Hetki

Oletkohan koskaan miettinyt, miksi jokin hetki painuu mieleen lähtemättömästi? Välttämättä ei ole tapahtunut mitään erikoista, mutta silti muistat kaiken tarkasti ja selkeästi. Pitkänkin ajan jälkeen pystyt palauttamaan muiston hetkestä selkeänä ja kirkkaana. Joskus jokin samantapainen tapahtuma tuo hetken mieleen, joskus sen muistaa muuten vain. Voi olla, että on tapahtunut jotain kamalaa. Kansakunnan ja  koko maailmankin yhteisessä muistissa on hetkiä, jotka muuttivat elämää, koskettivat voimakkaasti. Kun Lapuan Paukun räjähdysonnettomuudesta tuli kuluneeksi tasavuosia, joku kysyi Facebookissa: "Muistatko, missä olit silloin, kun kuulit onnettomuudesta?" Tottahan minä sen muistin: bussipysäkille käski autokoulun opettaja auton parkkeeraamaan. Olimme Kuortaneella ja opettajallani oli tehtaalla tuttuja työssä. Istuimme pitkän tovin aivan hiljaa.
    Mutta en oikeastaan tarkoita sellaisia yhteisiä muistojakaan. Tarkoitan aivan yksityisiä, arkipäiväisiä asioita, jotka piirtyvät mielen kankaalle lähtemättömin vedoin. Kun nyt oikein ajattelen, nuo hetket ovat olleet joskus hyvin ikäviä,  hävettäviäkin, mutta usein myös onnellisia - hyvin onnellisia. Viimeisin tällainen "tapaus" oli tämän viikon keskiviikkona "Kauhajoen Kriuhnaasujen" eli kulttuuriviikon kaikkien kuorojen konsertissa. Istuin siinä alttoystävien vierellä. Syvä ilo ja hetken taju olivat läsnä. Nautin katselemisesta, kauniista ihmisistä ja heidän 60-luvun asuistaan, herkistyin lauluista, olin jollakin erityisellä tavalla sata prosenttisen tyytyväinen. Mieskin oli paikalla, istui yleisön joukossa. Tieto siitä lämmitti mieltä, mutta onnellisuus oli minun.

En nyt kirjoita edellisen viikon surkeasta muistosta, joka myös jää mieleeni, etten pilaisi tätä onnellista tarinaa, joka nyt ei ole tarina ollenkaan, vaan vain totuus eräästä noin tunnin mittaisesta hetkestä elämässäni. Onni ei johtunut siitäkään, että myös "oman" kuoron laulut kajahtivat komeasti, viimeiseksi: "Vie vuorille tää viesti, hei, huuda se kaikkeen maailmaan. Vie vuorille tää viesti: luo Herran joutukaa!" Oletteko te kokeneet tällaista? Ehkä se on rikkumattoman läsnäolon hetki - kaikki mitä tarvitsen on tässä, nyt.

Välitilinpäätöstä

Kuihtuvaankin osuu auringon kaunis valo

Paastonajan kilvoitteluni olla ystävällinen ja luoda lämmintä hyvää oloa ympärilleni on ollutkin yllättävän vaikeaa. Sekä työpaikalla, ystävien seurassa harrastuksissa että erityisesti kotona on täytynyt oikein tietoisesti tarkkailla sanomisiaan, ettei huulilta solahda ilmoille jotakin sarkastista tai pisteliästä. Annan itselleni pisteitä siitä, että joskus olen ehtinyt vetää suussa pyörivät sanat takaisin, tai muotoillut asiani kauniimmin tai ollut vain hiljaa. Oikeassaoleminen on niin mukavaa, ettei aina muista, että vielä mukavampaa on uskaltaa olla väärässä tai huomata ainakin se, ettei se oikeassaoleminen ole niin tärkeää.

