Mustikka

Mustikka on minulle ehdottomasti marjoista paras. Jo sen poimiminenkin on ilo ja kunnia. On ihme, että juuri minä saan elää maassa, jossa kasvaa tällainen herkku ja että herkun  hankkiminen on ilmaista ja myyminenkin täysin verotonta. No, myymään en ole koskaan pystynyt, koska en jaksa kuitenkaan päätoimista mustikkametsässä olemista. Nyt on se aika vuodesta, jolloin metsästä mustikoita löytyy. Yhden ihanan retken teinkin jo miehen kanssa eräänä hellepäivän anivarhaisena aamuna. Taukopaikkana oli laavu ja välipalana termarikahvit ja ruisleipää.  Hyvin jaksoimme nelituntisen metsässä; minä erinomaisesti, mies tyydyttävästi, joten keskiarvo on hyvin :)

Seura parantaa muutenkin metsässä viihtymistä. Sain ystävältä ohjeet mustikkapaikkaan hänen kotitilansa läheltä. Aamulla sainkin hänet seurakseni poimimaan. Siinä tuli saman tien jaettua iloja ja suruja menneiltä vuosilta. Oli hyvä olla.

Nii-in. Kyllähän siellä metsässä on tukalaakin.  Kun on kuuma ja selkää jo särkee ja sitten vielä kärpäset + muut ötinkäiset yrittävät tunkea silmiin ja sieraimiin, tekee välillä mieli luovuttaa ja lähteä kotiin. Pieni tauko, metsän huminan ja hiljaisuuden kuunteleminen,  mahdollinen kahvikupillinen eväsrepusta, hörppäys vesipullosta - ja niin jaksaa taas. Mielessä motivaationa kuva mustikkarasioista notkuvista pakastimen hyllyistä ja mustikkapiiraasta tai mustikkaraakakakusta. Ah!

Mitähän Wikipedia kertoo tästä rakkaasta marjasta? Mm. näin: "Mustikka marjoo heinäkuusta jopa lokakuulle kasvupaikasta riippuen. Marjominen riippuu suuresti sääolosuhteista: pölyttäjistä ja alkukesän pakkasista. Pölyttämisen suorittavat pääasiassa hyönteiset, mutta mustikka voi myös itsepölyttyä. --- Mustikan sininen väri johtuu vahakerroksesta. Tummia, vahattomia marjoja kutsutaan värinsä vuoksi terva- tai voimustikoiksi. Vahapeite voidaan myös pyyhkiä pois, jolloin tuloksena on tervamustikkaa vastaava musta marja." Ai - tuota en ole tiennytkään! Voiko todella?

Mitä terveydellistä hyötyä tästä sinisestä marjasta sitten on? Siitä saa runsaasti A- ja B-vitamiineja, mangaania, kuituja, flavonoideja. Myös C-vitamiinia, mangnesiumia ja kalsiumia marja sisältää. Sillä on todettu olevan muistisairauksia estävää vaikutusta ja silmien näkökykyyn mustikan syönti myös vaikuttaa myönteisesti.

Kukapa ei olisi saanut lapsena ripuliin lääkkeeksi mustikkakeittoa. Parkkihappo on se ainesoasa, joka hillitsee kyseistä ikävää sairautta.

No, meillä ainakin mustikka kuuluu lähes jokaiseen päivään. Siksi ei heinäkuun lopulla ja elokuun alussa tarvitse miettiä turhautuneena, mihin vapaa-aikansa käyttäisi. Saahan marjoja ostettuakin, mutta koko prosessi poiminnasta leivontaan on monella tavalla nautinnollista. Paitsi perkaaminen.

