Kielikylpy

Kielikylpy on tätä nykyä jokapäiväinen. Joka tuutista tulee älytöntä kielten sekamelskaa. Suomenkieli taitaa olla sukupuuttoon kuoleva, varjeltava luonnonvara. Vähän niinkuin liito-orava. Isä kääntyisi varmaan haudassaan, jos median mölötys, huutaminen ja pölötys sinne kuuluisi. Hän kun oli ihminen, joka oikaisi omiensa kielenkäyttöä välittömästi, jos hänen mielestään suomenkieli tuli jotenkin huonosti lähimmäisen huulilta. Taatusti "alkaa tekemään"- tapaiset, nyt jopa virallisesti hyväksytyt kielenmuutokset saisivat häneltä jyrkän tuomion. Kyllä minäkin niin mieleni pahoitin. Edelleen alan kirjoittaa, vaikka muut kuinka alkaisivat arvostelemaan.

Pahinta on silti tämä englanninkielen sekoittaminen suomenkieleen, Aivan huomaamatta englanninkieli hiipii sisään. Itsekään en enää huomaa ihmetellä, miksi "Voice of Finland" ei voisi olla "Suomen Ääni"? Miksi "talkshow" ei voisi olla "keskusteluohjelma" tai mitä tahansa, Anyway, on ihan mahdottoman hauskaa, kun multitalentit starat nousevat stagelle esittämään upean vetonsa biisistä, joka on leffasta tuttu. Ja jos ääni on tosi fine, niin tuomarit osoittavat rispektiä ja kehuvat artistin attitudea. Wau! Kannattaisi varmaan tsättäillä tai lisätä hästäk twitterissä, ainakin nyt facessa.

Citymarket on jo niin tuttu kauppaketjun nimi, ettei edes huomaa, että suomeksi sen kuuluisi olla "Kaupungin tavaratalo" Ilahdun aina omaperäisistä suomenkielisistä vaihtoehdoista. Meilläkin on sentään Valkoinen Puu, suutariliike Aniliini ja tuo ihana käsityöläisten nuorekas "Uniikkiputiikki", joka on nimensä mukaan ainutlaatuinen! Uniikkiputiikki on niin hauska muunnelmasana, että sen tarkka vastine suomeksi olisi huonompi: "Ainutlaatuinen kauppaliike"!

Nezirkin kuuluu urheiluruudun mukaan treenaavan oman kuntonsa äärirajoilla. Treeni on kyllä suomeksi harjoitus, mutta treeni on jo niin tuttu sana, ettei se enää käy kielikorvaani kovin pahasti.
Ja treenajillahan on aina nykyään choutsi.  Myös musiikin puolella choutsataan, että päästäisiin
kovaa duunia tekemällä etenemään uralla.

Maailman suurien ongelmien rinnalla nämä asiat ovat pieniä. Mutta ärsyttäviä. Globaalisuus ei voi olla oman kielen raiskausta mennen tullen. Yritän itse puhua suomea suomalaisille ja englantia niille, jotka eivät ymmärrä suomea. Ruotsia en edes yritä, mutta swahilia olisi kiva puhua jonkun sitä osaavan kanssa. Siitä saisi poweria  :)

Liikahdus kohti hyvää

Tämä alkanut vuosi toi sitten heti esiin uusia ja taas uusia järkyttäviä uutisia maailmalta. Terrorismi tuntuu olevan teemana. Pankkien palvelunestohäiriköinti sai oikean mittakaavan, kun Pariisista alkoi kuulua järkyttäviä uutisia. Voiko jokaisesta huonosta asiasta tosiaan seurata jotain hyvääkin? En osaa filosofoida, mutta niin näyttää yhä uudelleen käyvän.

Juuri luin uutisen, että Ranskassa kristilliset kirkot täyttyvät, ihmiset rukoilevat Lähi-Idän puolesta ja auttavat kodittomia. Onko se seurausta viikolehti Charlieen kohdistetusta hyökkäyksestä, en tiedä, mutta kumminkin.

