Kerrosaikaa

Otetaanpa vaikka parhaillaan kuluva tunti 25.8.2012 klo 20-21. Itse olen kuluttanut sen  seikkailemalla netissä, katsomalla uutiset ja aloittamalla tämän blogin kirjoittamisen. Samaan aikaan mieheni on imuroinut, harjoitellut laulamista ja kuuntelee parhaillaan jotain netissä. Tässä taloyhtiössä jokaisessa kodissa parhaillaan kuluva tunti on erilainen. Erilainen se on jokaisella ihmisellä maassamme ja maapallollamme. Se on huikaiseva ajatus. Jokainen sekunti, minuutti ja tunti kerrotaan maailman asukkaiden lukumäärällä. Aika venyy moniksi erilaisiksi elämäntapahtumiksi. Valtaosa maapallon ihmisistä heräilee uuteen aamuun, jotkut nukkuvat, Euroopassa ja Afrikassa eletään päivää tai iltaa.
Moni ihminen elää elämänsä viimeistä päivää, monet taas syntyvät juuri nyt. Heidän elämäntaipaleensa alkaa. Moni on iloinnut, moni surrut, moni sairastunut, moni toipunut sairaudestaan. Moni on rukoillut. Moni matkustaa, moni elää lauantaita. Suomalaiset saunovat, juhlivat, tappelevat, ovat humalassa. riitelevät tai rakastelevat. Lapset leikkivät, kinastelevat, viettävät synttäreitä, tekevät koulutehtäviä... jne. jne. Loputtomasti.

Surullisinta on se, että samaan aikaan kun me täällä läntisellä ja pohjoisella pallonpuoliskolla elämme ulkoisesti hyvää elämää, suurin osa maailman ihmisistä taistelee jokapäiväisestä leivästään ja kärsii sairauksista, jotka voitaisiin estää. Monet äidit ja isät katselevat pakolaisleireillä nälkiintyneitä lapsiaan. Monia kuolee mielettömissä sodissa ja miljardit ihmiset etsvät toivon ja ilon ituja elämäänsä. Ihminen voi osaksi valita, millainen hänen "tänään" on. Mutta on myös asioita, joita ei voi valita. Valinnan tekevät johtajat, ne joilla on valtaa. Karmaisevan totta on klisheemäiseksi muuttunut lause, se että eniten maapallollamme katastrofaalisissa oloissa kärsivät lapset ja naiset.

Tiedostaminen ja sen perusteella omien valintojen tekeminen on tärkeää. Voin aloittaa läheltä. Kuka tarvitsee minua tänään? Onko minun pakko heittää roskat luontoon? Voisinko kenties noukkia roskan? Voisinko kiinnostua saippuaoopperoiden sijasta television dokumenteista, jotka valottavat luonnonsuojelun tilaa tai jonkin kärsivän kansan elämää? Voisinko selvittää, miten voisin olla mukana helpottamassa edes yhden kärsivän ihmisen  elämää? Voisinko ottaa kummilapsen Etiopiasta tai jostain muusta maasta ja auttaa siten yhtä lasta paremman elämän alkuun? Usko, toivo ja rakkaus ovat sanahelinää, jollei sydämessäni tapahdu muutosta.

Itse olin tänään saajan osassa. Ystävän runsaasta puutarhasta riitti herukoita, omenoita, salaattia ja kukkasia rivitalon asukkaalle. Mitähän minä voisin jakaa omastani?

Viikolla vieraanamme oli rakas kaksivuotias. Hän ilahdutti elämäämme jakamalla suukkoja ja halauksia, iloista naurua ja näkökulmaa siihen, mitä voisi olla lapsenkaltaisuus; laskelmoimattomuutta ja aitoja tunteita.  Lapsukaisen tekeminen oli täydellistä hetkeen keskittymistä, niinkuin tämän viivan veto.

