torstai 30. tammikuuta 2014

Aamu ja enneagrammit

 

 
 
 
 
Uusi aamu. Herään rauhallisesti soivaan harppumusiikkiin. Kuuntelen sitä pitkään hiljaa sängyssä. Mietin, mikä kaikki on hyvin elämässä. Päätän, että tästä tulee hyvä päivä.

Olen enneagrammissa tyyppi "nelonen". Nelosen vaikeus ja ilo on siinä, että hän helposti putoaa tunnesyövereihin, ja siksi elämästä ihan tietoisesti pitää välillä etsimällä etsiä hyviä asioita. Enneagrammista, "yhdeksänkulmaisesta peilistä", kannattaa lukea lisää. Se on oiva tapa tutustua itseensä ja toisiin ja ymmärtää omaa ja lähellään olevien käyttäytymistä. Meitä on enneagrammin mukaan olemassa yhdeksän "hyvää tyyppiä"ja lukuisia muunnelmia, mutta jokainen löytää kyllä itsensä. Meistä syntyy tietty tyyppi jo lapsuudessa, jolloin meihin on kasvanut kiinni tapa selvitä, toimia ja tuntea. Kun alkaa ymmärtää itseään ja toista, voi entistä paremmin kasvaa ja havannoida elämää iloisten oivallusten kautta.

Päätän siis, että tänään en istu sohvassa haahuilemassa netissä, vaan teen asioita, jotka ovat tärkeitä ja kivoja. Mies on keittänyt puuroa ja tiputtanut kahvin. Aurinko paistaa pakkaskirkkaana. Käyn ottamassa pari valokuvaa.

Hyvin alkanut aamu kantaa eteenpäin. Aamulukemisena kuulen siunauspuheen, jonka mies on yöllä valmistellut tulevaa siunaustilaisuutta varten. Kyllä se on hyvä. Kyyneleet vierivät silmistäni. Tulevien hautajaisten vainaja on tuttu. Ihailen mieheni kykyä löytää niin paljon olennaista hänen elämästään. Muistinkohan rohkaista hyvästä tekstistä? Hänkin on nelonen ja kaipaa rohkaisua ja kannustusta.

Pienen yhteenoton jälkeen tajuan, että ollaksemme onnellisia, minun pitää olla "minä" ennenkuin voimme vapaasti olla "me". Molempien hyvinvointi vaikuttaa toisen olemiseen, tänäänkin.

Miksi nämä ajatukset juuri nyt? No - mehän olimme taas kurssilla, jossa enneagrammia käsiteltiin monella tavalla. Nauru raikui. Neljäkymmentä "pohojalaasta" osallistujaa (kaikki aviopareja) tekivät riemukkaita löytöjä omasta itsestään ja parisuhteestaan. Samalla olimme kaikki yhdeksään erilaiseen tyyppiin kuuluvat yhdessä Jumalan hyväksyvien kasvojen edessä.

Enneagrammiin tutustumisen voi aloittaa vaikka kahdesta kirjasta: Seija Taivainen, "Mistä on hyvät tyypit tehty" sekä Leila ja Olli Valtonen, "Yhdeksänkulmainen peili".
Voit etsiä tyyppiäsi myös netissä olevien enneagrammitestien avulla.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Lupauksia, mahdollisuuksia

Uuden vuoden alkaessa kuvittelee saavansa käteensä tyhjän kirjan, jonka sivut odottavat puhtaina kaikkea oikeaa, hyvää ja kaunista. Jotenkin toivoo mielessään, että tänä alkavana vuonna voisin olla vähän rakastavampi ja toimeliaampi kuin aikaisemmin.
Kun ensimmäinen päivä on illassa, huomaa, että  aloitussivusta tuli kovasti samannäköinen kuin menneen vuoden normipäivän sivut ovat; ei mitään parempaa eikä erikoisempaa.

En silti ajattele, ettei kannata yrittää joka päivä. Joku uusi asia, joka sytyttää innostuksen tai luo iloa, on tervetullut, vaikka välillä mielen valtaisikin apaattisuus tai aikaansaamattomuus.
Vuoden lopussa kauniin värisiä sivuja selatessa voisi päättää vain jatkaa samaan malliin. Jotakin hyvää ja innostavaa, jotakin uutta luovaa ja kannustavaa - niistä on tämän vuoden sivut tehty.

