Haaveita ja unelmia

Olipa kerran pieni tyttö, joka päätti tulla kotitalousopettajaksi. Hän pääsi varhaislapsuudessaan aitiopaikalta seuraamaan kotitalousopettajan pienellä, sievällä käsialalla kirjoittamia reseptejä liitutaululta. Hyvän ruuan tuoksussa hän seurasi, miten sanat taululta muuttuivat hienoiksi keitoksiksi. Tuoksut olivat taivaalliset. Opiskelijat olivat hyvällä tuulella päästessään maistelemaan onnistuneita herkkujaan. Ja tuo opettaja itse oli äidillisyyden perikuva, pyöreä, herttainen ja poskissakin somat hymykuopat.

    Monta vuotta myöhemmin tyttö oli unohtanut unelmansa ja löytänyt kutsumuksensa henkisemmältä alalta.
Ja tosiasiassa kotitalousopettajan työ olisi ollut aivan muuta kuin miltä se kuusivuotiaan silmin näytti.
Mutta silti muisto oli arvokas. Aina kun tyttö avasi keittokirjan tai reseptivihkon, mieleen palautuivat nuo lapsuuden liitutaulureseptit ja se onnellinen olo, mikä siellä kotitalousluokassa vallitsi. Ruuanlaitosta tuli harrastus. Mutta sitten sanat alkoivat piirittää tyttöä. Hän innostui lukemaan... ja kirjoittamaan. Hän pohti sanojen merkityksiä. Eräällä tuparireissulla uuden talon ehtoisa emäntä järjesti vierailleen mieluisan tehtävän; jokainen sai poimia käsiinsä magneetilla varustettuja irtosanoja niin paljon kuin sielu sieti. Niistä piti uuden jääkaapin oveen kirjoittaa muistoksi jokin lause tai runo. Se oli tytöstä ihanaa! Paljon sanoja, joista olisi voinut vääntää ja kääntää tekstejä vaikka koko illan.
   Haaveet ja unelmat kantavat meitä. Paras unelma ja tavoite liittyy kuitenkin ihmissuhteisiin. Opetella rakastamaan ja sanomaan oikeita sanoja oikeaan aikaan. Oppia sanomaan yksi kaunis sana: "Anteeksi!" ja toinen yhtä kaunis: "Kiitos!" ja viljellä niitä usein. Ja sitten se kaikkein kaunein: " Minä rakastan Sinua!"

   Ulkona sataa vettä. Peltikatto kohisee. Jossakin runossa sanottiin: "Unelmat värjäävät meidät sisältäpäin." Minun unelmissani on monta väriä - sateenkaariunelmia.

Riittävän hyvä äiti

Olimme kirkossa ja äitienpäivälounaalla. Aurinko paistoi. Ympärilläni näin onnellisia, mutta myös totisia ja vakavia äitien kasvoja. Itselläni oli haikea olo. Muistelin äitienpäiviä, jolloin vielä kotona asuessamme veimme aamulla äidille kahvin, itsetehdyt kortit ja valkovuokot sänkyyn. Lähes jokaisena äitienpäivänä äiti toisti: "Voi miksi näin minua muistatte, minä olen niin huono äiti!"  No, meistähän se ei pitänyt ollenkaan paikkaansa, oma äiti oli paras äiti!

