tiistai 23. huhtikuuta 2019

Kirjoitan, siis elän

Taivutan niskaani. Rima se siellä, onpa noussut korkealle! En osaa enää kirjoittaa maaliskukkaa. Olen eksynyt tieltä, langennut polulta. Oivoi. Mistä tulee minulle apu?
Aloitan siis selittelemättä selvittää tämän hetken tilannettani. Kirjoittamista en ole hylännyt.
Olen päinvastoin keskittänyt voimiani juuri kirjoittamiseen. Olen penkonut vanhoja muistoja päiväkirjoista ja kirjeistä, olen ollut omaelämäkertakirjoittamisen kurssilla, olen ahminut kirjoja kirjoittamisesta, pitänyt jopa yhden kurssinkin kirjoittamisen alkulähteillä. Niin, paljon muuta olen kirjoittanut, mutta en tätä blogia. Olenkin miettinyt, miten voisin uudistaa sitä? Kiinnostaisiko ketään, jos kirjoittaisin omasta kirjoittamisestani, siitä, mitä tämä innostava ja terapeuttinenkin toiminta vaatii toimijaltaan. Vai vaatiiko mitään, antaako vain?
   Jos vaikka lähden nyt liikkeelle päiväkirjoista tai muista päivittäisistä muistiinpanoista. Oman kirjoittamiseni alkujuuret ovat erivärisillä musteilla ja monenlaisilla käsialoilla horjuvasti kirjoitetuissa lapsuus- ja nuoruusvuosien päiväkirjoissa. Osa niistä on tallella. Myös koulun ainekirjoitus oli tärkeää, siitä kun sai myös aikuisen ihmisen kannustusta. Olen ikuisesti kiitollinen kansakoulun opettajalleni Kaija Salolle myönteisestä suhtautumisesta pienen lettipään sepustuksia kohtaan. Myös lukion opettajani Hillevi Pyykkö ansaitsee aplodit, vaikka latistikin luulojani ns. vapaan aineen kirjoittamisesta ylioppilasaineissa: "Pitäytykää asia-aiheissa. Täällä ei ole yhtään niin hyvää kirjoittajaa, että voisi onnistua nappiin vapaissa aiheissa." Minä, joka uskollisesti kirjoitin vapaista aiheista noin joka toinen kerta, olin lievästi loukkaantunut. Mutta ehkä se oli viisas neuvo, kun sitten ällän kuitenkin asia-aiheesta punnersin.
   Mutta oma, ja kaikkien muidenkin kirjoittamista harrastavien ja työkseenkin kirjoittavien mielipide on selvä: ilman lukemista ei kirjoittaminen kehity. Lue, lue, lue!  Maailmasi avartuu, tyylitajusi kehittyy, sisäinen maailmasi rikastuu, tapasi katsoa maailmaa saa uusia ulottuvuuksia.
On olemassa hyviä ja antoisia kirjoja, tuhansia. Jotkut kolahtavat tietysti paremmin kuin toiset. Huonosti kirjoitettujakin on, mutta niistäkin oppii.
   Jos vielä ajattelen lapsuutta, kiitän eniten omia vanhempiani, joiden jokavuotinen joululahja oli kirja. Näin omatkin kirjavarastot karttuivat. Eniten olen kuitenkin elämässäni lukenut lainakirjoja. Kansakoulun yläluokassa oli peräseinän peittävä kirjahylly täynnä ruskealla paperilla päällystettyjä kirjoja. Se oli aarreaitta! Muistan vieläkin hyvin, miltä nuo kirjat tuoksuivat. Se tuoksu kutitti innostavasti lukuhermoa; seikkailuja tiedossa!
   Kotona koulurepusta pilkistävä lainakirja joudutti tiskaajan tahtia. Kun iltatiskit on tiskattu, voin mennä oman sängyn päälle lukemaan. Wau!