Välillä on tietysti niitä huonoja kotipäiviä, jolloin miehen on kestettävä väsynyttä ja ärtyisää vaimoaan, jolle mikään ei ole hyvin, ei niin tai noin päin. Olo on silloin stressaantunut ja uupunut. Takana on huonosti nukuttu yö. Tyytymättömyys omaan itseen on suuri ja kasvaa jokaisesta huonosta sanasta, jonka suustaan päästää. Mies koki kuluneella viikolla vierelläni tällaisen huonon päivän ja kesti sen. Voidaan varmaan puhua rakkaudesta, kun on nähnyt toisen haavoittuneimmillaan, sielu rujoudessaan paljaana, ja silti jää lähelle vaikka vailla valmiita vastauksia ja kykyä lohduttaa tai edes ymmärtää. 
Välillä tilanne on onneksi toisinpäin. Mies kipuilee ja minä olen ymmälläni ja yritän ymmärtää.

No, tällainen ihminen sitten on. Kuorta kun raaputtaa hiukan, sisällön karuus paljastuu. Suurinta iloa tuottaa hyväksytyksi ja nähdyksi tuleminen silloinkin, kun yrityksistä huolimatta tulokseksi jää pelkkää tyhjää, kyyneliä ja surua. Siksi kilvoittelu on hidasta - kaksi askelta eteen ja yksi taakse, mutta periksi en anna. Kristuksen jalanjälkiähän paastonaikana yritän seurata. Armo on aivan lähellä. Koko ajan.
 

Hiutunut

Kääntelen käsissäni äidin vanhan kansallispuvun puseroa. Se on niin hiutunut ja parista kohtaa jo parsittu, että mietin, miten pestä se mahdollisimman hellävaroen. Ensi kesänä ehkä tarvitsen sitä. Äidin kansallispuku sopii nyt minulle. Omani on liian pieni. Tuntuu hyvältä pukeutua äidin pukuun.
Samalla mietin, miten paljon pidän vanhoista tavaroista, vanhoista huonekaluista, liinoista, kuluneista kirjoista. Luetteloa voisi jatkaa monenlaiseen materiaan.


Pala poistettua pitkospuuta Kauhanevalla

Arvokkaita ovat myös vanhat ihmiset. Elämän kuluttamia, mutta yhä jakamassa meidän kanssamme tätä aikaa. Arvokas on vanhus, jonka iho on kulunut ohueksi, hiukset harmaantuneet ja ohentuneet, kämmenten selkämykset täynnä tiheitä ryppyrivistöjä. Joskus vanhuksen henkinen elämäkin on hiutunut, joillakin muistot kadonneet, jäljellä vain kaipaus lapsuuden kotiin tai taivaan kotiin - lepäämään, niinkuin äiti asian ilmaisi viimeisinä viikkoinaan. Joillakin kauniisti hiutuneilla vanhuksilla hymy on herkässä ja ajatukset kirkkaat ja terävät.

Virsikirjani on kovin hiutunut. Pidän sen kuluneista ja sormien likaamista sivuista. Siitä näkee, että virret ovat olleet käytössä. Laulu on helähtänyt satoja ja taas satoja kertoja yksinäisten vanhusten luona, syntymäpäivillä, työssä ja juhlassa, kotonakin. Ehkä laulutkin ovat hiutuneita. Silti rakkaat virret eivät katoa minnekään, vaan hoitavat meitä edelleen. Niitä lauloivat jo aikaisemmat sukupolvet, niissä rukous ja kiitos soivat samálla tavalla vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.


Kerran kotikäynnillä eräs melko varaton, pienessä mökissä asuva mummo näytti minulle tosi paljon luettua Päivän Tunnussanaansa. Tiedäthän tuon joka vuosi uutena ilmestyvän pienen kirjasen, jossa on sana kunkin vuoden jokaiselle päivälle. Hän oli saanut sen joskus seurakunnasta lahjaksi ja lukenut tuon kymmenen vuotta vanhan kirjasen joka vuosi uudelleen läpi, päivä päivältä, lause lauseelta. Se oli niin kaunis kirja ja niin herkkä vanhus, että kyyneleet nousivat silmiini vanhusta kuunnellessa.