Kirkon ovella jaettiin kaikille kaunis, laminoitu rukouslappunen, jossa äidin rakkautta ylistettiin maasta taivaaseen. Minua se jäi kaihertamaan. Lopulta kotona  luin sen ääneen miehelleni, ja meille syntyi hyvä keskustelu. Ihmettelimme yhdessä, miksi ihmisten arkitodellisuus sivuutetaan tälläisinä juhlapäivinä? Miten tähän rukoukseen voivat mahduttaa itsensä epätäydellisiki tuntevat äidit tai lapsuuden tunnesiteissään "orvoksi" jääneet? Entä ne, jotka nyt joutuvat yksin huolehtimaan lapsistaan ja joiden pinna siksi on kireällä taloudellisten seikkojen vuoksi, puhumattakaan niistä jotka joutuvat antamaan lapsensa pois, kun eivät jaksa tai voi heitä pitää? Mitä ajattelevat tätä lukiessaan ne äidit, jotka oman äitini tavoin tuntevat syyllisyyttä siitä, että aika ei riitä lasten kanssa olemiseen? Mitä kokevat ne aikuiset lapset, jotka lapsena on hylätty tai joiden toiveita ja unelmia ei ole kuultu? Eli yksinkertaisesti - miksi äitimyytti on niin yksiselitteisen hellä ja herttainen?
   Miksi emme äitienpäivänä edes kirkossa puhu epätäydellisestä äitinä olemisesta? Miksi emme rukoile niiden äitien ja lasten puolesta, joiden kodeissa asuu ahdistus ja suru? Onhan äitikin vain tavallinen ihminen, jonka äitiyskin kuuluu armon piiriin. Tiedänhän minä, että lähes kaikki äidit antaisivat vaikka henkensä lapsensa puolesta, mutta elämä vain vie usein vaikeille poluille. Niillä poluilla äidinrakkautta koetellaan. Tyttäret ja pojatkin joutuvat monta kertaa lujille tunneselvittelyissään suhteissaan äiteihinsä (ja isiinsä).  Napanuora saattaa olla ahdistava, jos sen katkaiseminen ei onnistu oman aikuisuuden alkaessa. Varjokuva lapsuuden kodin pihapiirissä symboloi kaikkia niitä tapahtumia, joita muisti ei tavoita, mutta jotka ovat meissä olemassa ja kulkevat mukanamme.
- Me rakastamme äitejämme niin paljon kuin voimme.

Rakkautta uusin silmin

Näin kuvaili joku meistä odotuksiaan parisuhdeviikonlopun alussa. Uusia silmiä kurssilla ei annettu, mutta jutellessamme parimme kanssa toistemme  hyvistä puolista ja siitä, mistä pidämme toisissamme, saimme jo jotain esimakua siitä, mitä tuo näkeminen voisi olla. Hyvältä tuntui kuulla ne hienot asiat oman puolison suusta, myös muiden kurssilaisten ollessa paikalla.
Opettelimme sanoittamista. Arkipäivässä oletan liikaa. Oletan, että puoliso tietää, miten arvostan hänen tapaansa vaikkapa valmistaa aamupala. Oletan että hän tietää, mihin olen tiistai-iltaisin menossa, enkä siksi vaivaudu sitä hänelle kertomaan, enkä välttämättä moikkaakaan, saati että antaisin suukon ennen lähtöäni. Luulen, että toinen tahallaan myöhästelee sovituista ajoista. Luulen, että puolisoni on minulle vihainen, kun hän töistä palatessaan pakenee paikalta toiseen huoneeseen nielemään työpäivän pettymyksiä. Suukko, halaus, hellyys ja toisen kuuleminen harvenee arkipäivien jonottaessa huohottaen toistensa niskaan. Se ihana ihminen, jonka kanssa solmin liiton, arkipäiväistyy ja sulautuu pian seinätapettiin, jos en huomaa kannustaa, kuunnella ja helliä. Ja kohta ei hellää alkua pienelle rakasteluhetkelle edes yritetä luoda, vaan seksistäkin tulee tekniikkasuoritus, josta lämpö häviää. 

Kun kahden vuorokauden rankankin prosessoinnin jälkeen hiljennyimme riihikirkossa nauttimaan Leivän ja Viinin, rukoilimme toisillemme rohkeutta ja voimia rakastaa silloinkin, kun puolisomme eivät tuntuisi sitä ansaitsevan. Rakkautta ei ansaita, se annetaan;  käytännön teoin, pienin sanoin ja kaikella hellyydellä.
  

Pääsiäisilo- taivaan kaikki hellyys minulle!