11-vuotiaan päiväkirjan kansilehti


17-vuotiaana suupielet kääntyivät joskus maailamantuskassa alaspäin

lukiolaisen mietiskelyjä oli tällä sivulla

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Joulun alla

Joulun alla! Jäänkö joulun alle todella? :)  Ai, ai! Tällaista en kyllä halua. Ravistelen joulun pois päältäni ja mietin, minkälaisena se  meille aikanaan tulee? Ainakin nyt on todella rauhallista kaiken sotkun keskellä. Kohta lähdemme "Kauneimpiin joululauluihin".
   Rivitalossamme todettiin marraskuulla pitkään muhinut vesiongelma. Välttyäkseni puuduttavalta selittämiseltä totean vain, että huonosta rakentamisesta ja lisäksi  myöhemmin tapahtuneesta yläkerran rakentamisen virheestä johtuen vintin katto jouduttiin purkamaan kokonaan. Seinät olivat vain osaksi kosteat eivätkä homeessa, niin kuin kahden muovin välimaastossa roikkuvat märät kattovillat olivat. Nyt ihanat remonttimiehemme rakentavat jo uutta. Pääsemme tapettikaupoille kiitollisina siitä, että vika huomattiin nyt, eikä sitten kun katto olisi romahtanut alas. Tapetit taitavat olla yhteinen joululahjamme. Tuon vian löytyminen on kyllä johdatusta, jossa hiiret näyttelevät pääosaa. Mutta se on jo aivan uuden tarinan aihe. Niinkuin sekin, miten selviämme taloudellisesti?

Kriiseissä on aina se hyvä puoli, että jotain uutta syntyy. On pakko miettiä uudelleen tavaroita, omistamista, suhdetta rahaan - niin, ja suhdetta jouluun. Meillä näyttää tulevan sellainen juhla, jossa toteutuvat laulun sanat: "Kaks´vain valveil´ on puolisoa..." Olemme joulun kahdestaan. Kuitenkin kirkkokuorolaisen joulu ei ole ollenkaan yksinäinen. Aika ison loven jouluaatosta ja joulupäivästä lohkaisee laulaminen, toisten kanssa laulaminen. Ja miten tuo laulaminen viekään mielen aivan uusiin sfääreihin. Joululaulujen sanat avaavat ajatuksia ja johdattavat ne Jeesus-lapsen seimelle ja monesti myös omaan sydämeen. "Odotan jouluvierasta"- laulusta soi korvamatona keskeltä laulua pieni pätkä alton stemmaa "...vaan köyhän sydän ennallaan..." Vaikka en juuri nyt muuta laulusta muistakaan, niin noista sanoista jokaisella on mielessäni yhtäläinen painoarvo: köyhän (ei voisi osuvammin ilmaista omaa tilaani ja tilannettani) sydän (minun keskukseni) ennallaan (ei ainakaan parempi tai hienompi kuin viime jouluna).
Tällaisena köyhänä ja puutteellisena jään iloisin mielin odottamaan, saadaanko remontti valmiiksi ennen joulua. Eräässä adventtivirressä laulettiin: "Voi jospa minäkin huoneesi olla voisin, niin kiitokseni toisin, sinulle, armoisin."


sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Ajatuksia eilisestä



Eilinen pyhäinpäivä oli kaunis ja koskettava. Kun aamulla katselin keittiön pöydän arkista vahakangasliinaa, ajatelin, että nyt ihan juhlan kunniaksi haluan levittää pöydälle kangasliinan. Löysin kaapista vanhan hapsullisen liinan ja levitin sen pöydälle. Liina on varmasti perintö edesmenneiltä sukupolvilta, ehkä isänpuolen suvusta. Se sopi pyhäinpäivän liinaksi hyvin.
Mies lakaisi vähän lattiaa. Minä sytyttelin tuikut myös ulos. Etsin myös hautakynttilät valmiiksi. Tai totesin, että se pussi, missä niitä oli ollut, on hukassa. Eli lähtiessämme hautausmaalle, kurvasimme sinne kukkakaupan kautta.

Ilkeä viima vaikeutti kynttilöiden sytyttämistä. Liekillä ja valolla on kyllä ihmeellinen vaikutus mieleen. Liekin elävä värinä ja valo hiljentävät levottoman. Hautausmaalla ei kenelläkään, ei elävillä eikä varsinkaan heillä, joita siellä käymme muistamassa, ole enää tätä arkista kiirettä vaivoina. Mekin miehen kanssa toisiimme tukeutuen viritimme molemmilla haudoilla kuuluville hennon virren kaipauksen ja ikävän äänilajeissa.

