Onks väliä?

Satuin tänään liikennevaloissa pienen, mutta ällistyttävän tapahtuman todistajaksi. Risteyksen toisella puolella punaisissa valoissa seisoi nuorten miesten auto, jonka perässä liehui merirosvolippu. Tyynen rauhallisesti avasi pelkääjän paikalla istuva herrashenkilö ikkunan ja keräsi auton lattialta ja etupaneelilta paperiroskia ja heitteli ne ulos ikkunasta. Olin sanaton. Ei tainnut olla väliä.

Tuohan nyt oli tietenkin mitätön pieni juttu kaikkien suurten asioiden rinnalla. Yksi isän jättämistä elämänohjeista on kuitenkin: "Se, joka tekee pienessä väärin, tekee sitä suuressakin". Kyse on asenteesta. Kyllä on väliä sillä, mitä teemme ja myös sillä, mitä jätämme tekemättä.

 Isossa Kirjassa on lause: "Älä pidä halpana pienten alkujen päivää". Tänään on ollut vähän sellainen päivä. Kävin pitkästä aikaa uimahallilla. Kynnys sinne on ollut kovin korkea sen jälkeen, kun isä hukkui siellä vuonna 1999. (Hän toipui kyllä, mutta aivot vaurioituivat, ja tapahtuma oli elämän käännekohta koko perheelle.) Miehelleni liikkuminen vedessä on tullut tärkeäksi Parkinsonin-taudin vuoksi. Lähdin sinne seuraksi ja samalla sain vähennettyä ahdistusta, jota hallia kohtaan olen sisimmässäni tuntenut. Siellähän oli ihan kivaa.

Otin esiin myös yhteisvastuukeräyslistani. Keräysaikaa on jäljellä neljä päivää. Keräsinkin jo itseltäni ja mieheltäni ja kävin oman rivitalomme jokaisella ovella. Sitten alkoi sataa vettä. Vein listan kotiin ja lähdimme miehen kanssa sadelenkille. Molemmissa toteutui pieni alku. Keräys tuli aloitetuksi ja lenkki virkisti ihmeellisesti nuutunutta, niskasärystä päiviä kärsinyttä kehoani.
Sekin on pieni alku, jolla on varmasti väliä, että olen päättänyt muuttaa suhtautumistapaani eräässä itselleni tärkeässä asiassa. On kuin vapauden aalto olisi käynyt ylitseni. Minun ei tarvitse enää huolehtia tuosta asiasta. Se on jonkun muun asia, ei minun. Jospa oppisimme välittämään oikealla tavalla itsestämme ja toisistamme. Sillä kyllä ihan kaikella, mitä päivä tuo eteemme, on  väliä!
 

Positiivisuus?

Muistan lapsena lukeneeni kirjan Polyannasta. Polyanna oli tyttö, joka oli vaikeasti vammautunut. Mieleeni on jäänyt parhaiten Polyannan elämänasenne. Elämäntilanteet vaihtelivat, mutta Polyanna selvisi vaikeuksissakin eteenpäin itse kehittelemällään menetelmällä; hän etsi joka tilanteesta seitsemän hyvää puolta. Siten vaikeudet menettivät voimaansa ja ilo sai myös sijansa.

    Istun tässä kirjoittelemassa. Ulkona sataa vettä. Niska on kipeä ja olkavartta kolottaa. Kiinnostaako? No ei. Vaivat ovat vaivoja, mutta niihin keskittymällä saan nopeasti ryppyjä kasvoihin ja ärtyneen sydämen. Seitsemän hyvää asiaa? 1. On vapaa lauantai. 2. Eilinen "parien kokoontumisajot"- ilta tuttujuttuineen oli niin ratkiriemukas, että vieläkin naurattaa. 3. Kun sataa, lumi sulaa. 4. Kotona on suhteellisen siistiä.5. Herneet ovat alkaneet itää ikkunalaudalla. 6. Saan kai aikaan blogin. 7. Saan olla tänään yksin kotona. Kun mies kumminkin kotiutuu illalla, tuntuu yksinolo vaihteeksi ihan hyvälätä.