Penkillä urheilua ihmettelemässä

Urheilu ei ole ollut koskaan oma intohimoni. Kummasti kuitenkin tällaiset olympialaisten kaltaiset isot kisat pysäyttävät silloin tällöin penkille, penkkiurheilemaan. Pakko on ihailla nuoria taitureita, jotka tekevät uskomattomia suorituksia lajissa kuin lajissa. Pakko on myöntää, että urheilukin on kulttuuria, ruumiin kulttuuria. On ollut ilo seurata iloisia ja onnellisia menestyjiä, erityisesti niitä, jotka eivät ole piilottaneet tunteitaan suoritusten aikana ja erityisesti niiden jälkeen.
  
Mutta urheilu muuttuu heti tympeäksi suorittamiseksi, jos sen taitaja tuijottaa vain ilme totisena senttejä, sekuntien sadasosia tai pisteitä. Välillä ihmettelin onnistuneen suorituksen jälkeisiä ilmeettömiä kasvoja. Miksi?  Aidot tunteenpurkaukset ovat saaneet töllöttimen kautta kisoja seuranneenkin hymyilemään leveästi, huudahtelemaan, nousemaan sohvasta tai sitten melkein itkemään epäonnistuneen kanssa. Olen ymmärtänyt, miten paljon nuori mies tai nainen on tehnyt työtä omassa lajissaan ja miten sittenkin jokainen kilpailee pääasiassa vain itsensä kanssa. Oman tuloksen parantaminen riittää. Jos yrittää toisten tahtiin, uupuu ja masentuu. Omassa vauhdissaan pääsee hymyillen hyvään tulokseen. Toiset saavat rauhassa vaatia enemmän, minä teen sen, mihin pystyn.
Voisikohan tästä  löytää yhtäläisyyksiä myös elämään? Oma elämä tarvitsee tunteen paloa ja järjestelmällistä tekemistä tavoitteiden saavuttamiseksi. Lepohetket ovat kullan arvoisia.
Ilman minkäänlaista päämäärää tai tavoitetta päivät valuvat käsistä. Kaikessa tekemisessä on oltava mukana keskittyminen ja ilo. Kun joutuu pettymään itseensä tai itsestä riippumattomiin olosuhteisiin, on aika surra. Kun menettän jotain kallisarvoista, voin miettiä, mitä kaikkea sain silloin, kun minulla tuo aarre vielä oli.


Iloa!

Mutta ensin on löydettävä oma "lajinsa". Vaikka elämää on enemmän takana kuin edessäpäin, kysymys oman lajin löytämisestä on ajankohtainen. Mitä minä tässä vaiheessa elämääni haluan tehdä? Mihin kulutan kallisarvoiset päiväni? Olenko onnellinen tekemisissäni? Osaanko innostaa toisia hyviin päämääriin, heille sopiviin?
Ja sitten se lopullinen ilo. Erityisesti muistiini jäi näkemistäni olympialaiskasvoista eräs etiopialainen juoksija. Ennen juoksuun lähtöään hän teki kolme ristinmerkkiä. Maaliin tullessaan (voittajana) hän itki ilosta ja kaivoi poveltaan kankaisen ikonin ja asetti sen ahnaiden kameramiesten eteen. Mietin kyllä, olisiko hän suudellut ikonia myös hävitessään. Ehkä?
Perimmäinen ilo ei ole omien ansioitteni varassa. Armo on ilmaista. Mutta sen arvostaminen vaatii nöyryyttä. En ole paras, teen vääriä valintoja, minua käytetään hyväksi, mutta Jumalalle kelpaan juuri tällaisena. Kelpaan niinäkin päivinä kun kaikki päämäärät ovat kateissa ja harmaa lohduttomuus laskeutuu päälleni raskaana kuin läpikäymätön sumu. Silloinkin Jumala on kanssani.