Vanhat kirjeet, jotka isoäiti on aikoinaan sisarelleen kirjoittanut ovat kalliita aarteitani. Omat vanhat koulutodistukset, vanhat koulukuvat ja muut valokuvat nousevat arvoasteikossa mitä pitemmälle aikaa kuluu.
Nyt päivä on hiutunut jo yöksi. Suljen koneen ja kömmin jo hiukan hiutuneitten lakanoiden väliin nukkumaan. Aamulla aivan uusi ja tuore aamunkoitto odottaa tätäkin eläjäänsä. Armo on aina uusi. Se ei koskaan hiudu pois.

Anopin tekosia

Olohuoneessa näyttää valoisalta. Keinutuolit ihmettelevät uusia peittojaan. Me kuljemme niiden ohi hymysuin. "Hienoa, upeaa!"on mies lausahtanut useamman kerran ohi kulkiessaan. Minä myhäilen tyytyväisenä. Sain sen ajalliseksi!
   Tarina alkaa näin. Kaukana täältä elelee miehen äiti, yksin talossaan, puoliksi sokeana ja kuurona, hauraana ja horjahtelevana. Käsityöt ovat tuoneet elämään iloa aina, yhä enemmän yksinäisinä sairauden vuosina. Viime vuonna näkö kuitenkin huononi niin paljon, että kutominen kävi vaikeaksi. Langan värin piti olla kirkasta. Puikoilla olevat silmukat alkoivat tipahdella. Kerrosten laskeminen tuli hankalaksi. Viimeiset lahjat suvun naisväelle olivat ponchot. Jokainen sai valita värin itse.
Sitten koitti se hetki, jolloin oli mietittävä uutta suuntaa elämälle.
Onneksi on radio! Sieltä anoppi kuuntelee Yleykköstä pitkät päivät, käy välillä yhä pitenevillä päiväunilla, odottelee kodinhoitajan lyhyttä iltakäyntiä ja naapurin poikkeamista. Tytär soittelee ja hoitelee äidin asioita, poikakin joskus. Anoppi asuu molemmista pitkän matkan päässä. Hankala yhtälö. Kodista on tullut anopin turvasatama. Ei ole enää jaksamista ja haluamista kodin ulkopuolelle.
Elämä on melkoisen turvatonta.
   Sitä sitten mietittiin, mitä anoppi vielä jaksaisi ja pystyisi uutterilla käsillään tekemään. Viime vuoden ajan tuo sitkeä vanhus sitten kutoi pieniä, kirkkaita neliöitä tyttären ja miniän hankkimasta villalangasta. Naapurin Paula kävi lähes päivittäin poimimassa pudonneet silmukat ja päättelemässä lappuset. Niitä syntyi satoja. Tytär sai peittoonsa ja minä keinutuolien mattoihin kassillisen neliöitä. Helppoa oli virkata palasia yhteen. Sitten vielä huovutin pieniä kuvioita oranssiruutuihin, prässäsin peitot - ja ei muuta kuin keinumaan, jos vain maltamme istua taideteosten päälle!
    Kiitos kevään aurinkopeitoista, anoppi! Saat valokuvan postissa. Jos et näe sitä kunnolla, naapurin Paula kyllä sitten selittää, miltä lopputulos näyttää.

Ylläri

Kävin viime viikolla jokavuotisella hammaslääkäritsekkauksella, semmoisella, johon lääkäri säännöllisesti minut kutsuu. Vanhan, kirjoittamattoman lain mukaisesti löytyi jälleen yksi reikä, tosin ihan pieni, söpö ja nopea paikata.
Se tunne, kun suussa on vekottimia, eikä pysty sanomaan mitään, muuta kuin avuttomana nyökkäilemään tai pudistelemaan päätään. Tiedäthän? Juuri silloin tämä luottolääkärini sanoi rauhallisella äänellä poran tärinän keskeltä: "Kun sinä olet tuollainen taiteellinen sielu, niin voisinko lausua tässä sulle runon?" Minä ääntelin älyttömästi ja nyökyttelin päätäni. Runon! Vau!
"Se syntyi metsässä." Sitten hän aloitti rauhallisesti pitkän runon. Se kertoi miehestä, metsästä, kirveestä, kaatuvasta (joulu)kuusesta, rauhasta pitkän kiireisen ajan jälkeen ja kiitolllisuudesta kaikesta siitä, mitä hänellä oli.