Päätin itse vuoden alussa yhden konkreettisen asian, jonka olen jo yhdeksäntoista päivää pystynyt pitämään! Poistan joka päivä nurkistani, komeroistani,laatikoistani - siis kodistani - yhden esineen. Vuoden lopussa turhaa (?) rojua on 365 esinettä vähemmän. Ehkä vähenevän materian myötä saan elämääni jotain uutta ja innostavaa. Aluksihan tämä on helppoa. Katselen kotiamme "sillä silmällä" ja päätän: tuo lähtee seuraavaksi! Vuoden loppua kohti tultaessa päätökset voivat olla vaikeampia, kun on luovuttava jostakin, mikä ei ole ihan merkityksetöntä.
Kirjaan päivittäin poistamani esineen, myös sen, onko se päätynyt jollekin tarvitsevalle, kirpparille tai roskikseen (viimeinen, mutta joskus välttämätön vaihtoehto). Lähtöpassin ovat saaneet tähän mennessä mm. kasa vaatteita, pari korua, yksi keittiöväline, kaksi muumirasiaa ja kaksi joulukoristetta.
Tämän päivän poisto on valkoinen ruusu (rintaan tai hattuun kiinnitettävä). Olen saanut sen joltakin ja pyydän anteeksi, jos aiheutan poistolla pahaa mieltä. Se ei vaan sovi tyyliini, vaikka onkin ollut ihan  kaunis koriste WC:n hyllyllä. Iloinen uutinen lienee, että ruusu päätynee miehen tauluun. Suunnitelma on kuulemma jo valmis. Eli onko sen loppusijoituspaikka sitten taulu tai kirppari, sen elämä jatkuu joka tapauksessa miellyttävämmässä ympäristössä :)

Pikaisempiin jälleenkirjoittamisiin myös toivoo tämä blogisti!







maanantai 30. joulukuuta 2013

Joulun jälkeen

Elämä on niin erilaista. Hyvin tuttu vanha aviopari elää kaksistaan. Mies on dementoitunut ja yli yhdeksänkymppinen vaimo hauras, mutta viisas. Kun kaatuilua ei olisi, hän kyllä vielä jaksaisi hoitaa miestään. Kyllä hän nytkin hoitaa, mutta tuntuu, että elämä turvatonta, kuin hauras naru, joka voi katketa pienestä vastoinkäymisestä. Eipä siinä ole jouluksi laitettu herkkuja. Syödään sitä, mitä kaupungin ruokapalvelu tuo tullessaan. Silti vaimo sanoo: " Mulla on ollut niin hyvä aviomies, että pidän kyllä hänestä huolta niin kauan kuin voin. Kyllä me tässä vielä pärjätään."

Joulu jotenkin vielä korostaa eriarvoisuutta. On niitäkin, joille joulu ei merkitse mitään, ei edes perinnettä tai juhla-aikaa. Ehkä heillä ja myöskään heidän lapsillaan ei ole mitään perinteitä. On vain samaa arkea kaikki, välillä lomaa koulusta ja työstä, mutta muuten mennään EVVK- asenteella.

Sitten on niitä, joilla on varaa ja terveyttä yllin kyllin. Voi lentää Saksaan jouluostoksille ja viettää joulua ylenpalttisena ruoka- ja juomajuhlana. Lahjoja annetaan ja saadaan laadulla - kalliita ja hienostuneita. Ehkä sydämessä elää pieni tietoisuus siitä, että tämä kaikki ei voi kestää loputtomasti.
Uutta vuotta juhlitaan kuitenkin siellä, missä on lunta. Nettitaidot ovat hanskassa ja matka nopeasti varattu.

Ehkä tämä kuulostaa jotenkin negatiiviselta tällainen puhe. Ehkä olen pettynyt, kun katselen elämää ympärilläni. Työni puolesta olen päässyt sisälle erilaisten ihmisten elämään ihan konkreettisesti. Voin vain vakuuttaa, että toisin kuin joulumedia ja markkinatalous toivovat, suuri joukko nuoria ja vanhoja, keski-ikäisiä, yksinäisiä ja perheellisiä, elää sairauksien, köyhyyden, väkivallan ja monenlaisten hankaluuksien keskellä.  Heille pieni lahjakortti tai hyväntekeväisyytenä saatu lahjapaketti lapselle tuo ilon kyyneleet silmiin. Tiukimman jouluhalauksen sain äidiltä, joka muiden vaikeuksiensa lisäksi oli saanut tiedon päässä olevasta kasvaimesta.

Itse kaaduin vesilätäkköön jouluaattona.Veden alla oli jäätä. Hameenhelmat märkinä ja kylki kivistäen lauloin muiden kuorolaisten mukana: "Tule rakkaus ihmisrintaan, tule lahjana joulun tään..." Siinäpä se tärkein. Rakkaus syntyy meihin. Mikään muu ei ole tärkeää. Armo. Ansaitsematon Rakkaus Minun Osakseni.

