Henkarin jälki!

Voi miten monta mukavaa tilaisuutta olen osittain pilannut miettimällä toisarvoisia asioita. Yksi esimerkki viime viikolta. Olimme Radion Sinfoniaorkesterin konsertissa Musiikkitalolla. Ystävämme Laura Hynninen soitti solistina Alberto Ginasteran harppukonsertossa. Harpun ja orkesterin yhteistyö oli niin lumoavaa, että kuunnellessani sitä unohdin itseni. Kyyneleet pyrkivät silmiin ja liikutus valtasi mielen.
Mutta - vähällä oli, ettei konserttitalon ihmisvilinässä kävellessämme iltaani pilannut henkarin jälki juhlamekossa. Mekko oli ollut huolettomasti henkarissa ja ohueen villakankaaseen oli noussut kohouma olkapäälle. En onnistunut vapautumaan kohoumastressistä, vaan se vaivasi siellä tuntemattomien ihmisten joukossa. Hohhoijaa! Oikein naurattaa nyt.

Olisi paljon kevyempi olo, kun emme ottaisi itseämme niin kovin vakavasti. En tiedä, koskevatko tällaiset ulkomuotoon tai vaatetukseen liittyvät asiat vain naisia? Milloin hiukset jakautuvat väärin ja jokin itsepintainen hiusjoukkio pyrkii väkisin pystyyn, milloin taas sukkahousuun syntyy reikä ja silmukkapako alkaa nousta näkyviin kengän piilosta.
Hienokin hetki saattaa lässähtää, kun keskittyy omaan itseensä toisten ihmisten tai muun tilaisuuteen kuuluvan sijasta. Voihan keskittymisen pilata jokin todellinenkin huoli, mutta se on sitten jo eri asia.

Otammeko muutenkin omat töppäilymme ja mokamme liian raskaasti? Mietitkö sinäkin joskus yön hiljaisina hetkinä mokaa, joka sinulle päivällä tapahtui? Onko aina oltava niin täydellinen? Jos tilanteelle ei voi mitään, lienee parasta olla iloisesti oma itsensä, vaikka sitten jokin ulkoinen asia olisikin vialla. Olen kuullut sanonnan, joka meni jotenkin näin. " Perhoset osaavat lentää, koska ne eivät ota itseään liian vakavasti,"  Ajattele! Miten ihana olisi pudottaa pois turhat estot, itsensä tarkkailut, mokaamisen pelot ja vain olla ja vaikka lentää. Työtä tehdessäkin voisi keskittyä vain juuri siihen, mitä tekee, eikä ajatella, mitä mieltä muut ovat ja huomaako kukaan, että teen tämän näin hyvin.

Eilen illalla matkalta kotiuduttuamme huomasin puserossani suklaakuorrutusta. Se muistutti jätskinautinnosta. Onneksi huomasin sen vasta kotona. Se ei pilannut itse hetkeä pimeän ja sateisen kotimatkan lepotauolla.
                                                                  *

Onpa vaikea valita kuvia tähän! On ollut syyslomaviikon aikana ihania tapaamisia suvun lapsiperheiden kanssa. Kiitos kaikille teille, joiden luona vietimme unohtumattomia hetkiä. Periaatteesta en lisää (herkullisia)  kuvia tänne julkiseen netitykseen, joten luonnon ihmeellisyys riittäköön jälleen :)

Varhainen syksynkirpeä terapialenkki

Lieventääkseni eilisen "Runo tutuksi"- tapahtuman oman ryhmäni esitykseen kohdistunutta mielestäni kohtuuttoman rankan kritiikin aiheuttamaa pahaa mieltä, tein tänä aamuna varhaisen kävelylenkin rakkaitteni haudoille. Reipas kävely kirpeässä syyssäässä lievensi mieleni hämmennystä. Kaipaus poisnukkuneita kohtaan pakahdutti sydäntä. Syksyinen aamu oli aivan liian kaunis. Tässä kuvakertomusta kirkkomaata ja  hautoja lähestyessäni:

siskoa kaivaten

äitiä ja isää kaivaten

veljeä kaivaten

Elämästä kiitollisena!

