Huh huh ja voi voi!

Tällaisessa käsittämättömässä maailmassa me elämme. Järkyttävät tapahtumat on pakko katsoa, kuunnella ja yrittää käsitellä. Sanonta: "Olemme samassa veneessä" on totta maailmanlaajuisesti. Se, mitä tapahtuu esim. Norjassa, Kreikassa tai Somaliassa koskettaa tavalla tai toisella meitä jokaista. On vain niin voimaton olo. Mitä se toinen kulunut sananparsi kehottikaan: "Älä kiroa pimeyttä, vaan sytytä edes yksi kynttilä", tai jotain sinne päin.

Yritä olla valona keskellä omia tai maailmanlaajuisia katastrofeja. Asetu sen puolelle, jolla ei ole ääntä. Älä muutu kyyniseksi. Katsele ympärillesi ja auta siinä, missä voit.

Opiskeluaikanani olin ensimmäisessä sosiaalialan harjoittelupaikassa Rinnekodissa Espoossa. Kesä oli mukava, työn osaaminen heikkoa, mutta intoa ja nuoruuden iloa riitti. Elävimpänä tunnekokemuksena jäi mieleeni lieksalainen poika, jonka kanssa ystävystyin.  Hän oli siellä ensimmäisessä työpaikassaan. Kun hän sai elämänsä ensimmäisen tilin, hän lahjoitti sen kokonaisuudessaan jollekin hyväntekeväisyysjärjestölle. Ruokarahan puutteessa hän sitten häpeillen joutui kertomaan asiasta minulle. Lainasin hänelle rahaa, että hän pystyi ostamaan ruokaa. Joku voi ajatella, että tuo teko oli hyvin naivi. Niin ajattelin minäkin, mutta samalla hän antoi minulle opetuksen, joka ei koskaan unohdu mielestäni. Hän oli itse köyhästä perheestä ja tiesi, mitä on rahanpuute ja nälkä.

Me kristitytkin olemme usein kiinnostuneempia hengellisestä harrastuneisuudestamme kuin Kristuksesta, joka keskellämme vaeltaa yksinäisten, osattomien ja suoranaisessa hädässä olevien hahmoissa. Oi jospa osaisimme kääntää katseemme pois itsestämme ja omasta hyvin kiillotetusta navastamme. Ehkä korvammekin aukenisivat kuulemaan ja silmämme näkemään. Ja sydän tuntisi lähellä olevan hädän. Sen ihan lähimmäisenäkin elävän.