Kun istuimme taas nenäkkäin ruokapöydässä, muistelimme vanhempiamme. Yritimme pysytellä kaikessa hyvässä ja positiivisessa. Kiitimme heitä siitä, että he aikoinaan antoivat meille suojan ja hoivan. Kaikki ei ollut täydellistä, mutta omien elämänkokemustensa pohjalta he tekivät parhaansa.
Joskus on hyvä jättää kritiikki sikseen ja olla pelkästään kiitollinen. Kiitollinen mieli kantaa parempaa hedelmää. Ehkä sama toimii myös elävien kanssa. Ei aina tarvitse olla oikeassa ja kriittinen, vaan välillä voi yrittää nähdä läheisessään hyvää ja kaunista.

Eilisessä nojatuolikirkossa Matti Kuronen totesi että hänen saattosanoiksi sopisi tämä : "Soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu".  Missä me kerran heräämme?
Illalla lauloimme kirkossa: "Tuolla taivaan asunnoissa autuaissa Jumalan/ itku on ja murhe poissa, siellä ilo ainiaan./ Oi jos sinne minäkin murheen maasta pääsisin."  Tätä toivon.

.

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Liikuttava ruoho

Joskus sosiaalista mediaa lukiessa kohtaa liikuttavia tarinoita. Yksi sellainen on erään pienten poikien äidin kertomus pääsiäisruohosta. (Olen saanut luvan kertoa siitä).
   Koulussa oli askarreltu pääsiäisruohopurkki. Jokainen oli myös kylvänyt ruohonsiemenet omaan kuppiinsa. Purkki tuotiin kotiin pääsiäistä ja ruohoa odottelemaan. Pääsiäinen tuli, mutta purkin mullasta pilkisti esiin vain yksi ainoa ruoho. Mikä pettymys! Pääsiäisen jälkeen pojan luokkakaverit olivat kertoneet, että heidän pääsiäisruohopurkkinsa oli heitetty roskikseen. Poika oli vastannut heille: "Mun äiti vaalii mun ruohoa".
Ja niinpä juhannuksena äiti postasi kuvan kera hienosta purkista, joka kasvoi tiheää ruohoa. Kertoi, että ei ollut voinut jättää tehtävää kesken. He olivat yhdessä hoitaneet sitä päivittäin. Juhannusruoho näytti tosi hienolta purkissaan.

Välittäminen ja rakkaus saa ihmeitä aikaan. Mustan mullan alla siemenet aukenevat omassa tahdissaan. Kaikkien sato ei ole valmista samaan aikaan. Eikä todella ole haitaksi, jos jokaisella on joku lähimmäinen, joka on päättänyt vaalia hitaammankin kasvua. Välitetään toisistamme!

Metsäkestilän tammentaimet. Joku huolehtii...


Miehen tarjoilema aamupuuro


Oma vaatimaton ruohistoni viime vuodelta

torstai 26. huhtikuuta 2018

Kiittääkö luonto?

Satuitkohan näkemään saman luontodokumentin kuin me? Siinä kerrottiin meret ja mannut täyttävästä muovijätteestä. Olin kuullut paljon asiasta jo aiemminkin, mutta kuvat, joita näimme, teki syvän ja pysyvän jäljen mieleeni. Nuori naistutkija oli perehtynyt albatrossien poikasten emoiltaan saamaan ruokaan. Tai ruoan jätöksiin. Poikaset olivat oksentaneet suuria määriä muovipusseja ja muita muovisia jätteitä. Joku riisiä sisältänyt pussi oli uusin löytö. Eräs poikanen oli kuollut nielaistuaan muovisen hammastikun. Pian näiden kuvien jälkeen kamera kääntyi kuvaamaan isoa valasta, joka yritti syödä muoviämpäriä.