En ole kuitenkaan koko sydämestäni positiivari. Minussa asuu surua, joka ei vähene positiivisella ajattelulla. Mutta on ainakin kolme asiaa, joista halun pysyä erossa. Nämä kolme elämän typistäjää ja ankeuttajaa ovat murehtiminen, vertailu ja katkeroituminen.

Murehtiminen on jopa kielletty asia. Kieltäjänä toimii Jeesus opettaessaan: "Äläkää mistään murehtiko, vaan saattakaa kaikki rukouksessa Jumalan tietoon." Vaikeaa, mutta kannattaa opetella uudelleen ja uudelleen.

Oman itsensä vertailusta toisiin, on joku viisas sanonut: "Vertailu on lyhin tie helvettiin." On opittava rakastamaan ja kunnioittamaan itseään niin paljon, että oppii antamaan arvon sekä toiselle, että itselleen.  Vaikeaa, mutta kannattanee opetella parempaa itsetuntoa.

Katkeroituminen vie loputkin tuhkat pesästä. Jos hetken onkin hauska rypeä itsesäälin lätäkössä, sieltä kannattaa nousta ylös. Ehkä eräänä päivänä huomaat, että taakkasi on keventynyt. Enkeli on käynyt vieraissa ja lähimmäinen vieressäsi havahtuu ojentamaan auttavaa kättä. Ehkä voit itsekin tehdä jonkun iloiseksi. (Tiedän, että joillakin on elämässä tosi vaikeita asioita. Tällainen kirjoitelu voi ärsyttää. Anteeksi, jos kohdallasi on näin).
  Olisiko yksi tämän päivän seitsemästä hyvästä asiasta se, että voisin miettiä, miten teen jonkun iloiseksi?  Siitä saan itsellekin hyvän mielen. 

Taatelikakun metsästys

Itsestään löytää alkukantaisia piirteitä yllättävissä tilanteissa.Osallistuimme pari päivää sitten jonkin paikallisen eläkeläisjärjestön kevätmyyjäisiin. Hiippailimme takapenkkiin, koska olimme myöhässä. Mielessäni huokaisin, koska huomasin heti, että tavaraa oli kosolti. Oli kevätpipoja, kiemurahuiveja, tavallisia hartiahuiveja, silkkiliinoja, essuja,  tiskiliinoja, tyynyjä kymmenittäin, erilaisin kirjailuin koristeltuja- ja kaiken tämän takana pilkotti iso kasa kuivakakkuja, pullapitkoja, pitzoja, sämpylöitä, leipiä yms. Myyntipöydän ylle oli viritetty seinästä seinään ulottuva naru, jolla roikkui huiveja ja erittäin kauniita virkattuja ja kirjailtuja liinoja.
   Meillä oli mielessämme taatelikakku ja ehkä yksi pääsiäisliina, voimaannuttavan keltainen. Huutokaupan pitäjillä lienee tarkka vainu siitä, miten saada väki istumaan tiiviisti loppuuun asti penkeissään. Tuskastuttavan hitaasti kauppa eteni. Ja tietenkin ensin myytiin kaikki muu, kymmenet liinatkin, paitsi ne keltaiset liinat ja kuivakakut. Pääsiäisen läheisyys oli psykologisesti havaittu ja huomioitu. Kun kolmen keltaisen liinan vuoro vihdoin tuli, pelasin varman päälle ja huusin pohjahinnan ensimmäiselle, sille, jota emme niin kovasti halunneet. Kas kummaa, "sain" sen. Ja sitten tietysti huusin sen himoitsemani liinan. Eli kaksi liinaa yhden sijasta.
Mies oli kadonnut viereltäni jo aikoja sitten. Istuttu oli jo puolitoista tuntia.