Positiivista on ollut myös parin ensimmäisen "Kioski"-ohjelman anti. Kun useampi tuhat koditonta nuorta sai kasvot Miskassa, alkoi tapahtua hyvää myös muille kodittomille. Tänään oli ihana kuulla, että ministeri Pia Viitanen ei saanut unta viime yönä. Kasvokkain olo nuoren, neljän kuukauden kodittomuuden kokeneen nuoren opiskelijapojan kanssa oli ministerille kova paikka. Asunnottomuudesta oli selvästi tietoa, mutta on paljon vaikeampaa nähdä, kuulla ja haistaa ihminen lähietäisyydeltä kuin puhua hänestä yhtenä tuhansista erilaisissa komiteoissa tai valiokunnissa. Ja niinpä kävi, että ministeri heti aamusta perusti erityisryhmän auttamaan ja selvittämään kodittomien nuorten asemaa.

Mitähän kertoo minusta se, että sain nukuttua hyvin? Tiedän, että Kauhajoellakin on ainakin väliaikaisesti asunnottomia ihmisiä. Mitä pitäisi tehdä? Pakkanen paukkuu nurkissa ja tuhannet suomalaiset miettivät, mistä löytää paikan, jossa viettää edes osan yöstä lämpimissä tiloissa. Toimittaja Rakel Liekki vietti yhden kokeellisen asunnottoman yön. Järkyttävää oli, kun hän kertoi mm., että kaikki kauppojen roskikset olivat lukossa! Kauppaketjujen johtohenkilöt istuvat lämpimissä sisätiloissa tekemässä turvallisia päätöksiä omistamansa firman osalta. Eikö ylijäämäruokaa voisi jättää johonkin "Ota tästä"- laatikkoon? Vai kävisikö niin, että sanan levitessä hyvinvoivat ihmiset hiipisivät yöllä taskulamppu kourassaan nappaamaan ilmaista, vanhaksi käyvää ruokaa? En usko. Kaikissa kaupoissa pitäisi ihan päiväsaikaan olla laatikoita tai hyllyjä, johon vanhaksi menevä ruoka koottaisiin ja myytäisiin sitten hyvin halvalla tai annettaisiin ilmaiseksi. Kun ne nyt ilmeisesti kuitenkin joutuvat "Moolokin kitaan" roskina hävitettäviksi. Jossakin liikkeessä olen tällaisen korin nähnytkin ja olen kuullut sen olevan tärkeä joillekin ihmisille, jotka sinnittelevät toimeentulon äärirajoilla.


Niin, miten minä voisin panna omassa elämässäni hyvän kiertämään? Miten voisin jakaa sitä, mitä minulta jää yli?
Voin rukoilla, että Jumala auttaisi hädässä olevia, mutta se ei riitä. Jos rukoilen tosissani, olen valmis myös tekemään jotain. Rakkaus kutsuu palvelemaan. "Ihmiset eivät usko, mitä sanot, kun he näkevät, mitä teet." Tuohon tapaan joku on kuvannut sanojen ja tekojen ristiriitaa.

Pieni liikahdus parempaan. Liikahtakaamme!