  

perjantai 6. joulukuuta 2013

Itsenäisyyspäivä

Tavallisen ihmísen juhlavatkin päivät ovat kovin inhimillisiä. Huolimatta siitä, että siniristilippu oli vedetty salkoon ja netistä olin lukenut suuren miehen Nelson Mandelan kuolleen, ensimmäinen työ oli raivata keittiön pöytä kaikesta turhasta. Miehen eräästä työpaikastaan saamat hopeakynttilänjalat kaivettiin pakkauksistaan ja niihin löytyi laatikon kätköistä kaksi valkoista kynttilää. Vaaleansiniselle liinalle katettiin lautaset ja normikaurapuuron sijasta keitin mannapuuroa (mm.siksi, että parasta ennen päivämäärä oli juuri ohitettu). Oli vaaleansinisen valkoista. Kaneli puuron päällä maan ruskeaa.

Juhlajumalanpalvelusta seurasimme suurkirkosta, jossa piispa Salmi puhui asiaa. Liian vähän vain oli maan johtoa paikalla, lienevätkö varmistaneet Tampereelle pääsyn ajoissa :) Mutta Eero Heinäluoma (mm.) veisasi ihan oikeasti eikä vain tuijottanut lattiaa tai virsikirjaa. Toivottavasti piispan puhe on netissä luettavissa.


Välillä piti käydä haukkaamassa raitista ilmaa lumen kuorittamassa maisemassa Kalkunmäen poluilla. Vilakka viima puhalsi, eikä yllättäen ketään muita lenkkeilijöitä näkynyt jalkaisin kulkemassa. Yleensä me emme ole siitä liikkuvaisemmasta päästä kansalaisia. Mutta hyvä me, tänään!

Ruokaa lämmitettiin ja tuunattiin. Mielessä olivat koko ajan Timo ja Hilkka Kuortti, ystävämme, joiden vuoksi istuimme presidentin juhlavastaanoton ajan tiiviisti sohvassa odottaen vilkutusta. Hilkka ja Timo tulivat sieltä hymyilevinä ja kauniina. Miksi selostajat eivät tienneet tässä kohdin nimiä? Pitää varmaan valittaa Jurvan kuntaan :)
Konsertti Tamperetalolta oli upea, mies toi nenäliinankin. Voihan Vesku Loirin "einoleinot"! Oli mies saanut äänensä takaisin. Ja sitten vielä Soile Isokoski itketti sotakuvauksien keskellä "Maan korvessa"-laululla. Kokonaisuus oli niin hieno! Mieluummin sitä seurasi kuin liian ahdasta tanssilattiaa. Kiitos, kiitos! Samalla juotiin jätski-kakkukahvit ja minä yritin koko ajan kirjoittaa tätä blogia. No yrittämiseksi se jäi. Nyt veteraanit ovat kahvilla ja voin rauhassa päätellä tämän päivän tunnelmia. Eletään ihmisiksi ja etsitään yhteyttä ja rakkautta enemmän kuin eroavaisuuksia ja eripuraa.


