keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Hyvämuistinen, hädänalainen


Latu&Polku 4/2019/ kuva Pertti Koskimies

Luen Latu & Polku -lehdestä kirjoituksen "Metsän muisti katoaa". Sen on kirjoittanut Pertti Koskimies ja se kertoo yhdestä lempilinnustani, hömötiaisesta. Ilahdun itse joka kerta, kun vaatimattomalla ruokintapaikallamme puutarhassa näen hömötiaisen. Se on veikeä keikuttelija, suloinen pieni pörröpallo. Nyt järkytyn. "Metsä-Suomen köyhdyttäminen puska-Suomeksi on  hävittänyt yli kaksi kolmasosaa hömötiaisista".. ."Vielä 1990-luvulla joka neljäs Suomessa talvehtineista 20 miljoonasta linnusta oli hömötiainen."Tajuan, että kun asiasta ei puhuta yleisellä tasolla vaikkapa lintukantojen häviämisenä, vaan otetaan esimerkiksi joku itselle rakas lintu, metsien tilan huononemiseen ja hakkuisiin suhtautuminen saa henkilökohtaisen ilmenemismuodon: minuun sattuu. Etenkin nyt, kun Pertti Koskimies kertoo hömötiaisesta ja sen elämästä koskettavia asioita.

Lainaan jälleen ko. kirjoitusta: "Hömötiainen ei pysähdy hetkeksikään, kaikissa kuviteltavissa asennoissa se kieppuu, loikkii, roikkuu, kiipeilee, kääntyilee, pyrähtelee. Hömötiaisella on hoppu, koska sen on puolenkymmenen päivätunnin aikana hotkittava ruokaa nelinkertaisen talviyön tarpeisiin."  "On ihmeiden ihme, että pikkuriikkisen linnun ruumiinlämpö pysyy neljänkymmenen asteen luvuissa, vaikka vain millien paksuisen höyhentakin toisella puolella on pahimmillaan 80 astetta kylmempää.
   Ellei tiainen pujahtaisi yöksi nietosten tai tykkypuiden lumionkaloihin tai kaivaisi kieppiä teeren tavoin, ei se aamua näkisi."
Ja sitten seuraa se osa kuvauksesta, joka koskettaa todella. Se kertoo hömötiaisen uskomattomasta ahkeruudesta ja muistin timanttisuudesta. "Mutta ei kymmengrammainen kääpiö pakkasen kidutuksesta selviäisi ilman timantinterävää muistiaan. Tiainen ei tuhlaa päivännäköä päämäärättömään säntäilyyn puusta tai oksalta toiselle, vaan suunnistaa sentintarkasti niille jäkäläpehkoille, kaarnanrakosille ja neulasentyville, joihin se piilotti kuukausia sitten hyönteisen tai hämähäkin, kuusen tai männyn, nokkosen, vadelman tai pillikkeen siemenen."
   Jokainen hömötiainen kerää kilokaupalla ruokavarastoja talven tarpeisiin. Mutta varastot ovat turhia, jos et muista, missä ne ovat.  Henkiin jää vain lintu, jonka pikkusormenpäätä pienempiin aivoihin mahtuu muisto kymmenistä tuhansista kätköistä.
   Nyt "kun kohta viimeisetkin aikuiset metsät on raivattu pusikoiksi, selkoset pilkottu tilkkutäkeiksi, hyönteisiä ja hämähäkkejä kuhisevien leveälatvapuiden paikalla kasvaa joka hehtaarilla ohutoksaista ja suippolatvaista teinipuuta ja taimikkoa, ei hömötiainen enää löydä riittävästi ruokaa koko talven tarpeisiin." Koskettavasti juttu päättyy lauseeseen: "Muisti ei auta, kun ei ole mitään muistettavaa."  Hei! Yritetään siis auttaa hömötiaisia panemalla esille murkinaa omille ruokintapaikoillemme. Ehkä tali- ja sinitintitkin tuntevat solidaarisuutta ja antavat näiden pian todella harvinaisten serkkujensa ruokailla samalta lautaselta. 
   Suren kyllä, mutta onko surustani hyötyä, ellen tee mitään?
Voi meitä ihmisiä ahneudessamme ja halussamme omistaa ja hallita luontoa. Kyrie eleison!

