. Autossa sitä sitten miettii, onko sillä todella väliä, kuinka hiukset ovat? Naisen mielestä on, ainakin tämän naisen. Jos hiukset ovat puhtaat ja jopa kammatut, on paljon mukavampi jäädä ostoskärryyn nojaillen juttelemaan vastaantulevien kanssa. Se on ulkoista, mutta se kertoo jotain sisäisestä. Onkohan muilla samanlaista? En minä kyllä muiden hiuksia katsele "sillä silmällä"...

Olen sitten hurahtanut tuoremehuihin, kotona puristettuihin. Ostin oikein uuden vekottimenkin keittiön pöydälle kahvinkeittimen viereen. Vihanneksista, juureksista ja hedelmistä saa kaikki vitamiinit ja kivennäisaineet, kun ne puristaa mehuksi ja juo heti. Ei tarvitse enää hyllyllistä vitaamiineja kaappiin. Sauvasekoittimella lisäksi valmistelen "smootheja" (en tiedä suomenkielistä sanaa, apua!). Toivottavasti tämä ei jää hörhellyksen innostukseksi, vaan todella jaksaisin syödä päivässä sen puoli kiloa hedelmää ja vihannesta, jota meille suositellaan. Yksi "smoothie"resepti on ollut meillä käytössä jo pitempään. Tällä tavalla myös mies kuin huomaamattaan saa syötyä (=juotua) sen pakollisen salaatin! Tässä resepti: Vettä astiaan, ruukullinen salaattia sekaan, sekoitetaan sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa aivan hienoksi. Tähän liemeen lisätään  hurrutellen pari desiä mustikoita ja yksi banaani. Voi että, on hyvää!



Ja tänään on helatorstai, suuri juhlapäivä. Kristus otettiin taivaaseen. Jäimme tänne maan päälle, mutta emme orvoiksi. Ympärillämme ja meissä puhaltaa Hengen Tuuli. Lauloimme juuri kuorossa: "Kun Hengen tuuli puhaltaa, niin toivottomuus katoaa. Hän meidät väylää oikeaa vie kohti kotisatamaa!"

Kiekkokisaa, virsivisaa ja Kesä!

Ulkona ilma on kuin linnunmaitoa. Aurinko hellii suomalaista. Vihdoinkin on lämmin. Töllöstä tulee silti jäätävää jääurheilua, joka kuumentaa ihanan leppoisan sunnuntai-illan tunnelmaa. Kuinka tässä käy? Miksi kiekko kilahtelee tolppaan eikä mene muutenkaan paljon ohi? Käyn välillä pesemässä puutarhakalusteita ja taas sisään tuijottamaan hypnoottisesti Mertarannan nopeilla sanakäänteillä säestämää pelimenoa. On tosiaan pyhäillan rauhaa!

Weisuu-Kolmikko ruokailun jälkeen valmiina kisaan.

Eilen olin itse keskellä kisatunnelmaa, en Minskissä, vaan Suomen Turussa, tuomiokirkossa. Kesä oli kauneimmillaan, kun neljätoista joukkuetta eri puolilta Suomea teki kirkkohistoriaa. Olimme Etelä-Pohjanmaan edustajina aikuisten kaikkien aikojen ensimmäisessä virsivisan finaalissa. Aijaijai kun oli hankalaa. Ja niin hyvin tai ikävästi kävi, että uljas joukkueemme oli neljänneksi paras. Putoaminen mitalisijoilta opetti oman kantapään kautta, miten neljäs sija on kurja. Vaikka kuinka leikkimieltä yritettiin kaivaa esiin, niin pitkään jossiteltiin kotimatkalla, että jos ja jos ja jos. Kysymykset olivat kinkkiset, mutta sitähän ne olivat kaikille (melko) tasapuolisesti.
Komeasti kaikui kuitenkin kiitollinen suvivirsi kirkon upeissa holveissa kisan päätökseksi. Pohjoispohjalaiset Haukiputaalta voittivat.


Miten kaunis maa meillä onkaan. Heräävä luonto, lintujen viserrystä  metsä tulvillaan. Tuon totesin juuri äsken pururadalla lähimetsikössä. Tiukka kävelylenkki purki vähän paineita pitemmältä ja lyhyemmältä aikaväliltä. Jääkiekko-ottelu hävittiin, mutta sen tuottama pettymys on vain pienen hetken mittainen. Nyt voin taas rauhassa jatkaa omaa elämääni, miettiä, mitä kaikkea se lähiaikoina tuo tullessaan. Ihan tärkeintä on saada puutarha ja veranta sellaiseen kuntoon, että kotonakin voi viettää iloisia ja mahdollisimman huolettomia päiviä oman perheen ja ystävien kanssa. Luonto itse tekee suurimman osan tästä työstä; kukkapenkissä kukkivat kohta tulppaanit, mininarsissit ovat puskeneet itsensä kukkaan jo, ja kielokin tunkee lukemattomin varsin kulleropenkin takaa esiin. Ja voiko olla mahdollista, että jostakin on puutarhaan ilmestynyt ruusu? Voiko? Ihan ruusunlehdiltä nuo näyttävät omaan silmään. On kesä.