Tämän päivän tärkeys

Ne asiat, jotka ovat tärkeitä, muuttuvat ajan kuluessa. On mielenkiintoista huomata muutoksia omassa arvoasettelussa. Kun lähden siitä, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus, on minun myös mietittävä, meneekö päiväni "ohi" ilman syvällä sisälläni tapahtuvaa tyytyväisyyden tunnetta. Esimerkiksi nyt, kun kesä alkaa olla parhaimmillaan,kulutanko tämän päivän sisätiloissa askarrellen? Omien mahdollisuuksieni rajoissa yritän joka aamu pohtia, miten tämän päiväni käytän.

Tässä tuli heti huono omatunto siitä, etten ole päivittänyt tätä blogiani maaliskuun jälkeen. Monta kertaa olen miettinyt tämän kirjoittamisen mielekkyyttä. Onko minulla mitään sanottavaa? Miksi kirjoitan? Nytkin ulkona paistaa aurinko ja puutarha kutsuu.

Jalokärhämö, kevätkainokukka, kevätesikko, punainen leimukukka, purjosipuli, lehtiselleri ja lehtikaali, siinä kymmenen euron lottopotti, jonka hankin tänään. Tuotto meni yhteisvastuulle, joten lottopotti tuottaa pienen määrän hyvää jollekin ihmiselle. Ja minun hyväni kasvaa, kunhan istutetut taimet alkavat tuottaa satoa tai tehdä kukkaa. Joka vuosi puutarha on yhä tärkeämpi. Se on kauneudenkaipuun, käsillätekemisen ja ulkoilmasta nauttimisen symbioosi. Kun ei ole mahdollisuutta matkata ympäri maailmaa, on kotona olemisesta syytä oppia nauttimaan.

Yhdessä miehen kanssa on tänä keväänä jo kolmena päivänä taivallettu luontoon, metsän hiljaisuuteen. Termoskahvi, nuotiomakkara ja kotoinen leipä maistuvat metsän suojassa, kirkkaan taivaan alla. Käki kukkui kiihkossaan kymmeniä kertoja viimeksi laavulla istuessamme. No, emme me ihan niin monia vuosia elää halua kumpikaan, kuin käki runsaudenpuuskassaan antoi ymmärtää.

Mietin äsken pururatalenkilläni mitkä sitten ovat asioita, joita nyt arvostan ja haluan tehdä. Suljen ensin pois asiat, joita ainakin kesällä olen valmis vähentämään, jos en kokonaan ihan lopettamaan.
Facebook, telkkari ja kaikenlaiset pelit nyt ainakin ovat mielessäni. Ehkä sadepäivänä tallenteelta tai areenasta voi jotain ilokseen katsella.

Haluan olla ulkona, liikkua, laittaa hyvää (grilli)ruokaa, tavata ihmisiä, hoitaa puutarhaa, lukea, valokuvata ja kirjoittaa. Polvikivut ovat alkaneet muistuttaa elämän ja kehon kulumisesta. Sitä suuremmalla syyllä on aika tehdä sitä, mitä (vielä) voi ja haluaa. Tekee mieli myös virkata, mutta se onkin sitten toinen juttu. Elämähän on jatkokertomus.

Kauhanevalla

Lintupilvi matka-aamuna

Tämän päivän taimisaalis

Niin. Amen.

Naamioiden takana?

Pankkiryöstäjä tai terroristi vetää päähänsä kaiken peittävän hupun. Vain hengittämiseen ja näkemiseen tarvittavat aukot rikkovat täydellisen kasvottomuuden. Kun et halua tulla tunnistettavaksi, peität itsesi. Pimeä peittää ilman naamiotakin. Siksi toisten mielestä on turvatonta kulkea pimeässä. Siellä voi vaania mitä tahansa pelottavaa. Toiset taas rakastavat pimeää samasta syystä. Pimeässä voin kulkea niin ettei kukaan näe. Valo paljastaa minut, pimeä peittää.