Alkoi kakkujen myynti. Tyhjän myyntipöydän vasemmassa nurkassa kyhjötti yksinäinen kakkurykelmä. "No niin, myydäämpä tästä ensin nämä isommat kakut. Paljonko tulee hinnaksi?" "Viisitoista euroa", huusi joku. Ja niin alkoivat isot kakut tehdä kauppaansa. Kakku kiidätettiin sille, joka ehti nostaa sormensa ensimmäisenä. Minä huusin hätääntyneenä:"Kertokaa nyt, mitä kakkuja ne ovat?" Meklari vilkaisi kädessään olevaa:"Tämä on hedelmäkakku", ja niin jatkui meno niin häikäilemättömän nopeasti ilman tarkempaa infoa kakuista, että minä suutuin. "Onko siellä taatelikakkua?", huusin vihaisena ja taisin nousta seisomaan kiihtymyksestä. Oli tunne, että tässä on nyt ennaltasovitun makua. Rouvat tunsivat kakut ja sormea nostamalla saivat haluamansa. Myyntipöydän takana meklari raapaisi päätään ja kysyi:"Onko taatelikakkua?" "On täällä yksi, mutta se on näitä pienempiä, ne myydään isojen jälkeen." Nyt tarkkana. Kun pienten kakkujen myynti alkoi, nousin taas kiihtyneenä seisomaan ja kuulin suustani tulevan kovaäänisen huudon:"Minä haluan sen taatelikakun. Kymmenen euroa!" Kaikki vaikenivat eikä kukaan ehdottanut enempää. Kansa kääntyi oikein katsomaan. Hävetti ja nauratti, mutta sain kun sainkin kakkuni. Maksoin ja poistuin nopeasti takaoikealle.
   Mies istui takki päällä ja hattu päässä aurinkolaseineen ulko-oven vieressä. Hän näytti rauhalliselta kuin Buddha. 

Maailman parantamisen vaikeus

Oli vuosi 1968, Euroopassa hulluksi vuodeksikin kutsuttu. Olin lukion ensimmäisellä luokalla. Isosisko oli lähtenyt opiskelemaan ja toi mukanaan kotiin radikaaleja ajatuksia sorrosta ja epäoikeudenmukaisuudesta, joka maailmalla vallitsi. Olin otollinen maaperä, joka tuotti nopeasti satoa. Taisi olla juuri tuon vuoden joulu, jolloin muutamien muiden seurakunnan nuortenilloissa viihtyvien kanssa järjestimme kirkkoon "nälkäjoulu"-tilaisuuden. Ajatus oli, etteivät ihmiset ostaisi niin paljon lahjoja toisilleen, vaan rahat luovutettaisiin nälkää näkevien hyväksi. Muistaakseni askartelimme korttejakin kirkon eteisessä myytäväksi. Ja rahat lähetettäisiin kaukaiseen Biafraan, jossa ihmiset sodan keskellä nääntyivät nälkään. Olin valmistanut elämäni ensimmäisen kirkkopuheen. Jännitti, miten ihmiset suhtautuisivat asiaan. Ja kyllähän he suhtautuivatkin. Yksikään ihminen ei tullut paikalle. Se oli nuorelle intomielelle ja idealistille käsittämätön asia. Ihmiset ilmeisesti kokivat ankeana ajatukset, että nälkäiset luurankolapset työnnetään heidän sielujensa silmien eteen kesken herkullisten jouluvalmistelujen.
   Viime viikkoina olen lukenut kuvassa olevan kirjan: "Puolikas keltaista aurinkoa". Suosittelen sitä kaikille, vaikka luettavaa riittää yli 600 sivua. Se vie lukijan keskelle Nigerian ja siitä itsenäistymään pyrkineen Biafran sotaa ja sitä todellista nälänhätää, jonka keskellä ihmiset elävät, rakastavat, kuolevat, iloitsevat ja surevat. Se riisuu ihmisen paljaaksi hyväuskoisuudesta. Päähenkilöistä tulee ihmisiä, ei mustavalkoisia, vaan ihmisiä kaikkine tunteineen ja tuntoineen. Kirja kantaa loppuun saakka. Kirjoittajaa sanotaan Afrikan lupaavimmaksi nykykirjailijaksi. Tämä teos on käännetty 28:lle kielelle ja myös esikoisromaani "Purppuranpunainen hibiskus" on saanut kiittävän vastaanoton. (Olen senkin lukenut ja suosittelen lämpimästi).
   Sitten haluankin sanoa vain sen, että kaikki, mitä edes yritimme tehdä Biafran hyväksi, oli oikeutettua, vaikkakin naivisti toteutettua. Kunnioitan meitä nuoria jälkikäteen hyvästä tahdosta. Ehkä ihmisestä kertoo enemmän se, mitä hän haluaa tehdä, kuin se, mitä hän tekee. Jumala näkee sydämen.

