Eilinen pyhäinpäivä oli kaunis ja koskettava. Kun aamulla katselin keittiön pöydän arkista vahakangasliinaa, ajatelin, että nyt ihan juhlan kunniaksi haluan levittää pöydälle kangasliinan. Löysin kaapista vanhan hapsullisen liinan ja levitin sen pöydälle. Liina on varmasti perintö edesmenneiltä sukupolvilta, ehkä isänpuolen suvusta. Se sopi pyhäinpäivän liinaksi hyvin.
Mies lakaisi vähän lattiaa. Minä sytyttelin tuikut myös ulos. Etsin myös hautakynttilät valmiiksi. Tai totesin, että se pussi, missä niitä oli ollut, on hukassa. Eli lähtiessämme hautausmaalle, kurvasimme sinne kukkakaupan kautta.
Ilkeä viima vaikeutti kynttilöiden sytyttämistä. Liekillä ja valolla on kyllä ihmeellinen vaikutus mieleen. Liekin elävä värinä ja valo hiljentävät levottoman. Hautausmaalla ei kenelläkään, ei elävillä eikä varsinkaan heillä, joita siellä käymme muistamassa, ole enää tätä arkista kiirettä vaivoina. Mekin miehen kanssa toisiimme tukeutuen viritimme molemmilla haudoilla kuuluville hennon virren kaipauksen ja ikävän äänilajeissa.
Kun istuimme taas nenäkkäin ruokapöydässä, muistelimme vanhempiamme. Yritimme pysytellä kaikessa hyvässä ja positiivisessa. Kiitimme heitä siitä, että he aikoinaan antoivat meille suojan ja hoivan. Kaikki ei ollut täydellistä, mutta omien elämänkokemustensa pohjalta he tekivät parhaansa.
Joskus on hyvä jättää kritiikki sikseen ja olla pelkästään kiitollinen. Kiitollinen mieli kantaa parempaa hedelmää. Ehkä sama toimii myös elävien kanssa. Ei aina tarvitse olla oikeassa ja kriittinen, vaan välillä voi yrittää nähdä läheisessään hyvää ja kaunista.
Eilisessä nojatuolikirkossa Matti Kuronen totesi että hänen saattosanoiksi sopisi tämä : "Soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu". Missä me kerran heräämme?
Illalla lauloimme kirkossa: "Tuolla taivaan asunnoissa autuaissa Jumalan/ itku on ja murhe poissa, siellä ilo ainiaan./ Oi jos sinne minäkin murheen maasta pääsisin." Tätä toivon.