Hetki

Oletkohan koskaan miettinyt, miksi jokin hetki painuu mieleen lähtemättömästi? Välttämättä ei ole tapahtunut mitään erikoista, mutta silti muistat kaiken tarkasti ja selkeästi. Pitkänkin ajan jälkeen pystyt palauttamaan muiston hetkestä selkeänä ja kirkkaana. Joskus jokin samantapainen tapahtuma tuo hetken mieleen, joskus sen muistaa muuten vain. Voi olla, että on tapahtunut jotain kamalaa. Kansakunnan ja  koko maailmankin yhteisessä muistissa on hetkiä, jotka muuttivat elämää, koskettivat voimakkaasti. Kun Lapuan Paukun räjähdysonnettomuudesta tuli kuluneeksi tasavuosia, joku kysyi Facebookissa: "Muistatko, missä olit silloin, kun kuulit onnettomuudesta?" Tottahan minä sen muistin: bussipysäkille käski autokoulun opettaja auton parkkeeraamaan. Olimme Kuortaneella ja opettajallani oli tehtaalla tuttuja työssä. Istuimme pitkän tovin aivan hiljaa.
    Mutta en oikeastaan tarkoita sellaisia yhteisiä muistojakaan. Tarkoitan aivan yksityisiä, arkipäiväisiä asioita, jotka piirtyvät mielen kankaalle lähtemättömin vedoin. Kun nyt oikein ajattelen, nuo hetket ovat olleet joskus hyvin ikäviä,  hävettäviäkin, mutta usein myös onnellisia - hyvin onnellisia. Viimeisin tällainen "tapaus" oli tämän viikon keskiviikkona "Kauhajoen Kriuhnaasujen" eli kulttuuriviikon kaikkien kuorojen konsertissa. Istuin siinä alttoystävien vierellä. Syvä ilo ja hetken taju olivat läsnä. Nautin katselemisesta, kauniista ihmisistä ja heidän 60-luvun asuistaan, herkistyin lauluista, olin jollakin erityisellä tavalla sata prosenttisen tyytyväinen. Mieskin oli paikalla, istui yleisön joukossa. Tieto siitä lämmitti mieltä, mutta onnellisuus oli minun.

En nyt kirjoita edellisen viikon surkeasta muistosta, joka myös jää mieleeni, etten pilaisi tätä onnellista tarinaa, joka nyt ei ole tarina ollenkaan, vaan vain totuus eräästä noin tunnin mittaisesta hetkestä elämässäni. Onni ei johtunut siitäkään, että myös "oman" kuoron laulut kajahtivat komeasti, viimeiseksi: "Vie vuorille tää viesti, hei, huuda se kaikkeen maailmaan. Vie vuorille tää viesti: luo Herran joutukaa!" Oletteko te kokeneet tällaista? Ehkä se on rikkumattoman läsnäolon hetki - kaikki mitä tarvitsen on tässä, nyt.

Välitilinpäätöstä

Kuihtuvaankin osuu auringon kaunis valo

Paastonajan kilvoitteluni olla ystävällinen ja luoda lämmintä hyvää oloa ympärilleni on ollutkin yllättävän vaikeaa. Sekä työpaikalla, ystävien seurassa harrastuksissa että erityisesti kotona on täytynyt oikein tietoisesti tarkkailla sanomisiaan, ettei huulilta solahda ilmoille jotakin sarkastista tai pisteliästä. Annan itselleni pisteitä siitä, että joskus olen ehtinyt vetää suussa pyörivät sanat takaisin, tai muotoillut asiani kauniimmin tai ollut vain hiljaa. Oikeassaoleminen on niin mukavaa, ettei aina muista, että vielä mukavampaa on uskaltaa olla väärässä tai huomata ainakin se, ettei se oikeassaoleminen ole niin tärkeää.