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Muistojen muodostumisesta

Pitkästä aikaa kirjaan jotain myös blogiini. Jälleen puolustaudun sillä, etten suinkaan ole ollut kirjoittamatta. Olen jatkanut oman elämäni muistelua ja kirjannut mieleen nousevia asioita elämän varrelta. Olen myös innostunut kirjoittamaan nk. aamusivuja, joiden idea on Julia Cameronilta, amerikkalaiselta kirjailijalta. Olen niitä nyt kirjoitellut maaliskuusta asti. Eli idea on se, että joka ikinen aamu heti ylösnoustua kirjoitetaan kolme A4-sivua tajunnanvirtaa. Julia Cameron sanoo, että vähintään kolmen kuukauden kirjoittamisen jälkeen jotain alkaa selkiintyä omassa elämässä. No - tottahan se on, että kun sieluaan vuodattaa paperille, alkaa hahmottaa olennaista ja tärkeää elämässään. Ikäänkuin aamulla piirtäisi karttaa tulevalle päivälle ja vähitellen myös elämälle. En usko, että elämää voi hallita, mutta sen hahmottaminen ja mielessä vellovien ajatusten järjesteleminen kyllä auttavat setvimään ja kirkastamaan oman elämän asioita. Olen tosi onnellinen siitä. Voihan niitä ajatella kuin rukouksena: "Jumala, tätä kaikkea mielessäni velloo. Tällainen olen. Tätä tajunnassani virtaa. Älä hylkää."
   No, joka tapauksessa olen näistä aamusivuista onnellinen.
Luen parhaillaan Eeva Kilven Rajattomuuden aikaa. Kirja on omaelämäkerrallinen teos lapsuusajoista. Olen saanut siitä jo monta oivallusta.  Tänään luin eräästä asiasta, jota itsekin olen paljon ajatellut. Nimittäin siitä, miksi en muista äidin halanneen tai pitäneen minua hyvästä ollessani lapsi. Näin Eeva Kilpi kertoo: "Kun kaikki on kohdallaan, ei ehkä muistoja synny lainkaan. Kaikki on oikein. Kaikki on hyvin. Kaikki on niin kuin olla pitää. Mitä sellaista muistamaan...
   Tämä on erään tuntemattomaksi jääneen ihmisen eräässä keskustelutilaisuudessa esittämä osuvalta tuntuva oivallus.  Se on palannut monta kertaa mieleeni ja turvaudun siihen kiitollisena. Se selittää minulle esimerkiksi sen miksi en muista äidin hyväilleen minua lapsena koskaan. Muistan vain kuinka äiti hyväili ja suukkaili pikkusiskoani. Tietenkin hän on halannut myös minua, minä vain olen pitänyt sitä niin luonnollisena ja itsestäänselvänä asiana ettei se ole piirtynyt muistiini."
  
Niin. Aloin sitten miettiä omia muistojani tarkemmin. Totta tosiaan. Muistan parhaiten vaikeita tapahtumia tai hetkiä, jolloin kaikki ei ole ollut hyvin. Päivät, jolloin kaikki soljuu onnellisesti ja esteettä eteenpäin, eivät jätä välttämättä muistiin merkkejä. Toki on onnellisia, hyviäkin muistoja, joita ajatellessa vieläkin sisimmästä nousee iso kiitollisuus. Tämänkin sain kokea. Elämä kantaa.






