Henki

Helluntain henki puhalsi tuulta purjeisiin Jyväskylässä Kirkon musiikkijuhlissa. Laulu kajahti voimallisena, laulajiakin oli 5500. Puhuttelevat sanat ja nerokkaat sävellykset koskettivat. Piispa Huovisen peräänkuuluttama Henki kulki läpi laulajan sielun ja mielen.


Mutta onko ihmisen henki minkään arvoinen? Keskelle riemullista musiikin juhlaa saimme kuulla surullisesta tapahtumasta Hyvinkäällä, ja täällä kotikaupungissa seuraava järkyttävä uutinen jo odotti saapujaa.


Piispa kuulutti yhteenkuuluvuuden henkeä. Mikä meitä riivaa? Miksi emme myönnä, että tarvitsemme toisiamme ja tarvitsemme Jumalaa, joka aina avaa meille armahtavan, rakastavan sylinsä?  Ehkäpä oppisimme jotain rakastamisesta, jos pysäyttäisimme oravanpyörämme ja astuisimme askelen lähemmäs lähimmäistämme? Euroviisuja oli kotona tallenteella sen verran, että pikaisen katselmuksen jälkeen sielu jäi  kumisemaan tyhjyyttä - rakkaus oli viisuissa vain tunne kahden ihmisen välillä, jotain o- o- ou....a-a-a- aaah...


Melkein todellisimmalta vaikutti Albanian edustaja, jonka sanoman voi tiivistää epätoivoiseen toteamaan: "... rakkautta ei ole, se on kuollut, nyt voin vain itkeä, itkeä, itkeä..."
( Toki Venäjän mummot nostivat inhimillisyydellään ja elämänilollaan liikutuksen kyyneleet silmiin....)

Jyväskylässä lauloimme:
"Kyyhky toi taivaasta henkäyksen, ihmisten puolustajaksi. Kanssamme kulkee Hän uskollinen, missä vain koolla on kaksi.---
   Puhalla silmämme havaitsemaan vihan ja ahneuden valta. Vahvista mielemme taistelemaan köyhimmät vääryyden alta.---
   Rohkaise yhteyden solmimiseen kun joku yksin on aivan. Sydämet taivuta rakkauteen, kahleista vihan ja vaivan.
   Anna, oi Jumala, Henkesi tuulla yhteyttä kansoille, ylitse maan, tekoihin rauhan suo kutsusi kuulla, arjenkin taisteluun haavoittavaan."  (Kaija Pispa)
Hengellä ja hengellä on eroa. Älkäämme vaipuko epätoivoon. Olkaamme toistemme tukena. Luottakaamme Jumalaan. Muuten tätä elämää ei kestä.

Tyhjä pää

Eestin Viru-Nigulan pitäjän koulun puistokäytävä

Mitä voi kirjoittaa, kun pää on ihan tyhjä? Se ei tarkoita, etteikö sydän olisi täysi. Blogeja ajatellen kesä taitaa olla mahdollisimman huono aika kirjoittaa. Tämän "bloggerin" tilastot kertovat, että toukokuussa on ollut sivuilla yli 200 kävijää, mutta silti ainokaista toukokuussa kirjoittamaani "Silmu"-blogia on luettu vain 16 kertaa- muka! Sen verran sitä on kunnianhimoa, että alkaa ärsyttää vähän. Miksi ihmeessä kirjoittaa, jos ei kukaan lue? Sitten hiipi sisään karmea ajatus: "Mielenkiinnottomia sepustuksia! Ymmärrä lopettaa ja käytä aikasi johonkin hyödyllisempään."

Nyt onkin suunnitteilla eräs muu kirjoitusprojekti, josta blogikin saattaa kyllä saada uutta tuulta siipiensä alle.

Silti: Elämä on ihanaa! Joku sairastava kirjoitti juuri tuolla fb-sivullaan, että terveyttäkin osaa arvostaa vasta kun sen menettää." Iloitkaamme siis jokaisesta päivästä, pitäkäämme huolta toisistamme. Nauttikaamme puutarhasta, lintujen laulusta, heräävästä elämästä.