Välillä on tietysti niitä huonoja kotipäiviä, jolloin miehen on kestettävä väsynyttä ja ärtyisää vaimoaan, jolle mikään ei ole hyvin, ei niin tai noin päin. Olo on silloin stressaantunut ja uupunut. Takana on huonosti nukuttu yö. Tyytymättömyys omaan itseen on suuri ja kasvaa jokaisesta huonosta sanasta, jonka suustaan päästää. Mies koki kuluneella viikolla vierelläni tällaisen huonon päivän ja kesti sen. Voidaan varmaan puhua rakkaudesta, kun on nähnyt toisen haavoittuneimmillaan, sielu rujoudessaan paljaana, ja silti jää lähelle vaikka vailla valmiita vastauksia ja kykyä lohduttaa tai edes ymmärtää. 
Välillä tilanne on onneksi toisinpäin. Mies kipuilee ja minä olen ymmälläni ja yritän ymmärtää.

No, tällainen ihminen sitten on. Kuorta kun raaputtaa hiukan, sisällön karuus paljastuu. Suurinta iloa tuottaa hyväksytyksi ja nähdyksi tuleminen silloinkin, kun yrityksistä huolimatta tulokseksi jää pelkkää tyhjää, kyyneliä ja surua. Siksi kilvoittelu on hidasta - kaksi askelta eteen ja yksi taakse, mutta periksi en anna. Kristuksen jalanjälkiähän paastonaikana yritän seurata. Armo on aivan lähellä. Koko ajan.
 

Hiutunut

Kääntelen käsissäni äidin vanhan kansallispuvun puseroa. Se on niin hiutunut ja parista kohtaa jo parsittu, että mietin, miten pestä se mahdollisimman hellävaroen. Ensi kesänä ehkä tarvitsen sitä. Äidin kansallispuku sopii nyt minulle. Omani on liian pieni. Tuntuu hyvältä pukeutua äidin pukuun.
Samalla mietin, miten paljon pidän vanhoista tavaroista, vanhoista huonekaluista, liinoista, kuluneista kirjoista. Luetteloa voisi jatkaa monenlaiseen materiaan.


Pala poistettua pitkospuuta Kauhanevalla

Arvokkaita ovat myös vanhat ihmiset. Elämän kuluttamia, mutta yhä jakamassa meidän kanssamme tätä aikaa. Arvokas on vanhus, jonka iho on kulunut ohueksi, hiukset harmaantuneet ja ohentuneet, kämmenten selkämykset täynnä tiheitä ryppyrivistöjä. Joskus vanhuksen henkinen elämäkin on hiutunut, joillakin muistot kadonneet, jäljellä vain kaipaus lapsuuden kotiin tai taivaan kotiin - lepäämään, niinkuin äiti asian ilmaisi viimeisinä viikkoinaan. Joillakin kauniisti hiutuneilla vanhuksilla hymy on herkässä ja ajatukset kirkkaat ja terävät.

Virsikirjani on kovin hiutunut. Pidän sen kuluneista ja sormien likaamista sivuista. Siitä näkee, että virret ovat olleet käytössä. Laulu on helähtänyt satoja ja taas satoja kertoja yksinäisten vanhusten luona, syntymäpäivillä, työssä ja juhlassa, kotonakin. Ehkä laulutkin ovat hiutuneita. Silti rakkaat virret eivät katoa minnekään, vaan hoitavat meitä edelleen. Niitä lauloivat jo aikaisemmat sukupolvet, niissä rukous ja kiitos soivat samálla tavalla vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.


Kerran kotikäynnillä eräs melko varaton, pienessä mökissä asuva mummo näytti minulle tosi paljon luettua Päivän Tunnussanaansa. Tiedäthän tuon joka vuosi uutena ilmestyvän pienen kirjasen, jossa on sana kunkin vuoden jokaiselle päivälle. Hän oli saanut sen joskus seurakunnasta lahjaksi ja lukenut tuon kymmenen vuotta vanhan kirjasen joka vuosi uudelleen läpi, päivä päivältä, lause lauseelta. Se oli niin kaunis kirja ja niin herkkä vanhus, että kyyneleet nousivat silmiini vanhusta kuunnellessa.

Vanhat kirjeet, jotka isoäiti on aikoinaan sisarelleen kirjoittanut ovat kalliita aarteitani. Omat vanhat koulutodistukset, vanhat koulukuvat ja muut valokuvat nousevat arvoasteikossa mitä pitemmälle aikaa kuluu.
Nyt päivä on hiutunut jo yöksi. Suljen koneen ja kömmin jo hiukan hiutuneitten lakanoiden väliin nukkumaan. Aamulla aivan uusi ja tuore aamunkoitto odottaa tätäkin eläjäänsä. Armo on aina uusi. Se ei koskaan hiudu pois.