Ystävän tuoma kevään airut <3

Noormarkun  kirkosta viime kesänä napatut  kuvat

Rajalla

Tänään sanon lämpimät jäähyväiset vuodelle 2014. Rajalla oleminen on mielenkiintoista. Mennyt jää taakse tehtyine ja tekemättömine tekoineen, uusi avautuu eteen kuin aivan kirjoittamaton kirja. Kalenterissa on jo varauksia uudellekin vuodelle, mutta tänään en vielä tiedä, mikä niistä toteutuu. Siis rajallakin on vain yksi hetki, tämä, tässä ja nyt.
Mennyttä voi arvioida omalta kannaltaan. Niinpä siis ylpeänä todistan, että uuden vuoden lupaukseni hävittää tänä vuonna taloudestamme 365 esinettä on onnistunut! Välillä olin jo tuskissani, koska hävittäminen laahasi jäljessä. Jokainen tavara on nimittäin luetteloitu, ja perään merkitty, mikä on ollut esineen seuraava etappi ulko-ovesta poistumisen jälkeen. Huh helpotusta, kun joulukuun lopulla tyhjensin laatikoista muistamaani isomman VHS-kasettiröykkiön. Mies vei ne vielä talteen johonkin muualle, mutta nuo kasetit pelastivat joulukuun poistot lähes kokonaan. Suurin poisto oli vanha TV, joka kökötti paikallaan juuri noiden kasettien mahdollisen katselun vuoksi. Kun kerran totesimme, että kasettiboksi ei enää pelittänyt, koko TV pääsi ongelmajäteasemalle ja toivottavasti sieltä kierrätykseen. Miellyttävin, ja samalla henkisesti rankin, oli Harry Potter-sarjan poistaminen omasta hyllystä kirjaston kokoelmiin. Nyt ne ilahduttavat monia ja kirjahyllyynkin tuli ainakin metri lisää tilaa.
Vieläkin voin jatkaa turhan poistamista, mutta ihan omaa tahtia, ilman tilitystä.

Myös minut on poistettu. Lopullinen poisto tapahtui marraskuussa niin hauskoissa ja haikeissa juhlissa, että jälkikäteen adrenaliinia ja endorfiinia olisi riittänyt pakattavaksi muidenkin iloksi. Tuo poisto tuntuu vielä, vaikka jonakin päivänä nykyolotilasta tulee tavallinen arki. Työelämä on takana, mutta uudet ideat muhivat päässäni. Syvä toiveeni on, että kotiseurakunta selviää kirkon kriiseissä hukkaamatta Rakkauden Jumalan sanomaa, sellaista, joka tuo toivon tuikkeen ja ilon helinän yksinäisten, särkyneitten, sairaiden ja köyhien elämään.

Kulunut vuosi on ollut muutenkin juhlavuosi. Diakoniatyömme täytti vuoden alussa 100 vuotta. Kirkkokuoro(ni) täytti 90 vuotta. Sen kunniaksi pidimme konsertin ja julkaisimme levyn. Loppu- vuoden juhliin kuului mm. Nummijärven kirkon 80-vuotisjuhla. Nummikori-runoryhmä(ni) pääsi esiintymään salintäyteiselle yleisölle. Vielä hohdokkaampi oli esiintymisemme ikäihmisten virkistyspäivän joulujuhlassa Nummikodilla. Hyviä ystäviä saa näin mukavissa harrastuksissa ja henkinen hyvinvointi kasvaa.

Yksityisessä elämässämme on ollut monenlaista iloa ja huoltakin. Tärkeintä on kuitenkin se, että kaikki on hyvin juuri nyt. Lukuisista kulttuurielämyksistä päällimmäisiksi ovat jääneet Jorma Hynnisen ja Kalevi Kiviniemen joulukonsertti Kurikan kirkossa, Laura Hynnisen solistinen osuus Ginasteran harppukonsertossa Helsingin musiikkitalolla ja Jurvan teatterin oivallinen esitys Sofi Oksasen "Puhdistuksesta".

Viattomien lasten päivänä osallistuimme Lapuan tuomiokirkossa Heli Karhumäen 50-vuotisjuhliin, Heli itse juonsi "Kymmenen laulua ja sata tarinaa Etelä-Pohjanmaalta". Se oli kooste hänen elämänsä tärkeistä ihmisistä ja tapahtumista. Päällimmäiseksi jäi mieleen kuva, jonka Heli oli löytänyt netistä. Hän oli tehnyt siihen puhekuplan, joka kuului suurinpiirtein näin: "Jos joku vielä pelottelee Sinua Jumalalla, niin sano, ettet pelkää, koska tunnet Jumalan Pojan." Hyvää uutta vuotta 2015!