lauantai 23. marraskuuta 2013

Makeata marraskuuta

Marraskuun pimeyttä on valaissut nauru, ilo ja ihmisten välinen yhteys. Nyt on kirjoittajalla valinnan vaikeus. En tiedä, mistä kirjoittaa, kun blogistin ensimmäinen sääntö on, että kirjoituksen tulee olla lyhyt. Aloitan.
    Ilo on puhdas jääkaappi. Sen järjestystä ja puhtautta katsellessani mietin, miten vähän aikaa johonkin työhön kuluu, kunhan tartun toimeen. Ilo on myös puhdas kylpyhuone. Aikaa siivoamiseen meni enemmän ja miestäkin tarvittiin pyykkikoneen siirrossa apuun, mutta tyytyväisyys ahkeroinnin jälkeen oli taattu. Ilo on myös pyjamapäivä, jota tänään vietämme. Vihdoinkin aikaa toisillemme ja rauhalliselle oleilulle. Pyjamapäivä ei kyllä ole ihan totta. Kävimme "kökkälounaalla" leirikeskuksessa. Talkoovoimin aikaansaatu makoisa lounas vapautti pyjamapäiväläiset ruuanlaiton vaivasta ja samalla tuimme Nummijärven kyläkirkon ulkoverhoilun uusintaa vaatimattomalta osaltamme. Oli ilo nähdä hymyileviä kasvoja. Oli hyvä myös kuulla ikonimaalaaja Liisa Viertolaa, ja nähdä hänen puhutteleva Jumalanäidin ikoninsa, jonka hän lounaan yhteydessä lahjoitti seurakunnalle.
   Suurin marraskuinen ilo on kuitenkin uusi runokokoelmani "Harmaa säteilee". Kannen kuvitus on graafikko Elina Warstan taiteilema. Kiitos vielä, kultainen Elina!  Olen kirjasta lapsellisen onnellinen ja kiitollinen. Maanantainen julkistamistilaisuus kirjastossa oli huippua. Ihmisiä tuli ovesta lisää ja lisää. Olin ihan "Hoo Moilanen" jo väkimäärästä.  Kustantajan edustaja, ArtboxIrjan omistaja, myi kirjoja. Itse keskityin vieraisiin (tuttuihin) ja kerroin siitä, miten runoni syntyvät. Vuorotellen miehen kanssa joitain niistä luimmekin.  Miehen pistämätön huumorintaju piristi mukavasti tilaisuutta. Itsekin liikutuin laulusta, jonka hän  musiikkiopiston opettajan Katalin Berkiné Kothencz´in  säestyksellä lauloi. Teksti oli vanhin kirjan runoista, ja sävel jo edesmenneen kanttorimme Esko Latva-Laturin käsialaa. 
    Makeimmat naurut on silti naurettu parisuhdetapahtumissa. Kannattaa tutustua vaikka netin kautta esimerkiksi "Parisuhteen palikoihin"( www. parisuhteenpalikat.fi) ja lähteä mukaan johonkin tapahtumaan. Avioparien ongelmat ovat yksilöllisiä, mutta paljossa toistensa kaltaisia. Miehet kun edelleen ovat Marsista ja naiset Venuksesta. Kun tuikitavalliset parit kouluttaessaan pariskuntia vaikkapa seksuaalisuudesta kertovat siinä kokemuksia omasta elämästään, niin naurua pulpahtelee ja kun spontaani yleisö kommentoi, pulpahtelu muuttuu räjähtelyksi. Luennon aihe voi olla mikä tahansa, kokemukset ovat arkipäivää ja itsekoettu koskettaa. Seksuaalisuus on palikkatalon palikoista vain yksi muiden joukossa, siinä kuumalla linjalla kumminkin. Kannattaa mennä kuulolle oman kumppaninsa kanssa. Parisuhdekin on (makean) naurun paikka!

lauantai 19. lokakuuta 2013

Talitintti, sinitintti, orava ja harakka

Vain valokuvaajaa karttava orava. "Lintulaudan" kunkku!
Oikeastaan otsikon arvojärjestys pitäisi olla toisinpäin: Orava, harakka, talitintti ja sinitintti. Niskakipuisen lauantaiaamupäivän iloja oli kehitellä linnuille lokakuinen kattaus jyvistä, pähkinöistä ja aurigonkukansiemenistä. Talitintit ovat lennelleet jo pari viileää päivää tuossa marja-aroniapuun ympärillä levottomina. Eikö se jättiläinen huolehdikaan tänä vuonna helposti saatavasta ravinnosta. Meillä on nälkä! Ei oo kivaa!
   Kun sain pöntön täytettyä ehdin tuskin kiinnittää sitä puuhun, kun jo parvi talitinttejä valtasi tarjoiluastian. Menihän se viesti sille jättiläiselle perille, ei muuta kun  syömään vain!
Jäin jännittyneenä seuramaan, mitä todella tapahtuu. Kerrankin oli aamupäivä ilman kiireen kierähdystä.
   Talitinttien nautiskellessa ateriaa, joskin vähän kisaillen, mutta suht´ sovussa kuitenkin, tuoksuvaahterapensaasta lennähti paikalle tosi äksy sinitiainen. Talitintit näyttivät saavan sen pienen sulosinikeltaisen olemuksen tärisemään raivosta. Se lensi aggressiivisesti jokaisen talitintit perässä ajaen ne kauemmas lintulaudalta. Ei se ehtinyt itse syömäänkään. Se oli kuin parkkipirkko, joka ei siedä tinttitovereiden pysäköintiä eikä edes lähestymisyritystä tulevan talven ruokapaikalleen. Hieman noloina talitintit pyrähtivät pakosalle jokaisen yrityksensä jälkeen. Sinitintti hallitsi ainakin ensimmäisen erän yksistään.
    Vähän ajan kuluttua saapui paikalle iso, aikuinen orava. Se oikein rojahti syömään. Juoksi välillä metsään ja sitten taas takaisin. Linturintama näytti luovuttavan heti alkuerässä. Mutta kuka pomppii ruohikolla? Herra Harakka pyrkii saaliinjaolle. No ei tule kuuloonkaan! Terhakka, vaikkakin minusta vähän ylisyöneen näköinen orava ajaa harakkaa takaa kohmettuneella nurmikolla kerta toisensa jälkeen.
   Yritän puhella niille ikkunalasin läpi. "Hei, älkää nyt viitsikö. Siitä riittää kaikille. Vuorotellen, kiitos!" Eläintenkin luonnekuvaan kuuluu sama ahneus kuin meillä nyky-ihmisillä: "Mulle kaikki heti! Minä ensin! Odottakoot muut!"
   Tylsää. Olisipa hienoa, jos oppisin väistymään hienosti. Antamaan tilaa toisille. Kaikessa. En silti varmasti jäisi ilman. Oppisimmepa jakamaan leipämmekin niiden kanssa, joilla sitä ei ole.
Näiden veijareitten kuvaaminen on tosi haastavaa ilman jalustaa.