Merkitty

Ihmisen voi merkitä jollain tietyllä merkillä hyvässä ja pahassa. Ehkä on opittava pitämään suunsa kiinni. Jos sanon jostakin; "Tuossa sitten on tyhmä ihminen", niin sanomani lisää omaa ja kuulijan asennetta tuota "tyhmää" ihmistä kohtaan. Jos kuulen jonkun sanovan; "Ai, se on sen aivovaurioisen vaimo", teen silloin karhunpalveluksen sekä miehelle että vaimolle. Jos sanon; "Kyllä on lihava ihminen", lisään tuon ihmisen tuskaa entisestään, koska se mihin kiinnitän huomiota ja vielä sanon sen ääneenkin, lisää pahaa oloa ja vähentää hyvää ilmapiiriä.
Huomaamattamme merkkaamme ihmisiä erilaisin leimoin. Kun joskus omiin korviin sattuu jotain itsestäni takana päin puhuttua pahaa, loukkaannun. Mietin, keitä on ollut kuulemassa. Voin huonosti ja olen vihainen, Häpeä kasvaa minussa, omanarvontunne vähenee.
   Olimme vähän vajaan viikon Kivitipussa "Tukea vertaisuudesta"-lomajaksolla. Kaikkia osallistujia yhdisti sama sairaus, joko henkilökohtaisesti tai välillisesti. Siellä tutustuessani useisiin sairastaviin, mieleni heltyi yhä enemmän. Parkinsonin-tauti on vain sairaus, kroonista sairautta kantava on ennen muuta ihminen, oma ihana persoonansa, vasta sitten yhtenä monista ominaisuuksistaan hän on sairas.
Onkohan meissä ketään ihan tervettä tai virheetöntä?

Älkäämme siis nimitelkö ja merkitkö ihmisiä leimoilla.

Eri asia ovat sitten hyvät merkitsemiset. Toista voi kehua ja kiittää mielin määrin. Se lisää aina hyvää oloa ja ihmisen omanarvon tunnetta. Kannattaa silti välttää imartelua, siinähän on yleensä kyse oman edun tavoittelusta.
 Kun kohtaamme ihmisen ihmisenä kiinnittämättä huomiota johonkin erityispiirteeseen, oli se sitten sairaus, kehon muoto, vamma, tai muu "erilaisuus", lisäämme hyvinvointia tässä välillä pahoinvoivassa yhteiskunnassamme. Kuunnellessamme ihmistä sellaisena kuin hän on, saamme omaan elämäämme iloa ja lohdutusta. Muuri väliltämme  kaatuu tai madaltuu. Lämmin yhteisen ihmisyyden tunne lisääntyy.

Vanhassa testamentissa Jumala pani Kainiin merkin, joka suojasi häntä maanpakolaisuudessa. Hän oli juuri tappanut kateudessa veljensä Abelin ja valitti Jumalalle kohtaloaan ja rangaistustaan, Hän pelkäsi, että joku tappaisi hänet hänen lähtiessään pois isiensä maasta. Jumalan armon merkin vuoksi hänen ei tarvinnut pelätä.
   Meidätkin on merkitty armon merkillä. Jumalan rakkaus on samanlainen jokaista ihmistä kohtaan. Hänen merkkinsä on anteeksiannon ja hyväksynnän merkki. Ajattele vähän, Jumala rakastaa, vaikka olen tällainen "maan pakolainen", syntisäkki, häpeän ja taakkojen kantaja, sairauden tuttava. Onks muulla välii?
On. Rakastamisella, välittämisellä, armahtavilla asenteilla.