Me tehostimme välittömästi omaa muovinkierrätystämme. Pieni asia meille, mutta pienikin askel oikeaan suuntaan on askel. Luin facebookissa erään ystäväni, viisaan miehen, teol.tri Juhani Veikkolan ahdistusta ihmisten elintottumuksista, jotka ylittävät luonnon kestokyvyn. Sen seurauksena lähdin minäkin tutustumaan 1972 kirjoitettuun Rooman klubin julkaisuun, jota edelleen pidetään hyvin merkittävänä asiakirjana maapallon kestokyvystä suhteessa maapallon ihmisten kulutustottumuksiin. Asiakirjan nimi oli Kasvun Rajat (Limits to Growth). Oleellinen huomio siinä on, ettei maailman väestö ja talous kasva samaa vauhtia. On koko ajan otettava huomioon miten paljon enemmän nopeasti kasvava väestö kuluttaa.

Aloin miettiä asiaa niin paljon, että kävin laskemassa oman ekologisen jalanjälkeni. Tulos ei ollut kovin imarteleva. Jos jokainen eläisi kuten minä, tarvittaisiin 2,89 maapalloa. Suomalaisten keskimääräinen ekologinen jalanjälki on 4,5 maapalloa.  Amerikkalaisten jalanjälki on vielä isompi, kun taas intialaisten elintavoilla pärjättäisiin 0,5 maapallolla.

En ahdistu, en ahdistu, en ahdistu... Yritän tehdä lisää pieniä muutoksia arkeeni. Sen, minkä voin.


Ekologinen jalanjälkeni kasvoi, kun tänä vuonna kävin Espanjan Manresassa ignatiaanisessa, ohjatussa hiljaisuuden retriitissä. Ymmärtääkseni tämä kävelyretkellä näkemäni juliste kehoittaa asukkaita pitämään ympäristöstä huolta. En kyllä osaa katalonian kiletä :)


Jonain mennä vuonna tulpaanit aukenivat näin.


Elämä on valoa ja varjoa!


Sinitintti puutarhan aroniassa.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Lohdutus

Meillä jokaisella on kokemus avuttomuudesta. Tarkoitan sellaista hetkeä, jolloin tie seuraavaan päivään tai tulevaisuuten näyttää olevan pimeän peitossa. En tiedä, miten tästä selviän eteenpäin. On pimeää. Olen yksin. Auttajaa ei ole. Elämä on nostanut arkeeni asioita, joiden edessä olen ymmälläni.

Tältä meistä tuntuu, mutta ehkä vasta vuosia myöhemmin huomaamme, että silloinkaan emme olleet yksin. Me olimme oman elämämme pimeässä kohdassa, mutta Lohduttaja oli läsnä.

Itselläni tällaisia hetkiä on ollut ja on yhä vieläkin. Sen verran jo tunnen itseäni, että tiedän reagoivani vaikeisiin asioihin unettomuudella, huonosti nukutuilla öillä. Miten toivottomalta tuntuukaan, kun yksin valvoo eikä ymmärrä, miten seuraavasta päivästä ollenkaan selviää.
Taaksepäin katsoessaan ymmärtää sen, että apu on ollut lähellä.

Olin osallisena kahdeksan päivän ignatiaanisessa, ohjatussa retriitissä. Siellä oli mahdollisuus kuunnella paljon Häntä, joka sanoo nimekseen "Minä olen". Jo tuo nimi on lohdutus. Jumala on koko ajan ja joka paikassa. Pääsiäisen Kristus on yhä elävä ja rakastaa meitä.

Tuolla retriitissä tuli ohjaajani kanssa puheeksi eräs runo, jonka jo ajat sitten olen kirjoittanut. Siinä runossa kerron erään pimeän elämänvaiheeni keskellä tapahtuneesta lohduttavasta kohtaamisesta Jumalan kanssa.

Oli sateinen heinäkuun päivä.
Jumala katsoi sisään keittiön ikkunasta ja kysyi:
"Saanko käydä peremmälle?"

Minä hämmästyin kerta kaikkiaan.
Minä luulin, että Jumala jo oli sisällä.
Sanoin vähän hölmistyneenä:"Okei, mikäs siinä,
olen vain luullut, että olet jo sisällä."