Mikä ylläri! Kivuttuani tuolista lattialle ja saatuani jälleen puhekykyni takaisin, kiittelin vuolaasti. Kerroin, että kerään taskuuni hyvien hetkien herneitä illalla tarkasteltavaksi ja muisteltavaksi. Tämä oli nyt sellainen. Hymy seurasi sisälläni koko päivän. Ja se runo oli koskettava. Aistin talvisen metsän, puun kahahduksen, kun kirves oli iskenyt ja vihreä puu hitaasti irtosi juuriltaan. Näin miehen istuvan hiljaisuutta kuunnellen ja sitten tarttuvan kuuseen ja kulkevan verkalleen kohti autoa, kotia ja rakkaita ihmisiä. 
   Se runo oli siis hänen kirjoittamansa. Ehdotin runokirjaa, mutta hän vain naureskeli ja varasi mulle aikaa hammaskiven poistoa varten. Seuraava potilas odotteli jo oven takana.

Niin. Olen ollut hammaslääkärikammoinen. Nyt tuli niin hyvä mieli, että voi syntyä pienen pieni murtuma pelon kiveen. Sitä ei tarvitse paikata. - Ilahtuminen ja syvä rauha, voiko niitä kokea hammaslääkärin tuolissa?

Aamu ja enneagrammit

 

 

 

 

 

Uusi aamu. Herään rauhallisesti soivaan harppumusiikkiin. Kuuntelen sitä pitkään hiljaa sängyssä. Mietin, mikä kaikki on hyvin elämässä. Päätän, että tästä tulee hyvä päivä.

Olen enneagrammissa tyyppi "nelonen". Nelosen vaikeus ja ilo on siinä, että hän helposti putoaa tunnesyövereihin, ja siksi elämästä ihan tietoisesti pitää välillä etsimällä etsiä hyviä asioita. Enneagrammista, "yhdeksänkulmaisesta peilistä", kannattaa lukea lisää. Se on oiva tapa tutustua itseensä ja toisiin ja ymmärtää omaa ja lähellään olevien käyttäytymistä. Meitä on enneagrammin mukaan olemassa yhdeksän "hyvää tyyppiä"ja lukuisia muunnelmia, mutta jokainen löytää kyllä itsensä. Meistä syntyy tietty tyyppi jo lapsuudessa, jolloin meihin on kasvanut kiinni tapa selvitä, toimia ja tuntea. Kun alkaa ymmärtää itseään ja toista, voi entistä paremmin kasvaa ja havannoida elämää iloisten oivallusten kautta.

Päätän siis, että tänään en istu sohvassa haahuilemassa netissä, vaan teen asioita, jotka ovat tärkeitä ja kivoja. Mies on keittänyt puuroa ja tiputtanut kahvin. Aurinko paistaa pakkaskirkkaana. Käyn ottamassa pari valokuvaa.

Hyvin alkanut aamu kantaa eteenpäin. Aamulukemisena kuulen siunauspuheen, jonka mies on yöllä valmistellut tulevaa siunaustilaisuutta varten. Kyllä se on hyvä. Kyyneleet vierivät silmistäni. Tulevien hautajaisten vainaja on tuttu. Ihailen mieheni kykyä löytää niin paljon olennaista hänen elämästään. Muistinkohan rohkaista hyvästä tekstistä? Hänkin on nelonen ja kaipaa rohkaisua ja kannustusta.