Kesän värit

Joskus talvella muistan yrittäneeni kuvitella, millaista kesällä on. Nyt vihreys ja luonnon runsaus ympäröi meitä. Eeva Tikka sanoo runossaan: "oksilla helisee kesä niin vähän aikaa..." On siis aika nauttia ja painaa mieleensä kesä, sen värit ja tuoksut. Eilen ajellessamme Kristiinassa ihastelimme sinisenä kimaltelevaa merta, taivasta ja vesilintuja. Matkallamme takaisin peltomaisemiin tarkastelin viljapeltojen hohtavia värejä ja ojanpientareitten keltanoita, horsmia, päivänkakkaroita - ja syksyn enteenä pietaryrttejä, sekä syvän violetteina hohtavia kanervia. Niin. Kaikki kesän värit.
Samalla Kristiinan-reissulla piipahdimme myös Teuvalla Talvikin paratiisipuutarhassa. Eipä tarvitse mennä Hollantiin asti ihailemaan kukkaloistoa, kun läheltä löytyy niin täydellinen rakkaudella hoidettu ja kasvatettu erilaisten kukkien, pensaiden, koriste- ja hedelmäpuiden runsaus! Kierreltyämme ja kuvattuamme tätä ihanuutta istuimme pikkuisen hetken talon roomalaisella terassilla, jonka kaiteella erilaisissa ruukuissa kukki vielä kymmeniä erilaisia kukkakaunottaria. Juomana nautimme talon omaa aroniamehua. Pieniä onnenhetkiä!
Kesäpäivämme oli täydellinen. Aurinkoa, merta, kukkia, viljapeltoja, varjoa, lämpöä ja ystävyyttä.
Omassa rivitalon puutarhapalasessa amppelitomaatti kasvattelee maukkaita hedelmiään. Uusi ( ja ainoa) mustaherukkapensas paistattelee nyt auringossa kantaen oksillaan kypsyviä marjoja. Jokunen kukkanen vielä kukkii, mm. nauhus on vasta hiljan avannut kukintonsa.
Kun söimme ilta-aterian pitkästä aikaa puutarhan puolella, löysivät siilit meidät heti. Nekin saivat ruokaa, joskin muutamien metrien päähän katettuna. Siis yhdellä (eikun kahdella) sanalla sanoen: Ihana Kesä!

Leppäkerttu ja Higgsin hiukkanen

Ihmettelin aamulla punaista läiskää orvokinlehdellä. Kumarruin alas ja katsoin. Leppäkerttu! Mikä iloinen yllätys. En muista, milloin viimeksi olemme tavanneet. Eikös noita ilokuoriaisia riittänyt lapsuudessa ihan joka päivälle? Vai onko minusta kenties tullut niin aikuinen, etten enää viitsi taipua alas katselemaan ihmeellistä maailmaa alemmalla tasolla?

Ylöspäin olen katsellutkin ihan kiitettävästi. Olemme miehen kanssa ihailleet ihmeellisiä kiehkurapilviä ajellessamme pikkuisia matkoja. On mielenkiintoista seurata, millaisia kuvia pilvet piirtävät eteemme. Ihmettelemme niitä. Ihme-ttelemme. Lapsena elämässä oli niin paljon mielenkiintoista tutkittavaa ja opeteltavaa. Ihmeen ääreltä löysi itsensä uudestaan ja uudestaan.
En haluaisi kadottaa tuota lapsen ominaisuutta milloinkaan. Jokainen hetki elämässä on lahja ja ihme. Äsken kuorin herneitä kulhoon. Mikä ihmeellinen järjestys onkaan herneenpalon sisällä. Herneet nojautuvat toisiinsa kauniisti ja tiukkaan. Niiden vihreä väri on vielä uutta, juuri syntynyttä ja luotua.
Samanlaisia aarteita ovat mansikat. Mansikan aromi on vähän aikaa ihme joka kesä. Kunnes alat tottua siihen. Koko luomakunta (luotu kunta?) hihkuu ihmeitä juuri nyt.

