Taatelikakun metsästys

Itsestään löytää alkukantaisia piirteitä yllättävissä tilanteissa.Osallistuimme pari päivää sitten jonkin paikallisen eläkeläisjärjestön kevätmyyjäisiin. Hiippailimme takapenkkiin, koska olimme myöhässä. Mielessäni huokaisin, koska huomasin heti, että tavaraa oli kosolti. Oli kevätpipoja, kiemurahuiveja, tavallisia hartiahuiveja, silkkiliinoja, essuja,  tiskiliinoja, tyynyjä kymmenittäin, erilaisin kirjailuin koristeltuja- ja kaiken tämän takana pilkotti iso kasa kuivakakkuja, pullapitkoja, pitzoja, sämpylöitä, leipiä yms. Myyntipöydän ylle oli viritetty seinästä seinään ulottuva naru, jolla roikkui huiveja ja erittäin kauniita virkattuja ja kirjailtuja liinoja.
   Meillä oli mielessämme taatelikakku ja ehkä yksi pääsiäisliina, voimaannuttavan keltainen. Huutokaupan pitäjillä lienee tarkka vainu siitä, miten saada väki istumaan tiiviisti loppuuun asti penkeissään. Tuskastuttavan hitaasti kauppa eteni. Ja tietenkin ensin myytiin kaikki muu, kymmenet liinatkin, paitsi ne keltaiset liinat ja kuivakakut. Pääsiäisen läheisyys oli psykologisesti havaittu ja huomioitu. Kun kolmen keltaisen liinan vuoro vihdoin tuli, pelasin varman päälle ja huusin pohjahinnan ensimmäiselle, sille, jota emme niin kovasti halunneet. Kas kummaa, "sain" sen. Ja sitten tietysti huusin sen himoitsemani liinan. Eli kaksi liinaa yhden sijasta.
Mies oli kadonnut viereltäni jo aikoja sitten. Istuttu oli jo puolitoista tuntia.

Alkoi kakkujen myynti. Tyhjän myyntipöydän vasemmassa nurkassa kyhjötti yksinäinen kakkurykelmä. "No niin, myydäämpä tästä ensin nämä isommat kakut. Paljonko tulee hinnaksi?" "Viisitoista euroa", huusi joku. Ja niin alkoivat isot kakut tehdä kauppaansa. Kakku kiidätettiin sille, joka ehti nostaa sormensa ensimmäisenä. Minä huusin hätääntyneenä:"Kertokaa nyt, mitä kakkuja ne ovat?" Meklari vilkaisi kädessään olevaa:"Tämä on hedelmäkakku", ja niin jatkui meno niin häikäilemättömän nopeasti ilman tarkempaa infoa kakuista, että minä suutuin. "Onko siellä taatelikakkua?", huusin vihaisena ja taisin nousta seisomaan kiihtymyksestä. Oli tunne, että tässä on nyt ennaltasovitun makua. Rouvat tunsivat kakut ja sormea nostamalla saivat haluamansa. Myyntipöydän takana meklari raapaisi päätään ja kysyi:"Onko taatelikakkua?" "On täällä yksi, mutta se on näitä pienempiä, ne myydään isojen jälkeen." Nyt tarkkana. Kun pienten kakkujen myynti alkoi, nousin taas kiihtyneenä seisomaan ja kuulin suustani tulevan kovaäänisen huudon:"Minä haluan sen taatelikakun. Kymmenen euroa!" Kaikki vaikenivat eikä kukaan ehdottanut enempää. Kansa kääntyi oikein katsomaan. Hävetti ja nauratti, mutta sain kun sainkin kakkuni. Maksoin ja poistuin nopeasti takaoikealle.
   Mies istui takki päällä ja hattu päässä aurinkolaseineen ulko-oven vieressä. Hän näytti rauhalliselta kuin Buddha. 