Tavallisena arkenakin haluamme piiloutua. Piiloutumisen syitä ja tapoja on monia riippuen tilanteesta ja ihmisen tarpeesta kätkeä jotakin aitoa ja omaa. Huonosti nukkuneena yritän kätkeä väsymyksen merkkejä silmänalusvoiteilla. Sipaisen huulikiiltoakin huulilleni näyttääkseni pirteämmältä. Haluan peittää todellisuuttani. On tärkeää, mitä ihmiset minusta ajattelevat.

Poliitikot kätkeytyvät niin hienojen ja ympäripyöreiden sanojen taakse, etteivät ihmiset ymmärrä mitä he sanovat ja mistä oikein on kyse. Kun on kysymys ihmisen elämän välttämättömyyksistä, tuntuvat poliittisten pelien pelaamiset todella pahalta. 

Ja se vasta paha juttu onkin, jos joutuu peittelemään oman perheen sisällä olevaa ongelmaa valehtelemalla. Suojelu vie usein ongelman aiheuttajaa vain  syvempään ahdinkoon. Lopulta elämä kuitenkin tapahtuu. Totuus tulee päivänvaloon. Ja totuus tekee vapaaksi, niinkuin Iso Kirjakin sanoo.

Toisaalta me tarvitsemme roolejamme ja naamioitamme. Mutta elämä on raskasta, jos joudun jatkuvasti elämään valheessa. Itsetuntoni kieroutuu, masennukseni syvenee, riippuvuuteni lisääntyy.

Totuus tekee vapaaksi. Itse osallistun parhaillaan ryhmään, jossa etsitään ovia muutokseen. Pienestä ryhmästämme on tullut läheinen, koska luottamuksen ilmapiirissä olemme voineet pudottaa naamioitamme ja katsella omaa ja toistemme elämää niin avoimin silmin ja aistein kuin se itse kullekin on ollut mahdollista. Olen siitä hyvin kiitollinen. On mielenkiintoista huomata, miten samanlaisia me ihmiset olemme lähtökohdistamme huolimatta.
Laupias Jumala on kanssamme. Hän on ollut kaikista kiusatuin ja kärsinyt ihmisen osan katkeraan loppuun asti.

Hiljainen viikko alkaa aivan pian. Totuus lyödään ristille, mutta Totuus murtautuu kuoleman kahleista. Pääsiäinen koittaa eläville ja kuolleille, naamioituneille ja murtuneille, jokaiselle.

Innostu runosta!

Eilen vietin todella kokopäiväisesti suomalaisen kulttuurin ja Kalevalan päivää. Pohjanmaan Lausujien 20-vuotisjuhlassa Seinäjoella esiintyi runoryhmiä Ähtäristä, Alavudelta, Kauhajoelta, Kauhajoen Nummijärveltä, Lapualta, Seinäjoelta ja Nurmosta. Lisäksi kuultiin taitavia yksittäisiä lausujia, joista parhaiten mieleen jäivät oman runontulkintani ja ohjaukseni oppiäiti Anneli Lähdesmäki, joka tulkitsi loistavasti Marja-Liisa Vartion "Häät". Myös Irja Forssin  ja Anne Ristikankaan vahvasti tulkitut runot jäivät kirkkaina ja lohdullisina mieleen.

Itsekin lausuin pitkästä aikaa isolle yleisölle (ilman lunttia) Eino Leinon "Laulajan laulun". Miten ihana tunne oli antaa runon viedä mukanaan ja nähdä salintäyteisen yleisön vastaanottavia kasvoja. Iloitsin siitä, että saan ammentaa kotimaisen runouden runsaasta soppakattilasta pienen kauhallisen samanhenkisten ihmisten lautasille nautittavaksi.
Kanssani näyttämöllä olivat runoryhmästämme Nummijärveltä Anna-Liisa ja  Sirpa. Hannu halusi myös mukaamme, joten Runokerän langanpätkät jakoivat osaltaan aromikasta runokeittoa tuntemattomien (Tuuli Tamminen) ja tunnettujen (Eino Leino, Satu Hassi ja Aino Kallas) runoilijoitten säkeinä.