Jos huomaamme tekevämme virheitä tai unohtavamme asioita, annetaan anteeksi itsellemme ja myös toisillemme. Eletään siis ihmisiksi- kiitollisina kaikista elämän lahjoista.

Silmu

Kyllä kylmässä pohjoisviimassa keinuvassa ohuessa syreeninoksassa on jo pullevia silmuja. Tämä kevät etenee niin hitaasti, että toivo on haettava pienistä asioista. Lähtiessäni ottamaan kuvaa, paistoi aurinko, mutta sekin auringon
(k)ilo välähti oksilla vain pienen hetken. Pilvet peittivät auringon ennenkuin ehdin kamerani kanssa puutarhaan. Ja räntää on luvassa.
Silti, silmut ovat olemassa ja kesä on tulossa.
Kevät on muutenkin silmumaista aikaa. Tulossa ovat koulujen päätösjuhlat. On valmistumisjuhlia ja lakkiaisia. Moni äiti ja isä miettii nuorensa tulevaisuutta. Nuori ihminen on kuin nuppu tai silmu, jonka kasvua pitäisi osata oikealla tavalla tukea. Niinkuin silmua ei voi avata väkisin, niin ei nuoren ihmisen elämääkään. Hänen on saatava uneksia, haaveilla ja sitten tehdä toiveistaan totta vaikka vastatuuleen heittäytyen.  Jokaisella on oikeus omiin virheisiinsäkin. Aikuiseksi kasvaminen on kuitenkin vaikeaa, ellei nuorella ole lähellään kasvua tukevia, herkkiä, mutta vahvoja aikuisia. Tärkeää on kuunnella nuoren omia tunteita ja ajatuksia. Ja jokaisella on hyvä olla olkapää tai syli, johon voi petettynä, pettyneenä tai pettäjänä tulla tuskaansa purkamaan.

Ihania silmuja ovat myös odottavien äitien lempeänpyöreät vatsakummut. Niissä asustavat kohdun lämmössä pienet ihmistaimet, jotka ajallaan parkaisevat ensimmäisen huutonsa putkahtaessaan ennestään niin outoon olotilaan. Tuota huutoa ja sen huutajaa ei voi rahassa mitata. Jos Edvard Munchin "Huudosta" maksettiin 90 miljoonaa euroa, niin kukaan äiti tai isä ei ainakaan täällä hyvinvoivassa lännessä möisi huutajaansa mistään hinnasta. Rakkautta ei mitata rahassa. Miksi sitten kasvaessaan moni nuori jää yksin? Vaikea kysymys.


Meillä kävi jokin aika sitten remonttireiskana seurakunnan suntio. Mukana putkimieshommissa oli hänen pikkuinen poikansa, noin kahdeksan vuotias. Kysäisin pojalta, mikä hänestä tulee isona. "Hmmm- öööö- seurakuntamestari!" "No miksi"? kysäisin. Hän vilkaisi isäänsä, joka katsoi häntä hyvin hellästi, ja sanoi sitten: "Minä tahdon tulla isääni!" Melkein tuli tippa linssiin meillä kaikilla.

Onks väliä?

Satuin tänään liikennevaloissa pienen, mutta ällistyttävän tapahtuman todistajaksi. Risteyksen toisella puolella punaisissa valoissa seisoi nuorten miesten auto, jonka perässä liehui merirosvolippu. Tyynen rauhallisesti avasi pelkääjän paikalla istuva herrashenkilö ikkunan ja keräsi auton lattialta ja etupaneelilta paperiroskia ja heitteli ne ulos ikkunasta. Olin sanaton. Ei tainnut olla väliä.

Tuohan nyt oli tietenkin mitätön pieni juttu kaikkien suurten asioiden rinnalla. Yksi isän jättämistä elämänohjeista on kuitenkin: "Se, joka tekee pienessä väärin, tekee sitä suuressakin". Kyse on asenteesta. Kyllä on väliä sillä, mitä teemme ja myös sillä, mitä jätämme tekemättä.