 Eikö ketään muuta hämmennä markettien notkuvat ruokahyllyt ja ihmisten nyrpistely satojen eri vaihtoehtojen äärellä? Jospa nälkäiset afrikkalaislapset pääsisivät edes yhdeksi päiväksi täyttämään meidän markettimme. Jokainen saisi kerätä itselleen ison paperikassillisen juuri sitä hyvää, mitä haluaisivat.

torstai 10. lokakuuta 2013

Elämän kauneus


Onneksi on olemassa kauneutta. Elämän vaikeudet, välillä suoranainen kauheus ja rumuus toimivat kuin tummana taustana sille hyvälle ja kauniille, mitä yhä on olemassa. Tänään sää oli syksyn kirkas ja kuulas. Vielä aamuruskoista taivasta vasten vedin taloyhtiön lipputankoon siniristilipun suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi ja samalla sen yhtä kehittäjää, Aleksis Kiveä muistaen. Kirjojen maailma on itselleni rakasta. Monet kirjat kuvaavat elämää realistisesti, jopa inhorealistisesti, mutta silti niissäkin tavallisesti sympatiapisteet kulkeutuvat pienen ja heikon, jo usein syntymässä vähäiset eväät saaneen taskuun. Vaikka tuo henkilö olisikin jo rikoksen teille ajautunut ihminen.

Päivällä olimme miehen kanssa kuuntelemassa Aira Samulinia, joka on 85-vuotias ja rakastaa, jos häntä kutsutaan vanhukseksi. Oli pakko muuttaa pienoisia ennakkoluuloja hänestä. Olemus ja hyvät  elämänohjeet välittivät kuvaa naisesta, jolla on  hyvä, terve itsetunto millään tavalla itseään korostamattomassa muodossa. Samulinin ohjeet hyvälle elämälle olivat tänään ainakin nauru, tanssi, riittävä uni ja toisten ihmisten kohtaaminen, asioiden jakaminen ja heikompien huomioon ottaminen. Lämpöinen aalto kylmenevässä syyssäässä oli tämä ihminen. Erityisesti liikutti pienen liikunta- tai tanssituokion aikana, miten hänen huomionsa oli kiinnittynyt eturivin pyörätuolilähimmäisiin. "Noin juuri, voi auttaa toisella kädellä toisen ylös, jos ei muuten käsi nouse. Voi miten täällä eturivissä tanssitaan ihanasti." Aira Samulinin oma elämäntarina tuli kuulluksi siinä juttujen lomassa. Ei ole ollut helppoa, ja silti hänen olemuksensa välitti kaunista seestymistä ja rauhaa.

Ja sitten tuo luonto! Kävin tilaisuuden jälkeen hautausmaalla ja kuvasin vähän tätä kauneutta. Oli niin onnellinen olo, pieni syysilman kirpeys nipisteli poskia, luonto hehkui ja kaikkialla vallitsi rauha. Ajattelin, että täällä nukkuvat ne, joiden ei enää tarvitse tehdä oikeita tai vääriä valintoja elämässään, mutta jotka varmaan toivovat, että me, heidän läheisensä, tekisimme oikeita, elämänmyönteisiä päätöksiä arjessamme.

Hyvä päivä. Illalla vielä ahkeroimme miehen kanssa puutarhaa syyskuntoon. Rakensin tulppaaninsipuleille ihan uuden penkinkin. Ulko-ovella loistavat kanervat ja yksi iso koristekaali.
Mies nosteli puutarhakalustojen alla olleet "lavetit", putsasi ne ja laittoi kuivumaan. Oli mukava puuhata yhdessä. Nyt keittiöstä leviää uunipadan ja tuoreen piirakan tuoksu. Tervetuloa, huominen vieras. Kaikki on melkein kesken :)