Anopin tekosia

Olohuoneessa näyttää valoisalta. Keinutuolit ihmettelevät uusia peittojaan. Me kuljemme niiden ohi hymysuin. "Hienoa, upeaa!"on mies lausahtanut useamman kerran ohi kulkiessaan. Minä myhäilen tyytyväisenä. Sain sen ajalliseksi!
   Tarina alkaa näin. Kaukana täältä elelee miehen äiti, yksin talossaan, puoliksi sokeana ja kuurona, hauraana ja horjahtelevana. Käsityöt ovat tuoneet elämään iloa aina, yhä enemmän yksinäisinä sairauden vuosina. Viime vuonna näkö kuitenkin huononi niin paljon, että kutominen kävi vaikeaksi. Langan värin piti olla kirkasta. Puikoilla olevat silmukat alkoivat tipahdella. Kerrosten laskeminen tuli hankalaksi. Viimeiset lahjat suvun naisväelle olivat ponchot. Jokainen sai valita värin itse.
Sitten koitti se hetki, jolloin oli mietittävä uutta suuntaa elämälle.
Onneksi on radio! Sieltä anoppi kuuntelee Yleykköstä pitkät päivät, käy välillä yhä pitenevillä päiväunilla, odottelee kodinhoitajan lyhyttä iltakäyntiä ja naapurin poikkeamista. Tytär soittelee ja hoitelee äidin asioita, poikakin joskus. Anoppi asuu molemmista pitkän matkan päässä. Hankala yhtälö. Kodista on tullut anopin turvasatama. Ei ole enää jaksamista ja haluamista kodin ulkopuolelle.
Elämä on melkoisen turvatonta.
   Sitä sitten mietittiin, mitä anoppi vielä jaksaisi ja pystyisi uutterilla käsillään tekemään. Viime vuoden ajan tuo sitkeä vanhus sitten kutoi pieniä, kirkkaita neliöitä tyttären ja miniän hankkimasta villalangasta. Naapurin Paula kävi lähes päivittäin poimimassa pudonneet silmukat ja päättelemässä lappuset. Niitä syntyi satoja. Tytär sai peittoonsa ja minä keinutuolien mattoihin kassillisen neliöitä. Helppoa oli virkata palasia yhteen. Sitten vielä huovutin pieniä kuvioita oranssiruutuihin, prässäsin peitot - ja ei muuta kuin keinumaan, jos vain maltamme istua taideteosten päälle!
    Kiitos kevään aurinkopeitoista, anoppi! Saat valokuvan postissa. Jos et näe sitä kunnolla, naapurin Paula kyllä sitten selittää, miltä lopputulos näyttää.

Ylläri

Kävin viime viikolla jokavuotisella hammaslääkäritsekkauksella, semmoisella, johon lääkäri säännöllisesti minut kutsuu. Vanhan, kirjoittamattoman lain mukaisesti löytyi jälleen yksi reikä, tosin ihan pieni, söpö ja nopea paikata.
Se tunne, kun suussa on vekottimia, eikä pysty sanomaan mitään, muuta kuin avuttomana nyökkäilemään tai pudistelemaan päätään. Tiedäthän? Juuri silloin tämä luottolääkärini sanoi rauhallisella äänellä poran tärinän keskeltä: "Kun sinä olet tuollainen taiteellinen sielu, niin voisinko lausua tässä sulle runon?" Minä ääntelin älyttömästi ja nyökyttelin päätäni. Runon! Vau!
"Se syntyi metsässä." Sitten hän aloitti rauhallisesti pitkän runon. Se kertoi miehestä, metsästä, kirveestä, kaatuvasta (joulu)kuusesta, rauhasta pitkän kiireisen ajan jälkeen ja kiitolllisuudesta kaikesta siitä, mitä hänellä oli.

Mikä ylläri! Kivuttuani tuolista lattialle ja saatuani jälleen puhekykyni takaisin, kiittelin vuolaasti. Kerroin, että kerään taskuuni hyvien hetkien herneitä illalla tarkasteltavaksi ja muisteltavaksi. Tämä oli nyt sellainen. Hymy seurasi sisälläni koko päivän. Ja se runo oli koskettava. Aistin talvisen metsän, puun kahahduksen, kun kirves oli iskenyt ja vihreä puu hitaasti irtosi juuriltaan. Näin miehen istuvan hiljaisuutta kuunnellen ja sitten tarttuvan kuuseen ja kulkevan verkalleen kohti autoa, kotia ja rakkaita ihmisiä. 
   Se runo oli siis hänen kirjoittamansa. Ehdotin runokirjaa, mutta hän vain naureskeli ja varasi mulle aikaa hammaskiven poistoa varten. Seuraava potilas odotteli jo oven takana.

Niin. Olen ollut hammaslääkärikammoinen. Nyt tuli niin hyvä mieli, että voi syntyä pienen pieni murtuma pelon kiveen. Sitä ei tarvitse paikata. - Ilahtuminen ja syvä rauha, voiko niitä kokea hammaslääkärin tuolissa?