sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Aika rakentaa...

Tasan vuosi sitten muutimme keskeltä metsää omakotitalosta tänne keskustan rivitaloon. Vuokralaisista tuli osakkeenomistajia. Vuosi sitten pakkanen hätyytteli muuttoamme 32:n asteen rajuudella. Nyt puhaltavat puhurit ja mittari näyttää kahta miinusta.
Vuoden aikana on asuntoa vähän rempattu, rakennettu pieni lasitettu kuisti ja mietitty useaan otteeseen tavaran määrää suhteessa tilaan.
 Kun katto lämpeni ja lumet tulivat alas, alkoi miehen päässä muhia uusi rakennusidea. Useana päivänä hän on uurastanut tuulessa ja tuiskussa lapio kourassa ja rakentanut. Maja!
   Illalla lumimajan ovensuu on suojattu matolla, ettei paha puhuri syöksisi lunta tupaan. Siellä odottavat kynttilät ja tyynyillä pehmustettu tuoli miestä, joka rakastaa hiljaisuutta, rauhaa, kynttilän lepattavaa liekkiä ja kuusten huminaa pimenevässä illassa. ( Ja ettei totuus unohtuisi; myös tuulen-suojaista paikkaa polttaa pikkusikari aina joskus).

Olimme pari päivää sitten erään ystävämme luona lukupiirissä. Luemme oppiaksemme jotain Jumalasta ja ihmisestä. Kirja on Gerard W. Hughes´in "Pyhän yllättämä". Tuo lukeminen, kirjan harjoitusten tekeminen ja luetun yhdessä pohtiminen on sekin jonkinlaista rakentamista. Tuntuu hyvältä löytää sanoitusta ja oivalluksia, kuin rakennuspalikoita, jotka koskettavat omaa sisintäni ja käsitystäni salatusta Jumalasta.
Kirjan kolmas luku avasi uusia ovia ja ikkunoita sisäiseen majaani. Luvun otsikko on: "Sisäinen kaaos ja vääristyneet jumalakuvat". Mietin, että sisälläni on niin paljon kahlehtivaa opetusta Jumalasta, että hämmennyn ja lähes kiusaannun, kun joku käy liian lähelle varmoin uskonnollisin mielipitein. Välillä tekee mieli paeta. Liiallinen opillinen varmuus, jos sitä tyrkytetään toisille ainoana oikeana, on pelottavaa syystäkin. Minun onkin siis tutustuttava omaan itseeni, pelkoihini ja menneisyyden kokemuksiini. Sieltä saattaa löytyä syitä, jotka hämmentävät mieltäni.  Ei elämää voi paeta minnekään, oma sisin seuraa koko ajan mukana. Siksi mielenrauha on tärkeä, rauha omien riivaajien ja Jumalan kanssa.

perjantai 17. helmikuuta 2012

Hymyilyttäviä muistoja

Joskus pilvisenä päivänä voi muistella mukavia sattumuksia menneestä.

Kaupan kassalla pikkuinen tummasilmä katseli, kun mies ja minä pakkasimme ostoksiamme. Hän katsoi molempia tarkkaavaisesti ja kysyi sitten mieheltä minua osoittaen: "Onks toi sun mumma"?
                                     *
Työkaverini pikkupoika oli huokaissut eräänä aamuna: "Oli niin hyviä aamiaismuroja, että melkein tulee onnenkyyneleitä silmistä"!
                                                                                           *
Parin vuoden kuluttua paikkakunnan diakoniatyö täyttää sata vuotta. Vuosi sattuu olemaan sama, jolloin minä täysin palvelleena saan jäädä eläkkeelle. Kannattaa siis katsella takapeiliin ja muistella. Tänään palauttelen mieleen  jotain huvittavaa. Olin eräässä talossa syntymäpäiväkäynnillä. Tupa oli täynnä väkeä ja alkoi olla jo melko hikinen olo. Olin puheeni pitänyt ja tein lähtöä. Kättelin isäntäväen. Toivottelin muillekin siunausta ja hyvää jatkoa. Avasin oven eteiseen, mutta mitä kummaa, edessäni olikin - siivouskaappi! Vieressä oli kaipaamani ovi eteiseen. Eipä siinä osannut muuta kuin nauraa muiden mukana ja punastella - vasta autossa mieleen tuli monta hyvää sutkautusta, vaikkapa: "Jotkut tulevat ulos kaapista, minä menen sisään". Heh heh.
                                                                                           *
Erään kerran olimme kylän diakoniaillassa pikkuisella kesämökillä. Istuimme pirtinpöydän ympärillä penkeillä, joihin mahtui kolme istujaa per penkki. Piirin puheenjohtaja istui ikkunan vieressä, minä keskellä ja illan emäntä reunimmaisena. Kesken alkuvirren "Jo joutui armas aika..." emäntä nousi penkiltä kahvinkeittimen kimppuun sillä seurauksella, että penkki kallistui, puheenjohtaja kierähti lattialle ja minä suurinpiirtein hänen päälleen. Selvitimme itsemme naurusta kippurassa takaisin istumaan. Vastapäätä olevat jatkoivat veisuutaan totisina, varsinkin eräs. Kun virsi oli lopussa, hän sanoi painokkaasti: "Ei virren aikana sovi nauraa". Siihen puheenjohtaja: "Älä nyt viitsi, Maija! Nauroit sinä itsekin kerran -  ja vielä kirkossa! Etkö muista? Kun alkuvirttä veisattiin, tönäisit minua kylkeen. Käännyin katsomaan. Sinulla oli käsissäsi maatalouskalenteri ja sekin väärinpäin. Silloin sinä kyllä nauroit". Maija myönteli ja hymy alkoi väkisin nousta hänenkin kasvoilleen. 

lauantai 11. helmikuuta 2012

Ystävälle

Tämä virtuaalinen tulppaanikimppu lähtee näin julkisesti eräälle ystävälleni, joka juuri tänään täyttää täydet 50 vuotta. Yleensä häneltä kyllä puhetta piisaa, mutta tästä juhlapäivästä ei ole ollut minkäänlaista puhetta. Kuinkahan osasitkin olla niin hipihiljaa? Muutamia vuosia sitten, kun vietin samankokoista päivää, olit juhlapuheenvuorossasi suorastaan ylistämässä minua. Joku on sanonutkin, että kannattaa järjestää syntymäpäiväjuhlat, koska seuraavan kerran Sinua kehutaan hautajaisissa, ja niitä kehuja et ole enää itse kuulemassa.
Eiköhän nuo hyvät sanat pitäisi sanoa toisillemme kuitenkin jo paljon ennemmin,  läheltä, kuuloetäisyydeltä. Juhlien puheissa on yleensä juhlalisä, mutta arjessa saatu rohkaisun sana, vaatimattomampikin, voi osua juuri oikeaan hetkeen. "Kultahelmiä hopeamaljassa ovat sanat, sanotut ajallaan ",  sanoo sananlaskukin Isossa Kirjassa.
Joten siis muutama sana vielä  Sinulle, syntymäpäiväsankari. Olet ihminen, joka huomioi muut ihmiset. Huolehdit, välität ja ainakin yrität ymmärtää niitäkin läheisiäsi, jotka eivät aina ole kanssasi samaa mieltä. Lisäksi olet taitava käytännön ihminen, organisoija, yhteisten asioiden hyväksi uurastaja, taiteen tekijä ja sen suuri ystävä. Olet humoristi ja grafiikanvedoksesi saavat hymyn hiipimään huulille ja ihan silmiin asti. Mielipiteesi ovat rehtejä ja suoria. Sanot, mitä ajattelet, mutta et loukkaa toista ihmistä tahallasi.
Eipä mene yhtään juhla- tai merkkipäivää ohi, ettei Sinulta tule korttia, yleensä itse tehtyä. Taiteen tekemisen lisäksi olet suuri puutarhafani. Olen saanut Sinulta paljon kukan alkuja, olet nimennyt kaikkien elämäni puutarhojen kukat erehtymättömällä taidolla.  Sinulle ei tarvitse keittää kahvia, mutta teetä rakastat.
Siis onnea Sinulle, joka ehkä tunnistat itsesi tästä kuvauksesta.( Jos et tunnista, on tilanne vakava ja toivon Sinun kääntyvän työterveyshuollon puoleen ). Olet kliseisesti sanottuna Ihana Ihminen.

Niin se on, että elämässä ei selviä ilman ystäviä. Nauru ja itku yhdessä ystävän kanssa tekevät hyvää. Jos sydän pakahtuu huolista, voi pirauttaa kaverille ja puhua huolen pois. Tai jos on mahdollista tavata, voi puhua ilmaiseksi paljon pitempään. Kyyneleet ja nauru toisen seurassa helpottavat kummasti.

Meillä oli kuluneella viikolla töissä kahden pitkään seurakunnassa työtätehneen läksiäiset. Melko haikeaa oli ajatella, että virastossa Marjatta ei enää istu koneensa vieressä eikä ole  ottamassa vastaan virastoon tulevia surevia omaisia. Myös Kaijan rento ja huoleton, mutta huolehtivainen emännyys postuu keittiöltä. Elämä jatkaa kuitenkin kulkuaan.  Marjatta muistuttikin meitä siitä, että me kaikki pitäisimme huolta toisistamme. Ihmisen suurin tarve on tulla nähdyksi myös työpaikalla.

Ystävänpäivä lähestyy. Vaikka en lähettele kortteja, toivon kuitenkin, että edelleen saisin olla ystävä teille kaikille, joiden sydämissä on tilaa myös minulle. Kiitos, että olen tullut nähdyksi.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Hetken lumo

Vuoden ensimmäinen kuukausi alkaa kääntyä kohti loppuaan. Tässäkin ajan rahtusessa on ollut monta koskettavaa hetkeä. Joskus ne menevät niin nopeasti ohi, että niitä on vaikea tavoittaa jälkikäteen. Mutta joistakin on jäänyt mieleen pysyvä jälki. Pyhimmät ja kipeimmät niistä jäävät oman sydämen pehmolevylle. Ne eivät ole tarkoitettu jakoon. Hyvä ja oikein on omistaa ne itselleen.

Mutta on ollut myös hetkiä, joista kaksi jaan kanssanne.
Tammikuussa minua on opetettu kahdessa aivan erilaisessa asiassa. Toisesta kerroinkin jo edellisessä blogitekstissäni - sopeutumis- ja valmennuskurssista. Se pidettiin Turun Hirvensalossa Suvituulen kuntoutuskeskuksessa. Tiesimme, että aivan muutaman kilometrin päässä Suvituulesta on Pyhän Henrikin ekumeeninen taidekappeli. Halusimme nähdä sen ehdottomasti, koska se oli tullut nähdyksi tv:ssä ja olimme molemmat siitä vaikuttuneita. Ajoimme siis sinne jonkin tauon aikana. Kokemus oli vaikuttava. Kuva kertokoon enemmän kuin sanat. Tuon ihmeen sisässä lauloimme kahdestaan virren: "Elämä on meri, meri kauhistaa, kun se vaahtopäinä kiehuu, raivoaa. Mistä turvan löytää sielu rauhaton? Kuka auttaa voisi, yö kun läsnä on?"  (Vk 482 ) Koskettava hetki, kuva oman sydämen tilasta, sen peloista ja sinne luvatusta rauhasta. Tuoreen puun tuoksu, venettä muistuttavan kirkon sisällä istuminen ja omat ajatukset yhdessä lumosivat.

Turusta palattuamme oli edessä työhön liittyvä lattiakuvakoulutus. Harjoittelimme ja saimme koskettavia kokemuksia ihmiselämään liittyvistä kertomuksista, jotka toteutettiin lattiakuvamenetelmällä. Koulutuspäivän toisena aamuna kouluttajamme Kaija Tiirola johdatteli meidät uuteen päivään kertomuksella Lootista ja hänen vaimostaan. Vaimo katsoi kiellosta huolimatta taakseen tuhottuun kaupunkiin, jähmettyi ja muuttui suolapatsaaksi.
Seurasi pitkä työskentely, jonka aikana kävimme läpi omaa menneisyyttämme ja tietä, jota kuljemme nyt kohti tulevaisuutta. Loppuvaiheessa, kun lattialle oli jo rakennettu menneisyys ja elämän polku,
jolla loisti turvana Kristus-kynttilä, mietimme unelmia ja haaveita, joita elämältä odotamme. Niiden merkiksi veimme tulevaisuuden niitylle höyheniä. Halutessamme saimme mainita ääneen unelmiamme.
Tarina kosketti sydämeen asti. En halua muuttua kivettyneeksi, katkeraksi, syyllisyyksiä kantavaksi suolapatsaaksi, vaan vaeltaa vapaana ja armahdettuna kohti unelmiani. Kun Kaija kiersi piirimme jokaisen osallistujan luona lausuen silmiin katsoen: "Jumala on luvannut antaa sinullekin tulevaisuuden ja toivon ", alkoivat kyyneleet nousta minusta kuin syvästä lähteesta. Lumoava, puhdistava hetki.

torstai 19. tammikuuta 2012

Elämän hauraus ja rajallisuus

Elämässä on kohdattava asioita, joita et ole tilannut, joita et halua ja jotka eivät parane positiivisella ajattelulla. Ensin kipeä, uusi asia on kohdattava, sitten siihen on sopeuduttava ja vasta sitten voi myös positiivinen asenne auttaa. Meillä nämä prosessit alkoivat, kun mies sai runsaat kaksi vuotta sitten diagnoosin.
Parkinsonin tauti oli uuden tuttavan nimi. Tämä herra Parkinson muutti taloomme asumaan. Aluksi helpotti se, että hieman vapisevan vasemman käden oireesta alkanut epävarmuus sai varman diagnoosin. Ei tarvinnut enää miettiä ja vatvoa asiaa.
   Ylpeänä voin kertoa, että mies ei lannistunut, vaan tajutessaan elämänsä haurauden ja rajallisuuden hän lopetti turhan ajanvietteen koneella, kuten nyt vaikka pasianssin peluun. Hän alkoi maalata - palasi vanhan harrastuksensa juurille oikein olan takaa. Edelleen hän kävi töissä, mutta sairaus ja lääkkeet väsyttivät kovasti. Seurakuntatyö, johtamistehtävät ja pitkät työmatkat veivät väsymyksen vuoksi paljon voimia.
   Tulimme myös tutuiksi taudin lääkitysten kanssa. Lääkkeet aiheuttivat lisäoireita; niitä jouduttiin muuttamaan ja tarkentamaan. Väsymys lisäsi ärtymysherkkyyttä ja sairaus alkoi näyttää todellisia kasvojaan.
Työkyvyttömyyseläkkeelle pääseminen olikin sitten loppujen lopuksi helpotus. Sai alkaa elää elämää omaan tahtiin. Positiivisuus palasi. Parkinson oli tullut jäädäkseen, mutta se pysyi melko pitkässä juoksunarussa ja jätti miehelle ja minullekin vapaata liikkumatilaa.

   Vihdoin nyt tammikuussa pääsimme Kelan kustantamalle sopeutumisvalmennuskurssille, jossa käytännössä opeteltiin lääkkeidenottoon, liikuntaan, nukkumiseen ja ruokailuun liittyviä asioita. Suurin ilo oli vertaistuki, mahdollisuus tavata toisia samassa tilanteessa olevia. Eräs osallistuja sanoitti monen kokemuksen loppupalaverissa: "Kun olen saanut tavata muita, on kuin raskas reppu olisi otettu pois hartioilta".
Mekin saimme paljon evästä ja monta rohkaisun ja kehoituksen sanaa matkaevääksi. Elämä on rajallista,  mutta ei toivotonta. 
 

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Talvi

Nyt se tuli. Odotettu kaunis lumi, pakkanen ja valo. Lumi on valoa puunoksilla, maassa ja ihmisen mielessä. Samalla, kun keräsimme pois joulukoristeita, toivoin hiljaa mielessäni että lumitalvi kestäisi kauemmin kuin joulu. Joulun ikivalo jää valaisemaan ihmiskunnan pimeyttä, mutta mieli kaipaa tätä kengän alla narskuvaa pakkaslunta, höyhenen kevyttä, hiutaletähtinä säteilevää. Talvea.

Heti piti päästä kokeilemaan luistaako suksi. Hyötyliikuntaa tuli runsain mitoin jo kerätessä kätköistään lapaset, monot, sukset ja sauvat. Mahtavaa oli todeta, että sukselle ei tarvinnut tehdä mitään. Se luisti just sopivasti eikä lipsunut ylämäessäkään. Hiki tuli. Onneksi on sähköt ja suihku, lämmin vesi.

Kävin sitten lenkin jälkeen autokorjaamolla. Lämmitysjohto oli "saanut siipeensä", kuten korjaamon isäntä totesi. Ehdimme siinä jutella monenmoista. Pilvettömälle talvitaivaalle ilmestyi lentokone, joka piirsi jälkeensä vahvan, useampisäikeisen laahusviivan. "Siinä menee 570 ihmistä New Yorkista Dubaihin", totesi isäntä. Naurahdin, mutta ymmärsin sitten, että ihan tosissaan tuo haastoi. Kaksi lentoa menee kuulemma yli päivittäin. Kolmessa kerroksessa on niissä väkeä. Netistä voi koneen reittiä seurata, valisti paikalle saapunut nuorempi pariskunta.

Illalla kuuntelimme ihan ihmeellisen kaunista musiikkia, kun Kristiina Ilmonen soitti TVssä mäntyhuilua. Vain yksi melodia, hänen itse säveltämänsä "Joutomailla", mutta kirkas helmi muun soitannon keskellä, aivan kuin timantti hangella, pysyäkseni tässä talviteemassa :)  Ohjelma ( Kansanmusiikin isompi ilta Yle Teemalta ) näkyy Areenalla vielä 30 päivää. Ilmosen esiintyminen on siinä kohdassa 22 minuuttia, 10 sekuntia. Kannattaa poimia tuo helmi.



torstai 5. tammikuuta 2012

Uuden kynnyksellä

En ole vielä sopeutunut ajatukseen. Joskin mietin viime vuotta kokonaisuutena. Jotenkinhan on tätä elämääkin arvioitava omalta kohdaltaan. En voi vain iloita toisten iloja tai surra läheisteni suruja, vaan on katsottava kohti itseä - vaikkapa mielen peilin kautta.
Uskollinen ystävä voisi olla hyvä peili. Mietin, mitä hän minulle sanoisi, jos olisi nyt tässä.
- Mielestäni hiuksesi ovat alkaneet harmaantua, olen pannut sen merkille viime vuoden aikana.
- Olet ollut välillä väsyneen näköinen, mutta toisaalta näen, että päätös osa-aikaeläkkeestä on antanut Sinulle iloa ja voimia tehdä paljon sellaista, jota et täystyöläisenä ehkä olisi jaksanut.
- Mietin, miten paljon surua vuoteesi on mahtunut. Silti jaksat hymyillä.
- Olet ottanut uusia askelia.

Kiitos, ystäväni. Et ehkä tiedä, että minua on viime vuonna kannustettu tavallista enemmän. Olen saanut rohkaisua niissä harrastuksissani, joita rakastan. Minun puolestani on rukoiltu. Olen oppinut itsekin lisää luottamuksen ja rukouksen läksyä. Mielessäni on usein mystikon sanat: "Kaikki muuttuu hyväksi. Kaikki muuttuu hyväksi." Ehkä tässä ovat jaksamiseni salaisuudet.

Elämäntavassani on varmasti korjaamisen varaa. Niiden asioiden kanssa käyn sisäistä keskustelua ja pyrin muuttamaan elämäntapojani siinä missä voin. Pyhimys en halua olla, mutta Pyhään uskova ja jokaisessa ihmisessä piilevään hyvään uskova myös tahdon olla.

Voisiko uusi vuosi olla kuin lapsena oppimani laulun mökki:
" Nytpä tahdon olla mä, pienen mökin laittaja. Seinät kun saan valmihiksi, toisen pään teen kammariksi. Päähän toiseen pirttisen, pienen, soman, puhtoisen."Seinät ovat usko Jumalaan. Sen luottamuksen varaan on hyvä rakentaa pirtti omalle perheelle, ystäville, työlle ja harrastuksille. Kamari on sisintäni varten. Siellä hiljenen, rukoilen, mietin ja annan itseni levätä Jumalan sylissä.