"Siunattu"

Tämä kuva napsahti vahingossa

Pesussa

Pomarkun kirkossa

...ja sen  sakastissa

Inkivääriä ja kohonnutta kuntoa

Elämäniloa ei tarvitse lähteä etsimään kaukaa. Pieniä ihmeitä voi arjessa kohdata, kun suostuu kokeilemaan jotain uutta.
Me olemme nyt noin kolmen kuukauden ajan juoneet joka aamu vastapuristettua hedelmä- tai vihannesmehua. Joka kerta sekaan on puserrettu pieni palanen tuoretta inkivääriä.
Mieheni, jolle käveleminen ja liikkuminen on ollut hidasta ja hankalaa, on nyt vajaan kuukauden verran entisen puolen kilometrin lenkin sijaan innostuneesti taivaltanut päivittäin yli kolmen kilometrin lenkkejä. Kivut jaloista ovat hävinneet, ne ovat notkistuneet ja into kunnon kohentamiseen on suuri. Pari kertaa meidät on jo nähty keskustassa reppu selässä kirjasto- ja kauppa-asioilla.
En keksi mitään muuta syytä kuin inkiväärin, jonka nimeen monet ovat jo vannoneet vuosien ajan.

Tänään oli valtakunnallinen Parkinson-kävelypäivä. Me eteläpohjalaiset kävelimme Joupiskalla Seinäjoella. 1,8 km:n lenkki tuntui lyhyeltä. Mutta olipa upea, esteetön rata huonosti liikkuville. Siellä olisi selvinnyt vaikka pyörätuolilla. Reitin varrella oli runotauluja, laavu ja hiljentymiskappeli. Päätimme palata toisenkin kerran tuonne liikkumaan (ja syömään nuotiomakkaraa).
Parkinson-kävelyllä haluttiin kiinnittää ihmisten huomio tähän sairauteen. Se ei suinkaan ole elämän loppu, vaikka tuokin mukanaan monenlaista pientä vaivaa.

Ajattelen, että inkivääri- ja mehu"herätyksen" takana kulkee suurempi johdatus. Me olemme saaneet avun osaksemme oikeaan aikaan, niinkuin Raamattu lupaakin. Kannattaa pyytää - ja luottaa.

Inkivääriä ja omenoita :)

Näillekin tossuille on tullut käyttöä!

Kotimetsässä jälleen!

Peltosen linja-auto, Jyllinkosken sähkömuseo ja Parkinsonkerho

Kyllä en tykkää, kun linja-autovuorot ja muukin julkinen liikenne vain vähenee täällä pikkukeskuksissa. Haikeana(kin) muistelen kultaista 60-lukua, jolloin päivittäin kuljin koulussa ja muuallakin Peltosen, Keto-Seppälän, Rinta-Kannon ja Hautamäen linja-autoilla. Iltapäivällä, jos koulu loppui ennen kolmea, ehti Peltosen linkkariin. Se oli aina täpötäynnä. Käytävällä seisottiin suurinpiirtein nenä kiinni edessä seisovan niskassa. Aronkylässä rupesi jännittämään, ehdinkö tunkea itseni auton etuosaan ihmisvallin läpi, niin että pääsen kotipysäkillä autosta ulos. En koskaan jäänyt autoon, mutta pieni pelko oli seuralaisena kotimatkoilla.

Nyt kuulun aktiivijäsenenä Etelä-Pohjanmaan Parkinson-yhdistykseen miehen sairauden takia. Tämän syksyn ensimmäisessä kokoontumisessa teimme retken Jyllinkosken sähkömuseoon. Olipa se mielenkiintoista!

Sieltä löytyi myös pienoismalli Peltosen linja-autosta. Olin ikihyvilläni! Samoin turbiini, joka tehtaan alkaessa oli tuottanut sähkön koko Kurikan alueelle. Oppaamme sanoi, että tällä hetkellä sama määrä sähköä ei riittäisi edes yhden korttelin tarpeisiin. Totesi siinä, miten haavoittuvassa yhteiskunnassa elämme, kun kaikki toimii sähköllä. Aluksi sähköä tarvittiin oikeastaan vain valaisemiseen, totesi oppaamme.

Sitä komeaa koskea en nähnyt, mutta sillalla näkyi virta, josta vesivoimaa on varastoitu. Jotkut muualta tulleet totesivat: "On tässä hyvä kaato!" No, minusta ei kaato kylläkään kovin hyvältä näyttänyt.

"Aika aikaa kutakin." Elän elämäni iltapäivää. Osaisinpa tehdä jokaisesta päivästä superpäivän. Sehän on tietysti vain asennekysymys. "Luottamus sydämen, ilon kirkas lähde, Lahjoita, Jeesus, sydämen köyhyys."