Erilainen joulu

Hassua. Silitin joululiinan pöydälle tapaninpäivänä. Myös jouluasetelman rakensin olkkarin ja keittiön väliselle tasolle vasta silloin. Tonttumuori- ja vaarikin istahtivat vasta tapanina lipaston päälle. Enkelikello on vieläkin kokoamatta, koska kynttilät ovat Hukka- nimisessä paikassa tallella.

Sen sijaan jouluverhot ripustin ikkunoihin jo muutama päivä ennen aattoa, ja siivous ja jouluruuatkin olivat valmiit jo hyvissä ajoin, Joulusaunassakin kävin jo aatonaaton aattona. Eli joulu oli levällään ja hajallaan pitkin poikin sekä ajassa että paikassa.

Aatonaattona matkasimme lähes pysähtymättä yli 400 kilometriä anoppilaan, että ehtisimme apteekkiin ennen seitsemää hakemaan kolmen kuukauden lääkkeet. Uupuneina, mutta ajoissa pääsimme perille. Vastassa oli anoppi, joka heti esitti jyrkän kiellon. Aattona ei mennä munaamaan häntä apteekkiin kolmen kuukauden lääkeasioilla. Monen minuutin välillä epätoivoisenkin taivuttelun jälkeen anoppi uskoi, että asiat voidaan hoitaa (ja täytyykin), ja uskoi senkin, että nythän oli vasta aatonaatto.

Niin kului joulu hiipuvaa ja kuihtuvaa vanhusta katsellessa, toimitellen ruokaa pöytään ja tiskejä kaappeihin. Jälleen kerran tajusin, miten katoavaa ja haurasta on ihmisen elämä, Kyyneleet nousivat silmiini lupaa kysymättä katsellessani kappelin ikkunasta omaistensa haudoille kynttilöitä sytyttäviä ihmisiä. Istuin hautausmaan aattohartaudessa korvissani miehen helisevä kannel; "Jouluyö, juhlayö..." Oli vielä ilta, mutta illan vaihtuessa yöksi lähdin yksin ulos, annoin tihentyvän lumisateen kastella kasvoni ja puhdistaa mieleni masentuneista aatoksista. Olihan sentään niin paljon, mistä kiittää.

Loppujen lopuksi, kotimatkalla joulupäivänä, ymmärsin, että joulu ei läheskään aina ole tunnelmointia, vaan raakaa ja todellista ihmiselämää. Läheisen ihmisen sairauksien kyllästämässä kodissa oli jotain ensimmäisen joulun tallin hämärästä, köyhyydestä ja turvattomuudesta. Liikuttavaa oli, kun joulupäivän aamuna anoppi pyysi  minua etsimään kamarin lipastosta uuden kynttilän (ainoan) ja sytyttämään sen pöydälle radion aamukirkon ajaksi. 

                                                                      *

Aivan ihanaa oli tapanin aamuna herätä omassa sängyssä, valmistella kodin joulu "valmiiksi", olla rauhassa, ulkoilla, nukkua pitkät päikkärit. Amaryllis avasi kolmannen kukkansa. Maassa oli rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Tämä joulu oli ehdottomasti tärkeä meille kaikille.
Ehkäpä ne enkelikellon kynttilätkin löytyvät ennen loppiaista.

Ohikiitävää maisemaa

Kodin jouluseimi

Aina ei ole helppo löytää oikeaa tietä...

Parempi sytyttää pienikin liekki, kuin kirota pimeyttä

Ajatuksia adventtina

Ihana kakku sitten unohtui uuniin ja paloi. Ostamani teippirullan leikkausterä ei katkaissutkaan teippiä - kaukomaan halpatavaraa. Herkulliselta näyttävä omena oli sisältä mätä. Tallentamani elokuva ei ollutkaan tallentunut digiboxiin. Auton pissapoika tyhjeni pahimmalla hetkellä hirveässä kelissä. -
Tällaisia asioita tapahtuu meille kaikille. Ne harmittavat hetkisen, mutta eivät vaikuta kuin pintaan mielemme tunnekeskuksessa.

