Onko ilo ylellisyyttä?

Vastapäätä minua istuu kaksikymmentä vuotta työttömänä ollut perheetön mies. "Miten saat päivän kulumaan?" -"´Tuijotan seinää." Pitkä hiljaisuus, sitten:  "Onneksi on jokunen kaveri." Hän kertoo jääneensä työttömäksi 1990-luvun laman aikana ja tehneensä sen jälkeen pari muutaman kuukauden työn pätkää. Kun tulot ovat noin 400 euroa kuukaudessa, ei voi oikeastaan edes matkustaa naapuria kauemmas.
   Voiko ihminen valita ilon, kun elämä on tasaisen harmaata? Mistä sen ilon oikein löytää? Onko meillä muodostunut sellainen kansalaisten kasti, jolle ilo on ylellisyyttä? Työssä kyllä kohtaan niitäkin ihmisiä, joilla on kyky tarttua huumoriin ja kääntää vaikeudet nurinniskoin. Heilläkin on usein pienet tulot, mutta valonpilkahduksia löytyy. Jopa häpeällisestä neljänkymmenen sentin lapsilisän korotuksesta eräs äiti osasi laskea leikkiä: "Täytyy varmaan mennä pankkineidiltä kysymään neuvoa miten tällaisen suuren rahan voisi parhaimmalla mahdollisella tavalla sijoittaa!"

Viime kesän lomataiteilua- omaksi iloksi

   Etsin iloa. Haluan löytää sen. Iso Kirjakin kehoittaa iloitsemaan joka tilassa ja kiittämään kaikesta. Elämän vastoinkäymisten keskellä kurkistan hiljaa sisimpääni. Hengitän syvään.  Kyllä, kyllä siellä palaa toivon pieni, mutta kirkas liekki. Mietin elämääni. Minua rakastetaan maassa ja taivaassa. Mietin, miten voisin ilahduttaa jotakin mahdollisesti täysin yksinäistä ihmistä. Unohdan murheelliset ajatukset. Ihmisen ilahduttaminen vaatii askeleita ja liikkeellelähtöä. Huomaan hyvän olon lämpöaaltona sisälläni. Ahdistus häviää. Ilo syttyy. Ilo ei ole ylellisyyttä, mutta usein se edellyttää päätöstä tehdä jotakin toisin, usein matkaa poispäin itsestä.