Niin. On mukavaa olla innostunut mariginaalitaiteesta, jota runous on. Dekkarit, muu proosakirjallisuus ja sarjakuvat voittavat runouden suosiossa mennen tullen. Siksi onkin niin tärkeää pitää esillä sitä, mikä jää muuten jalkoihin.Kuitenkin suurien tunteiden keskellä melkein  kaikki hakevat tuntemuksilleen tulkkia runoista. Häissä, kastejuhlissa ja hautajaisissa tarvitaan vähintään onnittelukorttiin tai adressiin joku tunteita kuvastava värssy, ellei jopa koko runo.

Runon suosio ei ehkä ole niin suuri siksi, ettei se aina ensi kertaa kuulemalla tai lukemalla avaudu lukijalleen tai kuulijalleen. Mutta kun on hiljaisuutta, rauhallista aikaa ja tarve miettiä elämän syvyyttä, kannattaa tuntemuksilleen hakea vastakaikua runoista. Lauluthan ovat sävellettyä runoutta. Psalmien kirja raamatussa on koko maailman varmasti luetuinta runoutta, koska psalmit  niin todesti kuvaavat ihmisen syvää yksinäisyyttä - ja toisaalta iloa ja onnea. Tutuin psalmi lienee tämä:"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu..." (Ps 23). 
Viime kädessä esim. dekkarit unohtuvat, mutta koskettava laulu tai runo ei koskaan. Rakas runo tai laulu on sielun aarretta, laulun muodossa vielä muistin pettäessäkin esiin tunkevaa ydinravintoa.

Eilisessä juhlassa etsintäkuulutettiin nuoria, innovatiivisia runon tulkitsijoita jatkamaan Pohjanmaan Lausujien työtä. 20 vuotta sitten Lausujien toiminnan aloittaneet alkavat ikääntyä nopeammin kuin soisivat. Tarvitaan uusia, luovia, taitavia runon tulkitsijota - ja runojen kirjoittajia myös.
Kun olen itse ohjannut kahta runoryhmää kansalaisopistoissa, niin tiedän tämän: Runoista mitään tietämättömät aloittelijat ovat ajan kuluessa  innostuneet ja tulkitsevat niitä hyvin pian innolla ja taitavasti.
Eläköön kaikki suomalainen kulttuuri, mutta tänään erityisesti runous!

Runollista lasitaidetta olohuoneen ikkunalla

"Kuulkaa korpeimme kuiskintaa..."

Runolle ruvenneita :)

Joo-o. Kyllä se on siniristilippumme eilisaamun kirkkaudessa.

Anneli Lähdesmäki tulkitsemassa Marja-Liisa Vartion "Häitä"

Lumi

Lumi, alati hämmästytät minua. Sadat alas maan päälle. Heijastat valoa. Olet kirkas peitto, jonka taivas levittää suojelemaan maan kuorta. Olet kudottu miljardeista erilaisista pikku tähdistä.
Jos yritän ottaa yhden kädelleni, sitä ei enää ole.

Ajattelen ruusuani, jonka olet peittänyt. Mietin, mahdoinko panna tarpeeksi havuja ruusun suojaksi ennenkuin levitit vaipan puutarhani päälle. Kun katselen ruusuani nyt, näen vain muutaman maasta törröttävän varren pätkän. Kuitenkin toivon, että kesällä saan katsella ja haistella ruusuni ihanuutta.