Lauloivatko linnut? – tuoksuivatko kukat?

                      Magdalan Maria

                             kulki aamuhämärässä puutarhahaudalle

            ja hämmästyi, pelästyi

sillä

mahdottoman iso kivi Jeesuksen haudan suulta

         oli poissa!

Maria kääntyi ja juoksi!

Hätä kiteytyi muutamaan hengästyneeseen sanaan:

         ”Ovat vieneet hänet pois …”

                              

           *

Jälkeenpäin Maria seisoi puutarhassa yksin, ja itki.

         Hän joka näki minut sellaisena kuin olen,

         hän joka antoi minulle  takaisin ihmisarvon,

              joka muutti elämäni laupeudellaan,

         hän jota sydämestäni rakastan

                                                          on poissa,

                                                      tapettu –

                                                rakas ruumiskin varastettu.

Tulivat enkelit ja selittivät.

Tuli mies joka kysyi: ”Miksi itket?”

Maria ei tunnistanut.  Järkytys oli liian suuri.

”Maria!”, sanoi  Jeesus kaikki taivaan hellyys äänessään.

Silloin Maria ymmärsi,

          ja ilo kuin suuri valoisa pilvi ympäröi hänet.

Hän juoksi jälleen.

          Hänellä oli kerrottavaa kaikille…

                                                        kaikille:

                      ”JEESUS ELÄÄ

Aika seis ja ovet säppiin!

Olisin niin halunnut pysäyttää ajan. Tai pistää ovet lukkoon. Mutta en voinut mitään. Rakkaat omaiset, joita niin harvoin näen, alkoivat päätöskahvin jälkeen tehdä lähtöä. Itse hoidin emännän tehtäviä kätellen suurta vierasjoukkoa.  Joku meni vaihtamaan vaatteita. Jotkut juttelivat keskenään. Joku oli hakemassa ylijäänyttä ruokaa keittiöltä, joku valitsi osanottokukkia mukaansa. Jotkut olivat jo lähteneet. Jonkun kanssa ehdittiin vaihtaa kuulumisia hitusen verran. Ja sitten: muutama minuutti ja sali oli tyhjä ja autio. Yli sata ihmistä käveli ulos ovesta ja autojono purkautui risteyksissä eri suuntiin.
Ystäviä ja serkkujakin olisi halunnut tavata pidempään. Hautajaiset olivat ohi - ja pian olimme mieheni kanssa taas kahdestaan. Eipä silti, samanlaiselta varmaan tuntui monesta muustakin, siis siltä, ettei kohtaamiseen jäänyt riittävästi aikaa.

 Olimmehan kuitenkin äidin Suuressa Juhlassa. Äiti oli keskipiste poissaolevanakin. Hänen muistonsa kirvoitti kielten kannat, ja muistot yhdistivät meitä kaikkia. Nyt kun vanhemmat ovat poissa, me olemme ihan itse vastuussa siitä, miten hoidamme erityisesti sisarussuhteita. Sisarukset ovat tärkeitä. Jokaisella on kuitenkin ajankäyttöä miettiessään etusijalla oma perheensä. Silti en halua yhteyksien katkeavan niin, että ainoa kohtauspaikka on surujuhla, jossa jätämme lopullisia jäähyväisiä. Parasta on kutsua kylään, sisaruksia ja myös ystäviä ja naapureita. "Osaanhan minä priorisoida aikani", sanoi viisas ystäväni muistotilaisuuteen saapuessaan, kun ilmaisin ilahtumiseni hänen läsnäolostaan. Hänen ainoa lapsenlapsensa oli käymässä - ja silti hän uhrasi  osan viikonlopustaan minun äitini hautajaisiin.