 Isossa Kirjassa on lause: "Älä pidä halpana pienten alkujen päivää". Tänään on ollut vähän sellainen päivä. Kävin pitkästä aikaa uimahallilla. Kynnys sinne on ollut kovin korkea sen jälkeen, kun isä hukkui siellä vuonna 1999. (Hän toipui kyllä, mutta aivot vaurioituivat, ja tapahtuma oli elämän käännekohta koko perheelle.) Miehelleni liikkuminen vedessä on tullut tärkeäksi Parkinsonin-taudin vuoksi. Lähdin sinne seuraksi ja samalla sain vähennettyä ahdistusta, jota hallia kohtaan olen sisimmässäni tuntenut. Siellähän oli ihan kivaa.

Otin esiin myös yhteisvastuukeräyslistani. Keräysaikaa on jäljellä neljä päivää. Keräsinkin jo itseltäni ja mieheltäni ja kävin oman rivitalomme jokaisella ovella. Sitten alkoi sataa vettä. Vein listan kotiin ja lähdimme miehen kanssa sadelenkille. Molemmissa toteutui pieni alku. Keräys tuli aloitetuksi ja lenkki virkisti ihmeellisesti nuutunutta, niskasärystä päiviä kärsinyttä kehoani.
Sekin on pieni alku, jolla on varmasti väliä, että olen päättänyt muuttaa suhtautumistapaani eräässä itselleni tärkeässä asiassa. On kuin vapauden aalto olisi käynyt ylitseni. Minun ei tarvitse enää huolehtia tuosta asiasta. Se on jonkun muun asia, ei minun. Jospa oppisimme välittämään oikealla tavalla itsestämme ja toisistamme. Sillä kyllä ihan kaikella, mitä päivä tuo eteemme, on  väliä!
 

Positiivisuus?

Muistan lapsena lukeneeni kirjan Polyannasta. Polyanna oli tyttö, joka oli vaikeasti vammautunut. Mieleeni on jäänyt parhaiten Polyannan elämänasenne. Elämäntilanteet vaihtelivat, mutta Polyanna selvisi vaikeuksissakin eteenpäin itse kehittelemällään menetelmällä; hän etsi joka tilanteesta seitsemän hyvää puolta. Siten vaikeudet menettivät voimaansa ja ilo sai myös sijansa.

    Istun tässä kirjoittelemassa. Ulkona sataa vettä. Niska on kipeä ja olkavartta kolottaa. Kiinnostaako? No ei. Vaivat ovat vaivoja, mutta niihin keskittymällä saan nopeasti ryppyjä kasvoihin ja ärtyneen sydämen. Seitsemän hyvää asiaa? 1. On vapaa lauantai. 2. Eilinen "parien kokoontumisajot"- ilta tuttujuttuineen oli niin ratkiriemukas, että vieläkin naurattaa. 3. Kun sataa, lumi sulaa. 4. Kotona on suhteellisen siistiä.5. Herneet ovat alkaneet itää ikkunalaudalla. 6. Saan kai aikaan blogin. 7. Saan olla tänään yksin kotona. Kun mies kumminkin kotiutuu illalla, tuntuu yksinolo vaihteeksi ihan hyvälätä.

En ole kuitenkaan koko sydämestäni positiivari. Minussa asuu surua, joka ei vähene positiivisella ajattelulla. Mutta on ainakin kolme asiaa, joista halun pysyä erossa. Nämä kolme elämän typistäjää ja ankeuttajaa ovat murehtiminen, vertailu ja katkeroituminen.

Murehtiminen on jopa kielletty asia. Kieltäjänä toimii Jeesus opettaessaan: "Äläkää mistään murehtiko, vaan saattakaa kaikki rukouksessa Jumalan tietoon." Vaikeaa, mutta kannattaa opetella uudelleen ja uudelleen.

