keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Hiutunut

Kääntelen käsissäni äidin vanhan kansallispuvun puseroa. Se on niin hiutunut ja parista kohtaa jo parsittu, että mietin, miten pestä se mahdollisimman hellävaroen. Ensi kesänä ehkä tarvitsen sitä. Äidin kansallispuku sopii nyt minulle. Omani on liian pieni. Tuntuu hyvältä pukeutua äidin pukuun.
Samalla mietin, miten paljon pidän vanhoista tavaroista, vanhoista huonekaluista, liinoista, kuluneista kirjoista. Luetteloa voisi jatkaa monenlaiseen materiaan.

Pala poistettua pitkospuuta Kauhanevalla

Arvokkaita ovat myös vanhat ihmiset. Elämän kuluttamia, mutta yhä jakamassa meidän kanssamme tätä aikaa. Arvokas on vanhus, jonka iho on kulunut ohueksi, hiukset harmaantuneet ja ohentuneet, kämmenten selkämykset täynnä tiheitä ryppyrivistöjä. Joskus vanhuksen henkinen elämäkin on hiutunut, joillakin muistot kadonneet, jäljellä vain kaipaus lapsuuden kotiin tai taivaan kotiin - lepäämään, niinkuin äiti asian ilmaisi viimeisinä viikkoinaan. Joillakin kauniisti hiutuneilla vanhuksilla hymy on herkässä ja ajatukset kirkkaat ja terävät.

Virsikirjani on kovin hiutunut. Pidän sen kuluneista ja sormien likaamista sivuista. Siitä näkee, että virret ovat olleet käytössä. Laulu on helähtänyt satoja ja taas satoja kertoja yksinäisten vanhusten luona, syntymäpäivillä, työssä ja juhlassa, kotonakin. Ehkä laulutkin ovat hiutuneita. Silti rakkaat virret eivät katoa minnekään, vaan hoitavat meitä edelleen. Niitä lauloivat jo aikaisemmat sukupolvet, niissä rukous ja kiitos soivat samálla tavalla vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.


Kerran kotikäynnillä eräs melko varaton, pienessä mökissä asuva mummo näytti minulle tosi paljon luettua Päivän Tunnussanaansa. Tiedäthän tuon joka vuosi uutena ilmestyvän pienen kirjasen, jossa on sana kunkin vuoden jokaiselle päivälle. Hän oli saanut sen joskus seurakunnasta lahjaksi ja lukenut tuon kymmenen vuotta vanhan kirjasen joka vuosi uudelleen läpi, päivä päivältä, lause lauseelta. Se oli niin kaunis kirja ja niin herkkä vanhus, että kyyneleet nousivat silmiini vanhusta kuunnellessa.

Vanhat kirjeet, jotka isoäiti on aikoinaan sisarelleen kirjoittanut ovat kalliita aarteitani. Omat vanhat koulutodistukset, vanhat koulukuvat ja muut valokuvat nousevat arvoasteikossa mitä pitemmälle aikaa kuluu.
Nyt päivä on hiutunut jo yöksi. Suljen koneen ja kömmin jo hiukan hiutuneitten lakanoiden väliin nukkumaan. Aamulla aivan uusi ja tuore aamunkoitto odottaa tätäkin eläjäänsä. Armo on aina uusi. Se ei koskaan hiudu pois.

2 kommenttia:

  1. Anna-Maija, rakas Äiti, tästä usein puhui ja kirjoitti runonkin. Hän käytti sanaa hintuisuus. Hiutuminen on minunkin lapsuuteni sanastoa, lähinnä vaatteisiin liittyen. Nykyaikana vaatteetkaan eivät enää hiudu, ne ratkeilevat tai menevät muodista ja joutuvat roskiin. Oman äitini jäämistöstä löytyi lakanoita, jotka hän oli käyttänyt ihan puhki, ottanut talteen ehjät päät ja liittänyt yhteen. Sota-ajan nuukuusperintöä.

    VastaaPoista
  2. Sanopa muuta, Anna-Maijalta tuo "hiutunut" on varmaan omaan sanastoonkin tullut. Se äidin kansallispuvun pusero on todella hiutunut. Ihana.

    VastaaPoista