Olin tänään hautajaisissa. Lumen kirkastaman kirkkomaan multiin laskettiin entinen työtoveri. Ajattelin taas katoamattomuuden ja katoavaisuuden arvoitusta Kaipasin rakkaita ihmisiä, jotka ovat jo poissa näistä maisemista. Mietin, miten me kaikki olemme tässä olomuodossamme täällä vain hetkisen. Mietin, miten kuitenkin isä, äiti, sisko, veli ja monta muuta rakasta ovat edelleen minulle yhtä todellisia kuin eläessään. En näe heitä enää, mutta mielessäni ja elämäni tarinassa he ovat läsnä ja olemassa niinkuin puutarhani ruusu, jota nyt en voi nähdä, mutta joka kesällä uskoni mukaan jälleen kohoaa maasta herkkänä ja tuoksuvana,

Vaikka elämme sairauksien varjossa, etsin ympäriltäni valoa ja lämpöä. Ja jos tulee oikein pimeä, muistan psalmia 139, jossa psalmin laulaja vakuuttaa: "Vaikka sanoisin: - Nyt olen pimeyden kätkössä, yö peittää päivän valon- , sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo."

Niin. Uskon todellisuus on paradoksaalista. Me elämme todellisuudessa, joka on enemmän kuin ikinä osaamme kuvitella. Lumi peittää suojaansa, antaa maan levätä ja uudistua.  Mekin pääsemme kerran lepoon maan multiin. Jaksanko uskoa, että vain hetkeksi, ja senkin hetkisen Rakkauden kämmenellä?

Ruusuni kaukaa...

...ja läheltä

"Nyt me näemme kuin kuvastimessa...

...arvoituksen tavoin..."

Rajoituksia

Ovatko rajoitukset varoituksia?
Kulunut syksy on ollut rajoitusten aikaa. Olen itse kärsinyt pienehköistä, mutta rajoittavista kivuista sekä pitkähköstä flunssasta. Rajoittavuutta on lisännyt epätietoisuus ja elämää varjostava epävarmuus: mitä tämä nyt oikein on, kun polvi kipeytyy uhä uudelleen, selän välilevy ei toimi tarkoituksenmukaisesti ja  peukalon tyvinivel kipeytyy niin, etten omin voimin voi nostaa kipeällä kädellä edes lautasta.

Lievä masennus on vaivannut, kun lenkille ei ole voinut lähteä. Koko elimistö on huutanut raikkaan ilman ja luonnon, jos sateisen ja synkänkin, perään. Miehen sairaudet vaivaavat ja ajoittain vähän pelottavatkin.

Joulumatkan teimme kuitenkin kauas Kotkaan anopin luo. Samalla matkalla kävimme tapaamassa vanhaa, dementoitunutta tätiäni Helsingissä ja rakasta nuorta perhettä Espoossa. Nuo molemmat vanhukset asuvat muistisairaiden palveluyksiköissä. Heitä katsellessa kipu elämän rajallisuudesta täytti mielen ja halu tarkoituksenmukaiseen, aikaansaavaan ja  hyvään elämään vahvistui entisestään. Mehän emme tiedä päiviä emmekä hetkiä etukäteen.
Samalla vertasin mielessäni molempia vanhuksia joulun lapseen. Siinä he lepäävät "seimessään" jo elämästä kylläksi saaneina, "riisutut" ihmiset yksinkertaisiksi riisutuissa huoneissaan. Lähellä ovat hoitajat, jotka pitävät huolen ruuasta ja puhtaudesta, ehkä ehtivät myös lausua muutaman ystävällisen ja rohkaisevan sanan. Läheinen vieras on tärkeä. Tätini toisti perässäni yhden sanan:"Paavo", selittäessäni, että olen Paavo-veljen tytär. Jotain tuttua liikahti vielä jossakin. Muuten kommunikointi oli yksipuolista, sanat olivat jo melkein loppuun kulutetut.

Martti Lidqvist kertoo kirjassaan "Kulkemisen kipu ja ilo" antaneensa opiskelijoille joskus tehtäväksi miettiä, mitä he tekisivät, jos he tietäisivät, että elämää on jäljellä vain kaksi kuukautta? Ketä haluaisivat vielä nähdä, vai haluaisivatko matkustaa johonkin? Hän sanoi, että monille tehtävä oli vaikea, toisille taas helppo. Tehtävän tarkoitus oli painottaa elämisen tärkeyttä, ei kuoleman läheisyyttä. Eläminen on tärkeää.