Oman itsensä vertailusta toisiin, on joku viisas sanonut: "Vertailu on lyhin tie helvettiin." On opittava rakastamaan ja kunnioittamaan itseään niin paljon, että oppii antamaan arvon sekä toiselle, että itselleen.  Vaikeaa, mutta kannattanee opetella parempaa itsetuntoa.

Katkeroituminen vie loputkin tuhkat pesästä. Jos hetken onkin hauska rypeä itsesäälin lätäkössä, sieltä kannattaa nousta ylös. Ehkä eräänä päivänä huomaat, että taakkasi on keventynyt. Enkeli on käynyt vieraissa ja lähimmäinen vieressäsi havahtuu ojentamaan auttavaa kättä. Ehkä voit itsekin tehdä jonkun iloiseksi. (Tiedän, että joillakin on elämässä tosi vaikeita asioita. Tällainen kirjoitelu voi ärsyttää. Anteeksi, jos kohdallasi on näin).
  Olisiko yksi tämän päivän seitsemästä hyvästä asiasta se, että voisin miettiä, miten teen jonkun iloiseksi?  Siitä saan itsellekin hyvän mielen. 

Taatelikakun metsästys

Itsestään löytää alkukantaisia piirteitä yllättävissä tilanteissa.Osallistuimme pari päivää sitten jonkin paikallisen eläkeläisjärjestön kevätmyyjäisiin. Hiippailimme takapenkkiin, koska olimme myöhässä. Mielessäni huokaisin, koska huomasin heti, että tavaraa oli kosolti. Oli kevätpipoja, kiemurahuiveja, tavallisia hartiahuiveja, silkkiliinoja, essuja,  tiskiliinoja, tyynyjä kymmenittäin, erilaisin kirjailuin koristeltuja- ja kaiken tämän takana pilkotti iso kasa kuivakakkuja, pullapitkoja, pitzoja, sämpylöitä, leipiä yms. Myyntipöydän ylle oli viritetty seinästä seinään ulottuva naru, jolla roikkui huiveja ja erittäin kauniita virkattuja ja kirjailtuja liinoja.
   Meillä oli mielessämme taatelikakku ja ehkä yksi pääsiäisliina, voimaannuttavan keltainen. Huutokaupan pitäjillä lienee tarkka vainu siitä, miten saada väki istumaan tiiviisti loppuuun asti penkeissään. Tuskastuttavan hitaasti kauppa eteni. Ja tietenkin ensin myytiin kaikki muu, kymmenet liinatkin, paitsi ne keltaiset liinat ja kuivakakut. Pääsiäisen läheisyys oli psykologisesti havaittu ja huomioitu. Kun kolmen keltaisen liinan vuoro vihdoin tuli, pelasin varman päälle ja huusin pohjahinnan ensimmäiselle, sille, jota emme niin kovasti halunneet. Kas kummaa, "sain" sen. Ja sitten tietysti huusin sen himoitsemani liinan. Eli kaksi liinaa yhden sijasta.
Mies oli kadonnut viereltäni jo aikoja sitten. Istuttu oli jo puolitoista tuntia.