"Niin olenkin.
Mutta tahtoisin käydä peremmälle,
pois ovensuusta
jossa aika ajoin on vaikea tuntea oloaan kotoisaksi."

"Tule!"
minä sanoin
ja pistin kahvin tippumaan.
Hiukan hermostutti.

Jumala nosti kupin huulilleen
ja hymyili niin suloisesti
että pieni sydämeni suli kerta heitolla.
"Ja kahvin jälkeen kerrot minulle ihan kaiken",
Jumala sanoi.
Silloin minulta pääsi kuuma ja pitkä itku.

Kaikki oli koko ajan paremmin
kuin maan pällä olleenkaan voi olla.
Kevyttä, ilmavaa, kirkasta.






keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Hampaista

Olin kuskaamassa miestä hammaslääkäriin. Jäin odotustilaan istuskelemaan. Siinä sitten jostain syystä hampaat tulivat mieleen. Emmehän me tavallisesti ajattele hampaitamme. Me käytämme niitä. Aamulla ja illalla yritämme ajatella purukalustoamme sen verran, että puhdistamme niitä. Joku käyttää sähkötöntä harjaa, joku toinen sähköistä. Makuasia, tärkeää on se, että hampaat tulevat puhtaiksi.
Tosin silloin harvoin, kun pääsee kuulemaan hammashygieniasta asiantuntijan luennon, alkaa korvia ainakin hetken kuumottaa; päivittäisen harjauksen pitäisi kestää kaksi minuuttia putkeen, aamuin, illoin. Noh - ei siinä vielä kaikki. Hampaitten välit ovat erityiskohde. Joko hammaslangan tai erityisharjan pitäisi käväistä päivittäin hammasväleissä. Kohta joku varmaan keksii hammasmeditaation. Hampaita harjatessasi ja hammasvälejä rassatessasi voit hengitellä rauhassa ja puhaltaa pois tulevan/menneen päivän työt ja huolet. Keskity vain hampaisiisi. Ajattele niitä hellästi ja rakastavasti.

Silmäilin siinä odotustilassa olevaa kolmea julistetta, joista yhdestä nappasin oikein kuvan. Kaksi muuta vaikuttivat ikivanhoilta tyyliltääm, mutta itse asia oli ilmaistu lyhyesti ja ytimekkäästi - mutta melko syyllistävästi mielestäni. Tai sitten tunsin selkeän itsetutkistelun tarpeen sisuksissani.
Ensimmäinen julisti: "Hampaat on luotu kestämään koko ihmisiän." Mietin heti niitä kahta koloa suussani. Miksi niissä olleet hampaat eivät kestäneet koko ihmisikää? Toisen toki poisti jo lukioiässä ollessani silloinen kunnan hammaslääkäri vain siksi, että silloin helposti hampaita poistettiin. Miksiköhän? Toisen vei jatkuva ongelma ns.viisaudenhampaassa. Mutta mitäpä noita selittelemään. Lukuisia paikkoja on sijoitettu hampaisiini senkin jälkeen.

Toinen juliste varoitti kahdella sanalla: "Hampaasi näkyvät!" Niin. Oletteko ottaneet tämän huomioon? Kuvassa oli hieno, hymyilevä suu. Hampaat näkyivät todella.

Toisaalta tuollainen piiloviestintä hammaslääkärin vastaanottotilassa on aika hieno juttu. Se on parannuksen tekemisen paikka. Tänä iltana pysähdyn hartaudella surruttamaan hampaitani. Tällä viikolla yksi monimutkainen hampaani on särkenyt, ei siksi, että siinä olisi reikä, vann vanhuuttaan hammas on paljastanut kaulansa. Varmasti sekin on oma vika. Huoh. Onneksi apteekista löytyi hammastahna, jota ikeneen hieromalla säryn sai laantumaan. Kaikkea sitä kokee, kun vanhaksi pääsee.

Kolmas juliste oli selkeästi uudempaa vuosikertaa. Siinä jopa verrataan sosiaalisessa mediassa käytettyä aikaa siihen pikku hetkeen, mitä hampaat meiltä odottavat.