tiistai 23. huhtikuuta 2019

Kirjoitan, siis elän

Taivutan niskaani. Rima se siellä, onpa noussut korkealle! En osaa enää kirjoittaa maaliskukkaa. Olen eksynyt tieltä, langennut polulta. Oivoi. Mistä tulee minulle apu?
Aloitan siis selittelemättä selvittää tämän hetken tilannettani. Kirjoittamista en ole hylännyt.
Olen päinvastoin keskittänyt voimiani juuri kirjoittamiseen. Olen penkonut vanhoja muistoja päiväkirjoista ja kirjeistä, olen ollut omaelämäkertakirjoittamisen kurssilla, olen ahminut kirjoja kirjoittamisesta, pitänyt jopa yhden kurssinkin kirjoittamisen alkulähteillä. Niin, paljon muuta olen kirjoittanut, mutta en tätä blogia. Olenkin miettinyt, miten voisin uudistaa sitä? Kiinnostaisiko ketään, jos kirjoittaisin omasta kirjoittamisestani, siitä, mitä tämä innostava ja terapeuttinenkin toiminta vaatii toimijaltaan. Vai vaatiiko mitään, antaako vain?
   Jos vaikka lähden nyt liikkeelle päiväkirjoista tai muista päivittäisistä muistiinpanoista. Oman kirjoittamiseni alkujuuret ovat erivärisillä musteilla ja monenlaisilla käsialoilla horjuvasti kirjoitetuissa lapsuus- ja nuoruusvuosien päiväkirjoissa. Osa niistä on tallella. Myös koulun ainekirjoitus oli tärkeää, siitä kun sai myös aikuisen ihmisen kannustusta. Olen ikuisesti kiitollinen kansakoulun opettajalleni Kaija Salolle myönteisestä suhtautumisesta pienen lettipään sepustuksia kohtaan. Myös lukion opettajani Hillevi Pyykkö ansaitsee aplodit, vaikka latistikin luulojani ns. vapaan aineen kirjoittamisesta ylioppilasaineissa: "Pitäytykää asia-aiheissa. Täällä ei ole yhtään niin hyvää kirjoittajaa, että voisi onnistua nappiin vapaissa aiheissa." Minä, joka uskollisesti kirjoitin vapaista aiheista noin joka toinen kerta, olin lievästi loukkaantunut. Mutta ehkä se oli viisas neuvo, kun sitten ällän kuitenkin asia-aiheesta punnersin.
   Mutta oma, ja kaikkien muidenkin kirjoittamista harrastavien ja työkseenkin kirjoittavien mielipide on selvä: ilman lukemista ei kirjoittaminen kehity. Lue, lue, lue!  Maailmasi avartuu, tyylitajusi kehittyy, sisäinen maailmasi rikastuu, tapasi katsoa maailmaa saa uusia ulottuvuuksia.
On olemassa hyviä ja antoisia kirjoja, tuhansia. Jotkut kolahtavat tietysti paremmin kuin toiset. Huonosti kirjoitettujakin on, mutta niistäkin oppii.
   Jos vielä ajattelen lapsuutta, kiitän eniten omia vanhempiani, joiden jokavuotinen joululahja oli kirja. Näin omatkin kirjavarastot karttuivat. Eniten olen kuitenkin elämässäni lukenut lainakirjoja. Kansakoulun yläluokassa oli peräseinän peittävä kirjahylly täynnä ruskealla paperilla päällystettyjä kirjoja. Se oli aarreaitta! Muistan vieläkin hyvin, miltä nuo kirjat tuoksuivat. Se tuoksu kutitti innostavasti lukuhermoa; seikkailuja tiedossa!
   Kotona koulurepusta pilkistävä lainakirja joudutti tiskaajan tahtia. Kun iltatiskit on tiskattu, voin mennä oman sängyn päälle lukemaan. Wau!

11-vuotiaan päiväkirjan kansilehti


17-vuotiaana suupielet kääntyivät joskus maailamantuskassa alaspäin

lukiolaisen mietiskelyjä oli tällä sivulla