Atttsihhhh...

Sängynpohjalta elämä näyttää erilaiselta. Kun nenästä tippuu ja kurkussa kasvaa kaktuksia, ei voisi vähempää kiinnostaa edes naaman pesu. Kun aamulla herää taloa tärisyttäviin aivastuksiinsa ja megaluokan yskintään, haluaa yhtäkkiä olla pieni taas. "Hoida mua. Tuo mittari. Keitä kuumaa vettä ja voisitko käväistä apteekissa kun ....atttsihhhh...mulla on diid huono olo."
   Mutta heti kun olo vähän virkistyy, alkaa tehdä mieli lojua TV:n ääressä vaikka roskaakin katsellen, kun ei enää jaksa pelkkää tunkkaista sänkyä. Palvelu sen sijaan tuntuu kivalta edelleen.

Nyt tämä juttu kannattaisi lopettaa, koska olen tuossa vaiheessa. Äsken aivastin niin, että näyttöpääte kostui. Tiedän  kuitenkin menneistä syysflunssista sen, että tulee aika, jolloin kadehdin Elämää, joka tuntuu olevan kaikilla muilla paitsi itselläni. Alan inhota paperinenäliinamyttyjä taskuissa, yöpöydällä ja milloin missäkin. Haluan siivota. Pestä hiukset. Lähteä ulos ihmisten pariin.
Mutta vielä nyt makoilen sängynpohjassa ja yritän nauttia sairastamisen tuomista vapauksista. Eihän tämä kurjuutta vielä ole.

En edes yritä saada tähän mitään tehokkaan syvällistä ajatusta. Jos ei sellaiseksi lueta Saarnaajan mietelmää: "Kaikella on aikansa..." Siinä ei taidettu puhua mitään flunssan sairastamisesta, mutta ei tämäkään mitään sattumaa ole. Amen.