Uutisissa kerrottiin eilen Higgsin hiukkasesta. Hiukkasen meni hiukkanen yli hilseen, mutta Jumalan luomistöistä kertova ihme sekin varmaan on. Wikipedia valottaa löytöä näin: "Higgsin bosonin toivotaan antavan vastauksen kysymykseen, mikä aiheuttaa massan joillekin hiukkasille kuten elektroneille, mutta ei toisille kuten fotoneille."
Omaa massaa tässä täytyy nyt lähteä pienentämään lenkkipolulle. Siellä sitä joka kertaa on jotakin ihmeteltävää. Jos malttaa välillä pysähtyä, katsella, haistella ja kuunnella. Eilen tuulenvire toi mukanaan ihanan, vienon kukantuoksun. Ruusulta se vaikutti, mutta se oli varmasti väärä tuoksutulkinta havumetsässä.

Kesän varjot

Hannun taulu Petrukselle

Kaikki rakastavat aurinkoa. Kaunis, kirkas aamuaurinko ja kasteínen ruohikko suorastaan pakottavat paljain varpain puutarhaan haistelemaan uutta päivää ja tarkistamaan puutarhaan puhjenneet uudet kukat. Jokainen terälehtensä auki räväyttänyt kukkanen on iloinen ihme, lahja.

Eilinen oli läheisen pienen Petruksen kastepäivä. Pääsimme "vanhoilla" päivillämme kummeiksi. Kastehetkessä sain lukea palasen tuttua psalmitekstiä: "Sinä punoit minut kokoon äitini kohdussa. Pieninkään luuni ei ollut sinulta salassa... Minä olen ihme, suuri ihme. Kiitän sinua siitä. Ennenkuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." Katselin Petrusta ja mieleni täytti suuri ilo ja liikutus. Elämän lahja, pieni ihmistaimi, Jumalan silmäterä, siinä haukotteli ja tuhisi nuoremman kumminsa sylissä Pyhän koskettamana.

Niin. Ja sitten elämä jatkuu. Kehto keinuu vain silmänräpäyksen. Pian seisot omilla jaloillasi. Elämän kevät kääntyy jossain vaiheessa, kuin varkain, kesään. Kerran kesä vaihtuu syksyyn. Petruksen kohdalla syksystä on aivan päätöntä puhuakaan, mutta omassa elämässäni tunnen jo syksyn merkit.

Ja vaikka vuodenkierrossa kesä on nyt heleimmillään, piirtävät puut ja pensaat maahan varjoja. Pilvi peittää auringon ja yhtäkkiä on kylmä. Samalla hetkellä, kun silmät vielä ovat sokaistuneet auringosta, joudun pukemaan ylleni neuletakin. Palelee.
Mieleni kulkee vuoristorataa. Olen syvästi iloinen ja kiitollinen elämästä ja läheisistä ihmisistä. Juuri tuo kiintymys nostaa silmiin kyyneleet. Niistä, joita rakastaa, on niin vaikea luopua. Jokainen meistä lähtee täältä vuorollaan. Rakas sisko sairastaa. Jokainen päivä hänen elämästään on kirjoitettu Isän kirjaan. Elämä on myös sairauksia. Ne ovat portteja, jotka johtavat uudenlaisiin maisemiin, varjon puolelle, pois tämän elämän kiireisestä helteestä. Lopullinen portti on täynnä valoa, jonka kirkkaus ei ole lähtöisin Linnunradan auringoista. Jumalan kasvot säteilevät.

Vähä kiinnosti

Kiinnosti kuulkaa, notta kuka oikein on Jukka- poika. Jokku fiksut kaverit oli siitä ohimennehnänsä maininnu ja kiinnostus  heräs. Menin äskeen  juutuubihin ja nautiskelin pari piisiä.
Sitten erehryyn lukemahan nuorison kommentaareja kyseesestä musiikista. Kyllä en tullu ilooseksi yhtää. Nehän haukkuu siä toisiansa ja artistiaki, joku jopa kehootti jotaki toista tappamahan ittensä. En tiä notta oonko mä ny kokonaan jääny rannallen valtavirtojen juoksuusta, ku mua aiva järkytti ja melekeen viäkin aharistaa tuollaanen jutustelu. Eikö tuota juutuubin kersojen kielenkäyttyä voira poistaa, jos ne on aiva asiattomia ja karseeta?