Alkoi kakkujen myynti. Tyhjän myyntipöydän vasemmassa nurkassa kyhjötti yksinäinen kakkurykelmä. "No niin, myydäämpä tästä ensin nämä isommat kakut. Paljonko tulee hinnaksi?" "Viisitoista euroa", huusi joku. Ja niin alkoivat isot kakut tehdä kauppaansa. Kakku kiidätettiin sille, joka ehti nostaa sormensa ensimmäisenä. Minä huusin hätääntyneenä:"Kertokaa nyt, mitä kakkuja ne ovat?" Meklari vilkaisi kädessään olevaa:"Tämä on hedelmäkakku", ja niin jatkui meno niin häikäilemättömän nopeasti ilman tarkempaa infoa kakuista, että minä suutuin. "Onko siellä taatelikakkua?", huusin vihaisena ja taisin nousta seisomaan kiihtymyksestä. Oli tunne, että tässä on nyt ennaltasovitun makua. Rouvat tunsivat kakut ja sormea nostamalla saivat haluamansa. Myyntipöydän takana meklari raapaisi päätään ja kysyi:"Onko taatelikakkua?" "On täällä yksi, mutta se on näitä pienempiä, ne myydään isojen jälkeen." Nyt tarkkana. Kun pienten kakkujen myynti alkoi, nousin taas kiihtyneenä seisomaan ja kuulin suustani tulevan kovaäänisen huudon:"Minä haluan sen taatelikakun. Kymmenen euroa!" Kaikki vaikenivat eikä kukaan ehdottanut enempää. Kansa kääntyi oikein katsomaan. Hävetti ja nauratti, mutta sain kun sainkin kakkuni. Maksoin ja poistuin nopeasti takaoikealle.
   Mies istui takki päällä ja hattu päässä aurinkolaseineen ulko-oven vieressä. Hän näytti rauhalliselta kuin Buddha. 

Maailman parantamisen vaikeus

Oli vuosi 1968, Euroopassa hulluksi vuodeksikin kutsuttu. Olin lukion ensimmäisellä luokalla. Isosisko oli lähtenyt opiskelemaan ja toi mukanaan kotiin radikaaleja ajatuksia sorrosta ja epäoikeudenmukaisuudesta, joka maailmalla vallitsi. Olin otollinen maaperä, joka tuotti nopeasti satoa. Taisi olla juuri tuon vuoden joulu, jolloin muutamien muiden seurakunnan nuortenilloissa viihtyvien kanssa järjestimme kirkkoon "nälkäjoulu"-tilaisuuden. Ajatus oli, etteivät ihmiset ostaisi niin paljon lahjoja toisilleen, vaan rahat luovutettaisiin nälkää näkevien hyväksi. Muistaakseni askartelimme korttejakin kirkon eteisessä myytäväksi. Ja rahat lähetettäisiin kaukaiseen Biafraan, jossa ihmiset sodan keskellä nääntyivät nälkään. Olin valmistanut elämäni ensimmäisen kirkkopuheen. Jännitti, miten ihmiset suhtautuisivat asiaan. Ja kyllähän he suhtautuivatkin. Yksikään ihminen ei tullut paikalle. Se oli nuorelle intomielelle ja idealistille käsittämätön asia. Ihmiset ilmeisesti kokivat ankeana ajatukset, että nälkäiset luurankolapset työnnetään heidän sielujensa silmien eteen kesken herkullisten jouluvalmistelujen.
   Viime viikkoina olen lukenut kuvassa olevan kirjan: "Puolikas keltaista aurinkoa". Suosittelen sitä kaikille, vaikka luettavaa riittää yli 600 sivua. Se vie lukijan keskelle Nigerian ja siitä itsenäistymään pyrkineen Biafran sotaa ja sitä todellista nälänhätää, jonka keskellä ihmiset elävät, rakastavat, kuolevat, iloitsevat ja surevat. Se riisuu ihmisen paljaaksi hyväuskoisuudesta. Päähenkilöistä tulee ihmisiä, ei mustavalkoisia, vaan ihmisiä kaikkine tunteineen ja tuntoineen. Kirja kantaa loppuun saakka. Kirjoittajaa sanotaan Afrikan lupaavimmaksi nykykirjailijaksi. Tämä teos on käännetty 28:lle kielelle ja myös esikoisromaani "Purppuranpunainen hibiskus" on saanut kiittävän vastaanoton. (Olen senkin lukenut ja suosittelen lämpimästi).
   Sitten haluankin sanoa vain sen, että kaikki, mitä edes yritimme tehdä Biafran hyväksi, oli oikeutettua, vaikkakin naivisti toteutettua. Kunnioitan meitä nuoria jälkikäteen hyvästä tahdosta. Ehkä ihmisestä kertoo enemmän se, mitä hän haluaa tehdä, kuin se, mitä hän tekee. Jumala näkee sydämen.