Vihreä mekko

Se tuntui ihanalta. Äidin kuoleman jälkeen olen kulkenut mustissa ja harmaissa vaatteissa yli kaksi viikkoa. Lauantaina olimme Kertun yksivuotissynttäreillä - ja sinne puin päälleni petrolin vihreän ohuen villamekon. Voi että se oli ihana. Aurinko paistoi täyden laidallisen valoa keittiön ikkunasta, ja sallin itseni nauttia siitä, että elämä on sittenkin elämistä varten. Minun ei tarvitse surra silloin kun ei siltä tunnu. Kevättuuli puhaltaa surureunaisia sadepilviä päälleni vielä aivan varmasti.
Ennen vanhaan suruvaatteissa taidettiin kulkea aina kuoleman jälkeen lähes vuosi. Sen täytyi olla joskus rankkaa.
No, tätä olotilaani olen miettinyt ja ystävien kanssa jakanutkin. On ikäänkuin soisin alavireisesti duurissa, tai  ylävireisesti mollissa. On hankala olla. Hautajaiset ovat tulossa, lumi sulaa, kevät puskee voimalla esiin. Silti on surua ja huolta - läheistenkin voinnista. Kuitenkin ilo pulppuilee pinnan alla. Olen itse tulppa, ilo ei virtaa vapaasti. Hetkellisesti kyllä. Vihreä mekko tuntui niin raikkaalta. Tunnustan; pyörähtelin peilin edessä ja ajattelin: "Aika kaunis!" Ja sitten se synttärisankari - muutaman tunnin aikana tuli meidän taloutemme digikameroihin tallennettua Kertusta 103 kuvaa. Seurasimme lumoutuneina horjuvia ensiaskeleita ja yhdyimme tuontuosta päivänsankarin nelihampaiseen hymyyn. Elämä. Olet kaunis.

Äiti

Äidistä haluan kirjoittaa vihreällä värillä. Äiti elää, vaikka hänen maallinen "telttamajansa" onkin purettu ja hautajaiset edessäpäin. Kaunis vertaus ihmisen kehosta tuo Ison Kirjan telttamaja. Äidin teltta oli eläväinen, monilla retkillä ja monissa säissä koeteltu. Hänen elämänsä näyttää jälkeläisen näkökulmasta rikkaalta, täyteläiseltä ja lämpimältä. Hänellä oli rakastava puoliso, monta lasta, paljon ystäviä, laulua ja naurua- ja uskoa ja luottamusta Jumalan hyvyyteen.
Elämän tummat pilvet kävivät välillä kimppuun ja tuntuivat tekevän pysyvämmän majan hänen telttansa ylle 1990- luvun lopussa isän sairastuttua ja viimein lähdettyä taivaaseen lähes 60 yhteisen vuoden jälkeen.

Äiti sairastui alzheimeriin, tuohon kaikkien kammoksumaan sairauteen. Mutta lohdutukseksi ja tiedoksi kaikille; ei se nyt niin kauheaa ole. Äidin sairaus paljasti hänessä kirkkaammaksi hellän ja lämpimän puolen.  Äiti, joka ei aikaisemmin ollut halaajatyyppiä, taputteli viime vuosina hellästi poskiani, halasi tiukasti ja puhui paljon hyviä sanoja. Estojakin hävisi; esimerkiksi aina niin kunniallisesti käyttäytyvä äiti maistoi kauppareissulla pokkana viinirypäleen hedelmälaatikosta ja ilmoitti sitten vain iloisesti: "Minä varastin sen!"  Viimeisinä päivinä äiti kieltäytyi kaikesta syömisestä ja juomisesta. Viime viikkoina hän puhui paljon ja lähes jokainen lause alkoi sanoilla: "Minä menen..." Sitten seurasi erilaisia variaatioita. "Nyt minä menen Hyvinkäälle nukkumaan ja sitten mennään eteenpäin." "Minä menen pois ja sitten minua ei enää ole." Liikuttavin lienee äidin iltarukous hoitajan "Levolle lasken"-rukouksen jälkeen: "Ota Taivaan Isä minut (mainitsi koko nimensä) luoksesi, kun minä olen niin väsynyt." Rukous sai myönteisen vastauksen viime torstaina.