Kesäaika ja Marian ilmestyspäivä lähestyy

Kesäaika alkaa Marianpäivänä. Me siirrämme kellojamme tunnin eteenpäin. Valo on juuri tänään, 20.3., voittanut Pohjolassa pimeyden. On kevätpäivän tasaus. Mutta nyt mietin Mariaa, joka nostattaa meidät tuntia totuttua aikaisemmin ylös vuoteistamme, jos aiomme ehtiä  messuun kuulemaan millaista oli silloin, kun maailmaan syntyvä Jeesus oli vielä vain sana enkelin huulilla. Maria koki nuoren naisen elämän suurimman ihmeen. Enkeli Gabriel tuli hänen luokseen mukanaan Marian biologisen, henkisen ja hengellisen todellisuuden muuttava uutinen. "Älä pelkää Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimen Jeesus." Maria oli syystäkin ihmeissään. Hän oli kihloissa Joosefin kanssa, mutta heidän suhteensa ei vielä ollut intiimi. Ihme oli valmis. Yhä vielä tunnustamme sen kirkossa joka sunnuntai: "...syntyi neitsyt Mariasta..."

   Tänä vuonna Marianpäivän teksti on pelkkää ylistystä. Sen voi lukea evankeliumista Luukkaan mukaan 1.luvusta jakeet 46 - 55. Rakastan tuota laulua, jonka nuori Maria virittää Elisabetin luona,  hänen, joka myös oli tavannut enkeli Gabrielin muutamia kuukausia aikaisemmin. Silloin tuo vanha nainen ja hänen miehensä Sakarias olivat saaneet ilmoituksen poikalapsen syntymästä. Tämän pojan nimi oli oleva Johannes, myöhemmin Kastajana tunnettu, Jeesuksen tienraivaaja kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Marian kiitosvirsi on pienen, köyhän ihmisen ylistys Jumalalle, joka katsoo laupiaasti ihmisiin, niihin, jotka Häntä kunnioittavat. Se kertoo, että rikkaat Herra lähettää tyhjin  käsin pois, mutta ruokkii nälkäiset runsain määrin. Vallanpitäjät menettävät valtansa, alhaiset korotetaan. Maria oli nöyrä, maan hiljaisiin kuuluva nuori tyttö. Hänen kiitoslaulunsa on soinut varmasti kirkkaana ja heleänä Elisabetin luona, kun hän viimein on tajunnut, mitä  hänelle ihan oikeasti on tapahtumassa.

Mieheni pikkuinen lapsenlapsi, joka viikon päästä täyttää kaksi vuotta, kuljettaa kuulemma mukanaan Lasten Raamattua ja hokee: "Haamattua, lue haamattua." Taitaa olla nuorimmasta päästä suomalaisia, jolle tuo kirja on luettu kannesta kanteen. Ihanaa on, että Iso Kirja kiinnostaa pikkuista, rakasta tyttöä.


  

Räsymatto

Eteisen lattialla on äidin aikoinaan ihan minua varten kutoma räsymatto. Sen raidoista löytyy jonkun tutun vaatteen muisto. Kotona kudottu matto onkin enemmän kuin matto, se on osa historiaa, osa omaa elämääni. Se on myös muisto äidistä. Sieluni silmin voin nähdä äidin hahmon kangaspuilla. Voin kuulla polkusten kolahduksen toisiaan vasten, sukkulan sihahtavan äänen ja pari tiukan pehmeää kaidepuun paukahdusta, kun kude iskeytyy kiinni jo aikaisemmin kudottuun. Voin nähdä äidin ottavan mittanauhan naulastaan ja mittaavan raitojen välin. Voin nähdä hänen hymynsä ja kuulla äänen, joka sanoo: "Taas tuli puoli metriä lisää, ja katso, miten tasainen reuna".

Elämää on usein verrattu räsymattoon. Joskus mattoon syntyy häikäisevä, kultainen raita. Joskus raita on likaisen samea. Tänäänkin kudon mattoani. En ole niin kohtalonuskoinen, että ajattelisin, etten itse voi mitenkään raidan väriin vaikuttaa. Voinpa hyvinkin, ainakin joskus. Joskus taas elämä itse pakottaa mattoon mustan raidan. Tapahtuu jotain surullista. Tulee sairautta, kuolemaa, kyyneleitä. Nuo mustat raidat näyttävät jälkikäteen taspainottavan mattoa. Mustassa yhtyvät kaikki värit. Kuolema on koko elämän värien summa. Jokaisen matossa näitä raitoja on.

Mutta mihin sitten voin itse vaikuttaa? Esimerkiksi tämän päivän raita näytti aamulla melko tummalta. En olisi halunnut lyödä mattooni kivuliasta raitaa. Myöhemmin päivällä ymmärsin, että tämän päivän kuteen väriin mahtuu kyllä valoakin. Se vain vaatii toista kulmaa katsella asioita. Voin muistaa elämän tärkeimmän asian: rakkauden. Kun sen muistan, kaikkeen tapahtuvaan syntyy ikuisuuden läsnäolo. Jumala on rakkaus ja rakkaus on ikuista, koska Jumalakin on ikuinen. Kaikkine vastoinkäymisineni olen ja elän hyväntahtoisessa maailmankaikkeudessa. Itse Albert Einstein on sanonut jotenkin näin: "On oleellista löytää vastaus kysymykseen, elämmekö hyväntahtoisessa vai pahantahtoisessa maailmankaikkeudessa".  Kuteeseen, jonka sukkuloin päiväni tai paremminkin juuri läsnäolevan hetken raitaan, sisältyy aina rakkauden hehkuva hohde. Koko matto loistaa, sillä armo on uusi joka aamu.

Maaliskukan makunautintoja

Kuukauden alkupuoli on juhlallinen, Viikon sisälle mahtuvat  hää-, nimi- ja syntymäpäiväni. Juhlakausi päättyy kansainväliseen naistenpäivään. Niinpä miehelläni on ollut mahdollisuus ilahduttaa minua monin eri tavoin. Tapa, jolla hän sen teki, kertoo hänestä jotain. Tässä kaksi kuvaa aamupalatarjonnasta.



Syntymäpäiväkattaus

Nammmmmmmmm.........
Jugurtinkin voi tarjota niin monella tavalla. Näistä luomuksista huomaa mielestäni sen, miten
keskittyneesti mieheni oli paneutunut aamuiseen tehtäväänsä ja haluunsa ilahduttaa ja naurattaakin minua. Jos olisi olemassa ohjelma: "Arvostele mun aamiainen", lähettäisin mieheni oitis sinne.
Uhallakin kerron vielä  syntymäpäivä- ja hääaterioista. Niistäkin tuli jotain tallennettua kameraan. Hääpäivänä mies vei minut rakentamaansa lumihuoneeseen syömään. Grillasimme makkaroita hiilloksella. Aurinko lämmitti jo, ja juhla-ateria maistui ihanalta. Makkarat olivat toiselta kyljeltään aivan mustia, mutta ei tuo haitannut. Syntymäpäivänä pääruokana oli juustokastikkeessa kypsennettyjä lohimedaljongeja. Salaattitarjontakin oli runsas. Istuin pöytään jälleen kuin kuningatar. Kaapista mies oli etsinyt juhlavan kynttilänjalan ja kukkakaupasta hankkinut ison kimpun tyylikkäästi sidottuja tulppaaneja. Vaivannäkö ja välittäminen ovat asioita, joita en vaihtaisi timanttisormukseen. Näin on hyvä!

Ulkoravintolan makkarahiillos