Pienen yhteenoton jälkeen tajuan, että ollaksemme onnellisia, minun pitää olla "minä" ennenkuin voimme vapaasti olla "me". Molempien hyvinvointi vaikuttaa toisen olemiseen, tänäänkin.

Miksi nämä ajatukset juuri nyt? No - mehän olimme taas kurssilla, jossa enneagrammia käsiteltiin monella tavalla. Nauru raikui. Neljäkymmentä "pohojalaasta" osallistujaa (kaikki aviopareja) tekivät riemukkaita löytöjä omasta itsestään ja parisuhteestaan. Samalla olimme kaikki yhdeksään erilaiseen tyyppiin kuuluvat yhdessä Jumalan hyväksyvien kasvojen edessä.

Enneagrammiin tutustumisen voi aloittaa vaikka kahdesta kirjasta: Seija Taivainen, "Mistä on hyvät tyypit tehty" sekä Leila ja Olli Valtonen, "Yhdeksänkulmainen peili".
Voit etsiä tyyppiäsi myös netissä olevien enneagrammitestien avulla.

Lupauksia, mahdollisuuksia

Uuden vuoden alkaessa kuvittelee saavansa käteensä tyhjän kirjan, jonka sivut odottavat puhtaina kaikkea oikeaa, hyvää ja kaunista. Jotenkin toivoo mielessään, että tänä alkavana vuonna voisin olla vähän rakastavampi ja toimeliaampi kuin aikaisemmin.
Kun ensimmäinen päivä on illassa, huomaa, että  aloitussivusta tuli kovasti samannäköinen kuin menneen vuoden normipäivän sivut ovat; ei mitään parempaa eikä erikoisempaa.

En silti ajattele, ettei kannata yrittää joka päivä. Joku uusi asia, joka sytyttää innostuksen tai luo iloa, on tervetullut, vaikka välillä mielen valtaisikin apaattisuus tai aikaansaamattomuus.
Vuoden lopussa kauniin värisiä sivuja selatessa voisi päättää vain jatkaa samaan malliin. Jotakin hyvää ja innostavaa, jotakin uutta luovaa ja kannustavaa - niistä on tämän vuoden sivut tehty.

Päätin itse vuoden alussa yhden konkreettisen asian, jonka olen jo yhdeksäntoista päivää pystynyt pitämään! Poistan joka päivä nurkistani, komeroistani,laatikoistani - siis kodistani - yhden esineen. Vuoden lopussa turhaa (?) rojua on 365 esinettä vähemmän. Ehkä vähenevän materian myötä saan elämääni jotain uutta ja innostavaa. Aluksihan tämä on helppoa. Katselen kotiamme "sillä silmällä" ja päätän: tuo lähtee seuraavaksi! Vuoden loppua kohti tultaessa päätökset voivat olla vaikeampia, kun on luovuttava jostakin, mikä ei ole ihan merkityksetöntä.

Kirjaan päivittäin poistamani esineen, myös sen, onko se päätynyt jollekin tarvitsevalle, kirpparille tai roskikseen (viimeinen, mutta joskus välttämätön vaihtoehto). Lähtöpassin ovat saaneet tähän mennessä mm. kasa vaatteita, pari korua, yksi keittiöväline, kaksi muumirasiaa ja kaksi joulukoristetta.
Tämän päivän poisto on valkoinen ruusu (rintaan tai hattuun kiinnitettävä). Olen saanut sen joltakin ja pyydän anteeksi, jos aiheutan poistolla pahaa mieltä. Se ei vaan sovi tyyliini, vaikka onkin ollut ihan  kaunis koriste WC:n hyllyllä. Iloinen uutinen lienee, että ruusu päätynee miehen tauluun. Suunnitelma on kuulemma jo valmis. Eli onko sen loppusijoituspaikka sitten taulu tai kirppari, sen elämä jatkuu joka tapauksessa miellyttävämmässä ympäristössä :)

Pikaisempiin jälleenkirjoittamisiin myös toivoo tämä blogisti!