Museorakennus

Ensimmäinen turbiini, jolla tehdas on tuottanut sähköä

Peltosen linja-auton pienoismalli

"Jyllinkosken hyvä kaato"

Eläkehakemus

Mitenkä tuo sana "eläke" kuulostaa niin ikävältä? Ehkä kukaan ei kiinnostu enää jutuistani, vaikka vasta nyt minulla on aikaa kehittyä, löytää uusia polkuja elämään. No, joka tapauksessa muutama päivä sitten jätin sähköisen (huom; eläköityvät osaavat käyttää nettiä!) eläkehakemuksen, kauniisti kerrottuna saadakseni marraskuun alusta työeläkettä. Askel kohti vanhuutta on otettu.

Ajattelinkin, että nyt bloggaan kaikesta siitä, mitä uutta voi kokea, kun (rakas) työ ei enää rasita.
Aamut ovat ainakin rauhallisia. Sen olen jo nyt lomalaisena oppinut, että ilman herätyskellon hälytystä on ihana herätä. Yritän varoa sitä, että Turun tuomiokirkon kello ei lyö kahtatoista lyöntiään ennenkuin olen sonnustautunut vaatteisiini. Lenkkeily miehen kanssa on ollut aktiivista.
Myös metsän satoa (en mainitse sitä erästä marjaa, josta olen kirjoittanut jo ihan liikaa) olen korjannut talteen. Kamera on ollut aktiivikäytössä. Kyläilty on ja vieraitakin on ollut ihanan paljon.

Myös runoryhmä pitää kiireisenä. Tänäänkin harjoittelimme Seinäjoella pidettävää "Runo tutuksi"- tapahtumaa varten. Esityksen tulee kestää puoli tuntia (!) ja tuomaristossa istuu kolme ihmistä, joista yksi saapuu Lausujien Liitosta. Tämän päivän harjoitus oli erikoislaatuinen. Harjoittelimme tänä vuonna 100-vuotta täyttävässä vanhassa talossa. Lopuksi talon isäntä tuli kertomaan, että kissa tuo aina saaliinsa näytille. "Tulkaa nyt katsomaan, kun itseltäni jäi nitrotkin toisten housujen taskuun." No, koko akkalauma pihalle. Kissa istui tuijottamassa nurmikkoa. Mutta kottikärryissä oli isännän saalis: yli 10-kiloinen hauki. Naapurin mies sen kävi todistettavasti punnitsemassa.

Yö saapuu. Maaliskukka vaikenee.

Opissa

Elsa Heiko  Bellablogeista oli eilen Suupohjan kiertueellaan kouluttamassa meitä. Monta uutta ja tärkeää asiaa tästä rakkaasta bloggaamisesta tuli välillä suu ihan ymmyrkäisenä opituksi. Enpä kerro siitä mitään, mutta ehkä joku huomaa. Tai sitten oppi on mennyt ulos ikkunasta harakoille noukittavaksi.

Päätin, etten enää mainitse sanaakaan mustikasta, mutta nyt on ihan pakko. Tänään en jaksanut kovin kauas kotoa, mutta päätin, että aamujugurtin sekaan poimin sen minkä löydän. Ja todellakin! Marjoja oli vähän: yksi tai kaksi yhdessä varvussa, joten oli otettava talteen jokainen marja joka silmään osui.

Kesän (syksyn?) eka käärme tuli nähdyksi. Melkein kosketin sitä, kun se sihahtaen teki nopean kierreliikkeen ja sai minut poistumaan paikalta hengittämättä ja nopeasti. Huiiii! Kuka käskee mennä kivikkoihin auringonpaisteella. En jäänyt kuvaamaan kaunotarta.

Sen sijaan hämähäkit olivat kutoneet kauniita verkkojaan varvustojen ylle.Niistä yritin saada kuvan.
Kotiin tultuani kuvasin saaliin. No joo. Mutta metsässä oli ihana vaeltaa puolitoista tuntia. Se ei ole koskaan hukkaan heitettyä aikaa.

Hämähäkkien ansaverkkoja

Tässä kivikon alapuolella näin sihisevän kyyn