Sitten on pettymyksiä, jotka kolhaisevat ja tekevät kuhmuja sisäiseen keskukseemme. Aika parantaa pettymysten aiheuttamia kolhuja hitaasti. Toiset pystyvät unohtamaan kokemansa pettymykset tai epäoikeudenmukaisuudet helpommin kuin toiset. Omasta mielestäni olen itse tässä suhteessa "helppo" ihminen. Pettymys tuntuu karvaalta, mitä tärkeämmästä asiasta tai läheisemmästä ihmisestä on kysymys, mutta pystyn silti jatkamaan elämää itseni ja toisten armahtamiseen pyrkien.
Silti täytyy myöntää, että uusi pettymys samassa asiassa nostaa vanhan pintaan - ja siinä sitä sitten taas rämmitään huonon itsetunnon ja syyllisyyden suossa. Nimittäin - pahinta on pettyä itseensä.

Toiselle ihmiselle on mielestäni helpompi antaa anteeksi kuin itselleen. Oman mielen kanssa teen ainakin minä usein töitä yksikseni. On vaikea myöntää omaa osuuttaan epäonnistumisessa tai vaikkapa kotoisassa kähinässä. Illalla ennen nukahtamista kuvat tapahtuneesta nousevat mieleen ja häveten tajuaa taas langenneensa samoihin ärsyttäviin käyttäytymismalleihin kuin ennenkin. Hymyn sammuttaminen toisen silmistä on helppoa. Aina ei ole yhtä helppoa astua askelta kohti anteeksipyytämistä.

Pahaa pettymysjälkeä piirtää mieleen myös epäoikeudenmukaisuuden kokeminen. Toipuminen tällaisesta on vaikeaa ja voi kestää pitkään - jälleen riippuen asiasta ja sen mittasuhteista. Tunneihmisenä joudun itse itsesäälin kuohuihin ja tarvitsen nopeaa purkua ystävien tai mieheni kanssa saadakseni tapahtuman vastaamaan oikeita mittasuhteita. Jälleen on asioita, jotka on pakko käsitellä oman pään sisällä loppuun. Kukaan muu ei loppujen lopuksi tiedä onnellisemman elämän avaimia omaan elämääni kuin minä itse.

Jos ajatellaan epäoikeudenmukaisuutta koko maailman laajuisena ongelmana, kutistuvat pienen elämäni pienet asiat kärpäsenkakaksi rikkaan ja hyvissä oloissa varttuneen kuviotapetille. Mutta se onkin sitten uuden tarinan aihe.

Ehkä meillä hyväosaisen, ulkonaisesti rikkaan, pohjoisen maan asukkailla on aihetta hiljentyä miettimään elämää ja viettää vaikka pieni paastonaika ennen Vapahtajan syntymäpäivää. Oikeanlainen "paasto" on oikeudenmukaisuuden puolesta puhumista, edes pienen askeleen ottamista poispäin itsekkyyden ja oikeassaolemisen halustamme.

Vanhenemisesta

Onko mielenkiintoinen aihe? Kukapa haluaisi ajatella vanhenemista. Jos vielä kärjistän, on hieman pelottavaa ajatella vanhaksi tulemista. Iloista eläkkeellejäämisen juhlaa seuraava päivä oli hieman traaginen. Iski jonkinlainen kriisi. Tuntui hetken siltä, että muut jatkavat matkaamista, minut pudotettiin veneestä vanhenemisen laiturille. Kukkamaljakot pullistelivat kukkia. "Niinkuin nuo kukat, niin vanhenen minäkin", ajattelin kauniita, hellyttäviä ja ihania kukkasia katsellessani. Mieleni valtasi alakulo. Tässäkö tämä elämä nyt sitten oli? Pitäisiköhän jo alkaa varata paikkaa palvelukotiin?