Se Jukkapoikaanen jäi kyllä soimahan mun korvahan ja saa se siä soirakki. Keventää mukavasti tämänki ikääsen elämää, ku joku nuori tuntuu laulavan aiva oikeesta reheriistä asioosta. Sill´oli siinä toises vireos pipo pääs ja se ilootti lakioosta maisemista, sanoo kyllästynehensä kivikaupunkeihin. Jotta lakia peltomaisema ja pystymettä herättää Jumalan pelekua. Joo, kyll´oli sopeva mukula.


Nyt pitää mennä maata, notta jaksaa huomenna reisulle isoon matkajoukon kans. Siä linjapiilis ei taireta laulaa nuota piisejä, vaan Kirkon Ulukomaanavun julukaasemaa "Suvilinnun laulukirjaa". Siä taitaa menevin piisi kertua Anttilasta, joka tanssii kesäniityllä kukkien seas. Komeimmin varmahan kajahtaa suvivirsi ja joirenki  kanssamatkustajien silimäkulumihin taitaa herahtaa kyynelhelmiki vanhoja koulun kevätjuhulia muistelles.

Sunnuntai-ilta

Eipä olisi päivän puuskatuulissa ja tihkusateissa osannut ajatella näin aurinkoista ja seesteistä iltaa. Kylmää kyllä riittää... paitsi terassilla, jossa infrapunalamppu luo ilta-auringon lisäksi lämmön illuusion.

Grrrrrr... kun välillä pistää vihaksi kaikki asiat. Tai siis melkein kaikki. Tai ainakin joskus melkein kaikki. Kummallista kyllä, pahaa oloaan on välillä vaikea eritellä. Sen verran minulla on kuitenkin itsetuntemusta, että olen alkanut oppia suuntaamaan katseen ensin itseeni. Voinko tehdä tälle valitsemalleni tunnetilalle jotain? Auttaisiko "pipo päähän ja baanalle" - ohje selvittämään suttuista sielunmaisemaa? Useimmiten auttaa. Tai pölynimuriin tarttuminen. Tai lapioon tai... no, mihin vain, mikä saa kädet toimimaan ja siten ajatuksen suunnan muuttumaan. Katko ikävien tai surullisten tai stressaavien asioiden märehtemiselle tekee hyvää. Blogin naputtelukin on sellaista tekemistä.

Tänäänkin se on koettu. Vedimme vaatetta päälle ja suuntasimme askeleemme poispäin kodista. Kävelimme, ihastelimme ihmisten kauniita kukkaistutuksia, katselimme erilaisia kiviä ja kuusien runsaasti kukkivia kerkkäoksia. Raikas ilma puhalsi nuutuneet ajatuskuviot ilmaan. Jatkoimme päivää paremmassa yhteisymmärryksessä. Ja juuri äsken mies kumartui puoleeni ja sanoi: "Kaunis rouva, ruoka on valmista." Sulakkeen vaihdon jälkeen terassilla lämmintä olivat ainakin makkarat. Toppatakissa, pipossa ja hanskoissa tarkeni hyvin.
Aamulla kirkossa mies palveli laulullaan kirkkokansaa. Päätöslaulun sanoihin voi yhtyä kaikenlaisen potutuksen lomassa:                    
                                                      "Kylmetä sydän pienen kulkijan saa,
                                                        jos löydy kättä ei suojelevaa.
                                                        Kirkkainkin katse yötä yössä on vaan.
                                                        Isä, jää meitä rakastamaan."                (Mika Niskanen)