Kiireetön aamu

Nukahdin uudelleen ja uudelleen. Tiesin, että kello kävi jo kymmentä. Tänään ei tarvinnut kiirehtiä mihinkään. Ei ollut aikatauluja. Kun vihdoin nousin sängystä, jäsenet tuntuivat rennon raskailta ja olo keveältä. Aamupalalla terassilla maistelin, miltä tuoreet mustikat todella maistuvat. Join kahvin rauhassa. Huomasin, että eräs kukka alkaa avata keltaista kukintoaan ensimmäistä kertaa. Oli kiireetön olo. Sen tunsi pikkusormea myöten. Mikään asia ei ahdistanut mieltä. Mikään ei ärsyttänyt. Ei ollut soitettavia puheluita tai kalenteriin merkitsemättömiä asioita. Oli hyvä olla.
Mieskin tuli suihkusta ja liittyi seuraan. Siinä sitten mietimme, mitä hyvään elämään kuuluu. - Kiireettömät aamut ainakin joskus, sanoin. Kun mies häipyi asioilleen, kävin suihkussa, pukeuduin ja sitten annoin ajatuksien tulla. Mitä kaikkea tällä viikolla on tapahtunut, keitä olemme kohdanneet, mitä on jäänyt mieleen?

Kohtaamisista on jäänyt mieleen kasvoja, katseita, sanojakin. Ajattelen, että jonkun ihmisen olemus ja silmät kertoivat hänestä jotain enemmän, kuin mihin juttelullamme pääsimme. Jokaisen elämään liittyy asioita, joita ei halua ottaa puheeksi; usein niitä leimaa koettu menetys tai suru. Jään hiljaiseksi toisen ihmisen salaisuuden äärellä. Yhteys syntyy joskus sanoittakin.

Mutta yksi juttu tältä viikolta naurattaa yhä. Ystäväpariskunnan seitsenvuotias lapsenlapsi oli siivonnut paapan kanssa autoa. Penkin alta oli löytynyt pennin kolikko. Sen nähdessään seitsenvuotias oli huudahtanut: "Kaikkea sitä näkee, kun kauan elää!"