Niin. Mielenkiintoista. Parin päivän alakulon jälkeen ajattelin; ehkä elämä jatkuu sittenkin? On uuden oppimisen aika. Ihan oppimisesta käy sekin, että opettelen vanhenemaan kauniisti, En katkeroidu jos tunnen syrjäytyväni elämän valtavirrasta. Isäni serkku alkoi eläkkeelle päästyään opiskella kahta vierasta kieltä yliopistossa. Toinen teki tutkimusta, kirjoitti kirjan ja kolmas innostui tutkimaan sukua yhä syvemmin. Minäpä taidan kirjoittaa romaanin - tai ainakin lisää runoja. Novellitkin kiinnostavat. Teen kaikkea mukavaa. Otin esiin villalankaa ja aloin neuloa sukkaa. Sen jälkeen kudoin lapaset, sitten taas uudet lapaset. Siirryin keinutuolista sohvalle kutimieni kanssa. Keinutuolissa tunsin olevani liian stereotyyppinen kutimeensa syventynyt mummeli. Jokin tässä sitten kuitenkin taitaa hiertää?

No, ensimmäinen eläkekin tuli.  Tai paremminkin apuraha. Verokarhu oli nitistänyt viisikymmentä prosenttia. Nyt pitäisi sitten verottajalle ilmoitella kaikenlaista, että saa veroprosentin muuttumaan. Tutkin nettiä ja tottahan se oli; lähin verotoimisto on Seinäjoella. Olisi niin kotoista, kun se vielä sijaitsisi täällä kotikaupungissa. Voisi käydä juttelemassa tutun ihmisen kanssa kunnolla siitä,  mitä kaikkea nyt tulee oikeasti tehdä. Sujuuhan kaikki puhelimitse virka-aikana verotoimistoon, pankkiin, sivutoimen työnantajalle jne. Mutta ikävältä se nyt vain tuntuu. Nämäkin tuskat tietysti häviävät, kun ensimmäinen "kunnon" eläke pätkähtää tilille. Totesimme kyllä mieheni kanssa, että olemme paljon alle keskitason ansioissa, ei nyt niin kovin kaukana suomalaisesta köyhyysrajasta.

Aika aikaa kutakin. Hyvin me toimeen tulemme. Pieni on kaunista. On luopumisen aika. Tavaraa olen yrittänyt uuden vuoden lupaukseni mukaan vähentää joka päivä. Vieläkin siihen on varaa. Eläkejuhlissa sain kolmet uudet villasukat (tai siis neljät, kun mieskin sai yhdet), joten kolmet vanhat voi rauhassa luovuttaa pois. Tasapaino säilyy, mutta tavara ei vähene.

Villasukka kuluu, kukkanen lakastuu - ja ihminen vanhenee, lakastuu ja kerran kuolee pois. Näin on hyvä. Täysin purjein kyllä seilailen elämän vesillä niin kauan kuin minusta on purjeitten reivaajaksi. Purjehduskaverini kanssa autamme toisiamme silloin, kun toinen ei jaksa elämän aallokossa.

Olen ottanut allaolevat kuvat nyt viikko ihanan eläkejuhlan jälkeen. Osa kukista kukoistaa, toisista näkyy jo, että ne eivät ole enää parhaimmillaan. Så är livet :) Kiitos kaikille ilon tuottajille juhlan, kukkien tai muun muistamisen johdosta. Elämäni ihanimpia päiviä oli se! Vanhetaan yhdessä niin kauniisti kuin mahdollista.

Enpä lisää tähän sitä Raamatun kohtaa, joka väistämättä itselleni tulee mieleen kukkien lakastumisesta. Jokainen tietää sen kyllä. Iloitkaamme siitä.