Tämän syksyn kokemuksista vähän viisastuneena kirjoitan usealle tutun Kaarlo Sarkian runon meille evääksi uuteen vuoteen:

          Älä elämää pelkää,
          älä sen kauneutta kiellä.
          Suo sen tupaasi tulla
          tai jos liettä ei sulla,
          sitä vastaan käy tiellä,
          älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

          Kuin lintu lennä,
          älä viipyen menneen rauniolla
          nykyhetkeä häädä.
          Suo jääneen jäädä,
          suo olleen haudassa olla,
          tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.
 
          Älä koskaan sano:
          "Tämä on iäti minun."
          Elon maljasta juovu
          taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
          On maailman rikkaus sinun,
          kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.
 

kesällä lähdössä mustikkametsään

       









 

Voittaahan valo?

Tämän sysipimeän marraskuun jälkeen ripaus lunta, ripaus aurinkoa ja jonkin verran hyvää mieltä antanee toivoa siitä, että valo vielä voittaa pimeyden.
Kiusallinen polvikipu on estänyt lenkkeilyn. Hivenen taivallusta tutuilla teillä on sentään antanut pikkuisen toivon kipinän. Ehkä vielä jonain päivänä teen pitkänkin lenkin.
Miehen sairauksien sivusta seuraaminenkin kerää joitakin pilviä taivaalle. Hyvinä päivinä ilo kuitenkin ilmoittelee olemassaolostaan. Kateellisena katselen naamakirjasta, miten moni lentää etelän lämpöön. " Mukaansa ei mua ottaneet he maihin kaukaisiin. Saa siivettömät tyytyä maan kylmän kahleisiin," Kun ei voi niin ei voi.

Mutta sitten taas ilo liikahtaa. Ystävällinen ja palvelualtis Sami "Veikon Koneessa " pääsee tietokoneellaan ottamaan yhteyden palvelujeni tarjoajaan (ja näkee myös koneellaan puhelinlaskuni) ja lupaa hoitaa kuntoon pitkään roikkuneen virheen laskussani. Ei minun tarvitse itse enää kolmatta kertaa chattailla firman edustajien kanssa. Kollegalle  ei tehdä ohareita sähköpostissa, toivon. Helpotus ja ilo!

 Eräänä aamuna irrotan itseni "kannettavastani", teen päivän pituisen nettilakon ja neulon keittiön tuolien istuintyynyihin vihreästä nallelangasta kiinnitysnauhat. Kolmesta tyynystä on tarraviritys irronnut. Mikä hyvänolon tunne: tyynyt pysyvät paikoillaan ja tekoseni näyttävät kauniilta. Myös adventtikynttelikkö ikkunalla ja ensimmäisenä adventtina vaihdettu jouluverho virkistävät. (Joskin kaapin kätköistä on myös kaivettu esiin kirkasvalolamppu, jota pimeinä aamuina tuijotan melkein silmäni sokeiksi).

Uutisten katsominen on tuskaa. Puuttumatta yhtään mihinkään totean vain, miten vaikeaa on olla hyvän puolella. Mustavalkoinen maailma marraskuisessa pimeydessä näyttää enemmän mustalta kuin valkoiselta. Shakkilaudallakin ruutuja on yhtä monta, mutta nyt ratsastavat mustat hevoset ja kaatavat vaaleat valon ja toivon lähetit liian helposti.
Hypistelymuhvi vanhukselle ja hygieniapaketti tuntemattomalle turvapaikanhakijanaiselle helpottaa vähän. Roikun Valon viitan reunassa ja huudan Jumalaa auttamaan. Sinä pimeyden voittaja, älä anna mieleni masentua. Hoosianna!