Maailman parantamisen vaikeus

Oli vuosi 1968, Euroopassa hulluksi vuodeksikin kutsuttu. Olin lukion ensimmäisellä luokalla. Isosisko oli lähtenyt opiskelemaan ja toi mukanaan kotiin radikaaleja ajatuksia sorrosta ja epäoikeudenmukaisuudesta, joka maailmalla vallitsi. Olin otollinen maaperä, joka tuotti nopeasti satoa. Taisi olla juuri tuon vuoden joulu, jolloin muutamien muiden seurakunnan nuortenilloissa viihtyvien kanssa järjestimme kirkkoon "nälkäjoulu"-tilaisuuden. Ajatus oli, etteivät ihmiset ostaisi niin paljon lahjoja toisilleen, vaan rahat luovutettaisiin nälkää näkevien hyväksi. Muistaakseni askartelimme korttejakin kirkon eteisessä myytäväksi. Ja rahat lähetettäisiin kaukaiseen Biafraan, jossa ihmiset sodan keskellä nääntyivät nälkään. Olin valmistanut elämäni ensimmäisen kirkkopuheen. Jännitti, miten ihmiset suhtautuisivat asiaan. Ja kyllähän he suhtautuivatkin. Yksikään ihminen ei tullut paikalle. Se oli nuorelle intomielelle ja idealistille käsittämätön asia. Ihmiset ilmeisesti kokivat ankeana ajatukset, että nälkäiset luurankolapset työnnetään heidän sielujensa silmien eteen kesken herkullisten jouluvalmistelujen.
   Viime viikkoina olen lukenut kuvassa olevan kirjan: "Puolikas keltaista aurinkoa". Suosittelen sitä kaikille, vaikka luettavaa riittää yli 600 sivua. Se vie lukijan keskelle Nigerian ja siitä itsenäistymään pyrkineen Biafran sotaa ja sitä todellista nälänhätää, jonka keskellä ihmiset elävät, rakastavat, kuolevat, iloitsevat ja surevat. Se riisuu ihmisen paljaaksi hyväuskoisuudesta. Päähenkilöistä tulee ihmisiä, ei mustavalkoisia, vaan ihmisiä kaikkine tunteineen ja tuntoineen. Kirja kantaa loppuun saakka. Kirjoittajaa sanotaan Afrikan lupaavimmaksi nykykirjailijaksi. Tämä teos on käännetty 28:lle kielelle ja myös esikoisromaani "Purppuranpunainen hibiskus" on saanut kiittävän vastaanoton. (Olen senkin lukenut ja suosittelen lämpimästi).
   Sitten haluankin sanoa vain sen, että kaikki, mitä edes yritimme tehdä Biafran hyväksi, oli oikeutettua, vaikkakin naivisti toteutettua. Kunnioitan meitä nuoria jälkikäteen hyvästä tahdosta. Ehkä ihmisestä kertoo enemmän se, mitä hän haluaa tehdä, kuin se, mitä hän tekee. Jumala näkee sydämen.

Kesäaika ja Marian ilmestyspäivä lähestyy

Kesäaika alkaa Marianpäivänä. Me siirrämme kellojamme tunnin eteenpäin. Valo on juuri tänään, 20.3., voittanut Pohjolassa pimeyden. On kevätpäivän tasaus. Mutta nyt mietin Mariaa, joka nostattaa meidät tuntia totuttua aikaisemmin ylös vuoteistamme, jos aiomme ehtiä  messuun kuulemaan millaista oli silloin, kun maailmaan syntyvä Jeesus oli vielä vain sana enkelin huulilla. Maria koki nuoren naisen elämän suurimman ihmeen. Enkeli Gabriel tuli hänen luokseen mukanaan Marian biologisen, henkisen ja hengellisen todellisuuden muuttava uutinen. "Älä pelkää Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimen Jeesus." Maria oli syystäkin ihmeissään. Hän oli kihloissa Joosefin kanssa, mutta heidän suhteensa ei vielä ollut intiimi. Ihme oli valmis. Yhä vielä tunnustamme sen kirkossa joka sunnuntai: "...syntyi neitsyt Mariasta..."

   Tänä vuonna Marianpäivän teksti on pelkkää ylistystä. Sen voi lukea evankeliumista Luukkaan mukaan 1.luvusta jakeet 46 - 55. Rakastan tuota laulua, jonka nuori Maria virittää Elisabetin luona,  hänen, joka myös oli tavannut enkeli Gabrielin muutamia kuukausia aikaisemmin. Silloin tuo vanha nainen ja hänen miehensä Sakarias olivat saaneet ilmoituksen poikalapsen syntymästä. Tämän pojan nimi oli oleva Johannes, myöhemmin Kastajana tunnettu, Jeesuksen tienraivaaja kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Marian kiitosvirsi on pienen, köyhän ihmisen ylistys Jumalalle, joka katsoo laupiaasti ihmisiin, niihin, jotka Häntä kunnioittavat. Se kertoo, että rikkaat Herra lähettää tyhjin  käsin pois, mutta ruokkii nälkäiset runsain määrin. Vallanpitäjät menettävät valtansa, alhaiset korotetaan. Maria oli nöyrä, maan hiljaisiin kuuluva nuori tyttö. Hänen kiitoslaulunsa on soinut varmasti kirkkaana ja heleänä Elisabetin luona, kun hän viimein on tajunnut, mitä  hänelle ihan oikeasti on tapahtumassa.

Mieheni pikkuinen lapsenlapsi, joka viikon päästä täyttää kaksi vuotta, kuljettaa kuulemma mukanaan Lasten Raamattua ja hokee: "Haamattua, lue haamattua." Taitaa olla nuorimmasta päästä suomalaisia, jolle tuo kirja on luettu kannesta kanteen. Ihanaa on, että Iso Kirja kiinnostaa pikkuista, rakasta tyttöä.


  

Räsymatto

Eteisen lattialla on äidin aikoinaan ihan minua varten kutoma räsymatto. Sen raidoista löytyy jonkun tutun vaatteen muisto. Kotona kudottu matto onkin enemmän kuin matto, se on osa historiaa, osa omaa elämääni. Se on myös muisto äidistä. Sieluni silmin voin nähdä äidin hahmon kangaspuilla. Voin kuulla polkusten kolahduksen toisiaan vasten, sukkulan sihahtavan äänen ja pari tiukan pehmeää kaidepuun paukahdusta, kun kude iskeytyy kiinni jo aikaisemmin kudottuun. Voin nähdä äidin ottavan mittanauhan naulastaan ja mittaavan raitojen välin. Voin nähdä hänen hymynsä ja kuulla äänen, joka sanoo: "Taas tuli puoli metriä lisää, ja katso, miten tasainen reuna".

Elämää on usein verrattu räsymattoon. Joskus mattoon syntyy häikäisevä, kultainen raita. Joskus raita on likaisen samea. Tänäänkin kudon mattoani. En ole niin kohtalonuskoinen, että ajattelisin, etten itse voi mitenkään raidan väriin vaikuttaa. Voinpa hyvinkin, ainakin joskus. Joskus taas elämä itse pakottaa mattoon mustan raidan. Tapahtuu jotain surullista. Tulee sairautta, kuolemaa, kyyneleitä. Nuo mustat raidat näyttävät jälkikäteen taspainottavan mattoa. Mustassa yhtyvät kaikki värit. Kuolema on koko elämän värien summa. Jokaisen matossa näitä raitoja on.

Mutta mihin sitten voin itse vaikuttaa? Esimerkiksi tämän päivän raita näytti aamulla melko tummalta. En olisi halunnut lyödä mattooni kivuliasta raitaa. Myöhemmin päivällä ymmärsin, että tämän päivän kuteen väriin mahtuu kyllä valoakin. Se vain vaatii toista kulmaa katsella asioita. Voin muistaa elämän tärkeimmän asian: rakkauden. Kun sen muistan, kaikkeen tapahtuvaan syntyy ikuisuuden läsnäolo. Jumala on rakkaus ja rakkaus on ikuista, koska Jumalakin on ikuinen. Kaikkine vastoinkäymisineni olen ja elän hyväntahtoisessa maailmankaikkeudessa. Itse Albert Einstein on sanonut jotenkin näin: "On oleellista löytää vastaus kysymykseen, elämmekö hyväntahtoisessa vai pahantahtoisessa maailmankaikkeudessa".  Kuteeseen, jonka sukkuloin päiväni tai paremminkin juuri läsnäolevan hetken raitaan, sisältyy aina rakkauden hehkuva hohde. Koko matto loistaa, sillä armo on uusi joka aamu.

Maaliskukan makunautintoja

Kuukauden alkupuoli on juhlallinen, Viikon sisälle mahtuvat  hää-, nimi- ja syntymäpäiväni. Juhlakausi päättyy kansainväliseen naistenpäivään. Niinpä miehelläni on ollut mahdollisuus ilahduttaa minua monin eri tavoin. Tapa, jolla hän sen teki, kertoo hänestä jotain. Tässä kaksi kuvaa aamupalatarjonnasta.



Syntymäpäiväkattaus

Nammmmmmmmm.........
Jugurtinkin voi tarjota niin monella tavalla. Näistä luomuksista huomaa mielestäni sen, miten
keskittyneesti mieheni oli paneutunut aamuiseen tehtäväänsä ja haluunsa ilahduttaa ja naurattaakin minua. Jos olisi olemassa ohjelma: "Arvostele mun aamiainen", lähettäisin mieheni oitis sinne.
Uhallakin kerron vielä  syntymäpäivä- ja hääaterioista. Niistäkin tuli jotain tallennettua kameraan. Hääpäivänä mies vei minut rakentamaansa lumihuoneeseen syömään. Grillasimme makkaroita hiilloksella. Aurinko lämmitti jo, ja juhla-ateria maistui ihanalta. Makkarat olivat toiselta kyljeltään aivan mustia, mutta ei tuo haitannut. Syntymäpäivänä pääruokana oli juustokastikkeessa kypsennettyjä lohimedaljongeja. Salaattitarjontakin oli runsas. Istuin pöytään jälleen kuin kuningatar. Kaapista mies oli etsinyt juhlavan kynttilänjalan ja kukkakaupasta hankkinut ison kimpun tyylikkäästi sidottuja tulppaaneja. Vaivannäkö ja välittäminen ovat asioita, joita en vaihtaisi timanttisormukseen. Näin on hyvä!

Ulkoravintolan makkarahiillos

 

Valo

Näin yöllä unta. Levittelin oransseja kankaita yläkerran pimeän huoneen seinille. Heti kun heräsin, sanoin miehelle: "Nyt tiedän, miksi en viihdy yläkerran työhuoneessa". "No?" "Sieltä puuttuu valoa! Siellähän on vain yksi pieni ikkuna". Ymmärsin, että uni oli selättänyt ongelmani, jota jo pitkään olin miettinyt. Oma rauha yläkerrassa ei ole talvella kelvannut hämäryyden vuoksi. En olekaan läheisriippuvainen vaan valoriippuvainen! Kaipaan valoa. En ole koskaan pitänyt suljetuista ikkunaverhoista. Luonnon oma valo on sähkövaloa parempaa, se on kauneinta mahdollista valoa. Auringon valo elvyttää väsynyttä mieltä.
Mies muiden miesten tapaan alkoi heti suunnitella mahdollista uutta ikkunaa yläkertaan. Ainakin työpöytä siirretään siihen ikkunan alle.

Onneksi olemme kulkemassa kohti valoa, kevättä ja kesää. Valo lisääntyy päivä päivältä. Lumi on kirkasta, aurinkolasitkin ovat taas tarpeen. Illansuussa on päivää vielä jäljellä. Valon voima on ihmeellinen. Se nykäisee ihmisen suoristamaan ryhtinsä, niistämään nenänsä ja nostamaan pään.

Paastonaika on alkanut. Kuljemme lähimmäisen rinnalla omaa vauhtiamme hiljentäen. Muistelemme Suuren Kärsijän askeleita ja hänen tietään ihmisten vierellä auttaen, parantaen ja opettaen. Tuo tie johti pimeistä pimeimpään häpeäkuolemaan. Mutta kolmantena päivänä räjähti valo! Valoisan puutarhan kukat tuoksuivat, kalliohauta oli tyhjä, kuoleman kauhistavuus voitettu.
    Pääsiäinen on kuuden viikon päässä. Tuhkakeskiviikkona kirkossa piirrettiin otsaan tuhkaristi: "Ota vastaan katumuksen merkki". Tuota näkymätöntä ristiä kantaen kuljen kohti valoista valoisinta - Elämän Ikivaloa!

Aika rakentaa...

Tasan vuosi sitten muutimme keskeltä metsää omakotitalosta tänne keskustan rivitaloon. Vuokralaisista tuli osakkeenomistajia. Vuosi sitten pakkanen hätyytteli muuttoamme 32:n asteen rajuudella. Nyt puhaltavat puhurit ja mittari näyttää kahta miinusta.
Vuoden aikana on asuntoa vähän rempattu, rakennettu pieni lasitettu kuisti ja mietitty useaan otteeseen tavaran määrää suhteessa tilaan.
 Kun katto lämpeni ja lumet tulivat alas, alkoi miehen päässä muhia uusi rakennusidea. Useana päivänä hän on uurastanut tuulessa ja tuiskussa lapio kourassa ja rakentanut. Maja!
   Illalla lumimajan ovensuu on suojattu matolla, ettei paha puhuri syöksisi lunta tupaan. Siellä odottavat kynttilät ja tyynyillä pehmustettu tuoli miestä, joka rakastaa hiljaisuutta, rauhaa, kynttilän lepattavaa liekkiä ja kuusten huminaa pimenevässä illassa. ( Ja ettei totuus unohtuisi; myös tuulen-suojaista paikkaa polttaa pikkusikari aina joskus).

Olimme pari päivää sitten erään ystävämme luona lukupiirissä. Luemme oppiaksemme jotain Jumalasta ja ihmisestä. Kirja on Gerard W. Hughes´in "Pyhän yllättämä". Tuo lukeminen, kirjan harjoitusten tekeminen ja luetun yhdessä pohtiminen on sekin jonkinlaista rakentamista. Tuntuu hyvältä löytää sanoitusta ja oivalluksia, kuin rakennuspalikoita, jotka koskettavat omaa sisintäni ja käsitystäni salatusta Jumalasta.
Kirjan kolmas luku avasi uusia ovia ja ikkunoita sisäiseen majaani. Luvun otsikko on: "Sisäinen kaaos ja vääristyneet jumalakuvat". Mietin, että sisälläni on niin paljon kahlehtivaa opetusta Jumalasta, että hämmennyn ja lähes kiusaannun, kun joku käy liian lähelle varmoin uskonnollisin mielipitein. Välillä tekee mieli paeta. Liiallinen opillinen varmuus, jos sitä tyrkytetään toisille ainoana oikeana, on pelottavaa syystäkin. Minun onkin siis tutustuttava omaan itseeni, pelkoihini ja menneisyyden kokemuksiini. Sieltä saattaa löytyä syitä, jotka hämmentävät mieltäni.  Ei elämää voi paeta minnekään, oma sisin seuraa koko ajan mukana. Siksi mielenrauha on tärkeä, rauha omien riivaajien ja Jumalan kanssa.