Virkkaava isoäiti

Minulla on ollut ilo elää tällä maapallolla 25-vuotiaaksi isoäidin kanssa yhtaikaa. Äidin puoleinen mummi kuoli jo ennen syntymääni. Mutta tämä isän äiti, Selma, eli 95-vuotiaaksi, kunnes myrsky vei hänet. Ihan oikeasti; joulukuussa vuonna 1975 isoäiti oli tyttärensä kanssa ollut matkalla Helsingin pääpostista postittamasta joululahjapaketteja "maalle". Oli kovin myrskyinen sää. Munkkiniemen lähellä syntyi trombi, joka repäisi ensin kiukkuisesti rakennuksen katon mukaansa. Seuraavaksi myrskytuuli tarttui hentoiseen isoäitiini, joka tuulen voimasta paiskautui päin lähellä olevaa kiviaitaa. Kylkiluut murtuivat ja aiheuttivat sisäisen verenvuodon. Isoäiti kuoli.
    Isoäiti oli persoona, loppuun asti terävä ja aikaansa seuraava ihminen. Hän oli ystävällinen,  mutta arvonsatunteva ja tyylikäs leskirouva pääkaupunkiseudulta.  Hän oli suvun yhteyksien ylläpitäjä. Isällä ja isoäidillä oli harvinaisen lämpimät välit, isä kun oli kuopus ja sisarussarjan ainoa poika. Isoäiti vierailikin meillä usein. Lapsen oli hieman vaikea päästä aivan likikosketukseen hänen kanssaan, mutta lämpöä hän silti levitti hymyllään ja olemuksellaan ympärilleen. Murkkuikäisenä sain usein kuulla kommentin: "Tuuli, muista ryhti!"  En muista, että isoäiti olisi koskaan istunut nojatuolissaan kotonaan tai meillä ilman käsityötä - ja lähes aina tuo työ oli pitsinvirkkaus. Kotonaan Helsingissä isoäidillä oli iso, mahtava nojatuoli, jossa hän kohdevalon alla istui virkkaamassa. Ohuen ohut lanka juoksi itseommellusta virkkauksin koristellusta pussukasta virkkaukseen, joka oli tiukassa otteessa isoäidin kauniissa käsissä. Tosin tiedän, että isoäiti myös ompeli ja kirjaili, mutta sitä en ole nähnyt. Perintötavaroiden joukosta löytyy matkalaukun tai -arkun peitteeksi valkoisesta puuvillasta ommeltu liina, johon on punaisella langalla kirjailtu pitkä juna. Alla on teksti:"Hyvää matkaa!"

   Ei ole kauaakaan siitä, kun vein pussillisen isoäidin lapsilleen tai lapsenlapsilleen tarkoittamia käyttämättömiä pitsilakanoita kummitytölleni perinnöksi. Nyt nuo osin kaksinkertaisin pitsein varustetut lakanat saavat uuden elämän neljännen ja viidennen sukupolven kodissa. Kummityttöni ripustaa ne vanhan, hienosti entisöidyn kotinsa olohuoneen ikkunaverhoiksi. Pääsevät vihdoin käyttöön ja niiden kauneus tulee nähdyksi ja ihailluksi! (Ainakin paremmin kuin muovipussissa komeromme nurkassa.)

   Parin viime päivän aikana olen pitkästä aikaa tarttunut käsityöhön. Eräs ystävä pyysi kutomaan tytön sukat "Joulunlapsi-keräyksen" joulupakettiin. Innostuin. Sukista tuli kauniit. En valitettavasti huomannut ottaa valmiista sukista valokuvaa. Vaikka luomisprosessissa jouduinkin "pärvöttämään" useamman kerran, lopputulos oli tyydyttävä.  Nyt sukat ovat jo matkalla ilahduttamaan jonkun romanialaisen murkun varpaita. Ao kuvien keristä näkyvät sukkien värit. Ihanaa oli tajuta, etteivät hartiani jumittuneet ja voin taas alkaa kutoa ja virkata vaalien isoäidin antamaa käsillätekemisen perintöä. Sukkaprojektiin löysin puikot tästä kuvassa olevasta isoäidiltä perinnöksi jääneestä virkkuukoukku- ja puikkokotelosta. Sekin on alusta alkaen käsityötä. Pahvinen lieriö, pahvinen pohja ja kansi, kiinnityksenä puinen helmi, jonka ympäryskin on virkattu. Pahviset osat on peitetty pellavalla sisä- ja ulkopuolelta ja kylkeen ja kanteen on virkattu pitsikukat. Wau! Hyvä, isoäitini Selma!