Kuka olen?

Syvällinen kysymys, mutta älä hätkähdä. Se on asia, jota joutuu ajoittain miettimään vielä varmaan kahdeksankymppisenäkin. (Vaikka kuulinkin "sivukorvalla" kahden noin seitsenkymppisen keskustelupätkän: "Ei sillä ole enää väliä, mitä mieltä me ollaan, antaa nuorempien ajatella".) Joo, mutta mun mielestä sillä on väliä. Elämä kasaa päälleni niin monta roolia, että saadessani aikaa pysähtyä joudun ajattelemaan sitä pohjimmaista itseäni. Mitä olen silloin kun työrooli on päältäni riisuttu?  Mitä haluan elämältä? Minkälaisia tunteita koen ja mikä ne minussa herättää?  Mitä haluan tehdä, minne haluan mennä? Toivoisin, että toiveeni ja ajatukseni toteutuisivat arkielämässäni ainakin osaksi.  Kaikki unelmat eivät voi toteutua, mutta tunnistanko ne esteet, jotka ovat toiveideni toteutumisen tiellä?  Voinko tehdä asialle jotakin?
   Yhtäkkiä yllättäen tällä viikolla koin syvältä nousevan kiukun tunteen ja halun itkeä. On vaikea eritellä, mistä se tuli.  Joku viisas sanoi: "Me synnymme yksin, mutta persooniksi me kasvamme muiden kanssa". Tämäkin tunne liittyi ihmissuhteisiin. Olipa vain tainnut jäädä puimatta aikoinaan.
Yhdestä asiasta olen varma. Oppiakseni tuntemaan itseäni tarvitsen toisia ihmisiä. Tarvitsen ehkä luotettavan ja rehellisen ihmisen peilikseni.
Voin myös tutkailla menneisyyttäni. Onnekseni olen kirjoittanut kokemuksiani ja päivieni kulkua paperille lähes koko elämäni, lapsuutta lukuunottamatta. Niitäkin tutkimalla voin luoda kuvaa ajatuksistani ja toiveistani elämäni eri vaiheissa.