maanantai 21. maaliskuuta 2011

Tomeraa ja hauskaa!

Tehokkaalla kuorokurssilla lauantaina opin laulamisen lisäksi monta totuutta elämästä. Hymy ei ole suupielien ylöspäin asettamista, vaan hymy lähtee sisimmästä ja loistaa silmistä läpi. Jos laulaessa löytyy hymy, kuulijakin näkee ja kuulee, että laulaja on kotona itsessään ja nauttii  laulamisesta. Kuppi ylöspäin!", komensi topakka ohjaajamme.
   Arkipäivänä kohtaan monia ihmisiä. Mitähän kehon kieleni kertoo? Kanssakulkijoita katsellessa ilahtuu tavatessaan ihmisen, joka on "kotona", jonka silmissä pilkahtelee valoa. Aivan liikaa on niitä, jotka kulkevat naamio kasvoillaan, vailla mitään elonmerkkiä. Jokaisella on elämäntuskansa ja pelkonsa, mutta eikö ilo kaksinkertaistu ja suru puolitu, kun jakaa sitä, pysähtyy tutun tavatessaan, tervehtii iloisesti kiireessäkin? Sain aivan hiljan puhelun tuttavaltani, joka oli kohdannut mieheni jo ajat sitten kaupan kassalla. "Et usko, mutta se tapaaminen pelasti silloin päiväni. Hän oli niin kohtelias ja näytti ilahtuvan tapaamisestani." Kun kerroin tämän miehelleni, hän totesi: "Ai jaa. En mää vaan mittään muista!"
   Kun kuorokurssilla opeteltiin jotain aivan mahdottomalta tuntuvaa laulua, oli kaikilla nenä kiinni nuotissa. Kyllä ohjaajamme sen ymmärsi, mutta kun oli jo monta kertaa laulettu samaa kahta sanaa, hän loihe lausumahan: "Tämä on niinkuin jouluna. Jos sanon, että lauletaan "Maa on niin kaunis...", aletaan kaivaa nuottia laukusta ja nenät putoavat kiinni nuottiin, vaikka jokainen on laulanut laulua koko ikänsä ja osaa sen aivan varmasti. Nyt nuotti pois nenän edestä, pää ylös, katse johtajaan ja aurinko silmien taakse!" 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti