Välitilinpäätöstä

Kuihtuvaankin osuu auringon kaunis valo

Paastonajan kilvoitteluni olla ystävällinen ja luoda lämmintä hyvää oloa ympärilleni on ollutkin yllättävän vaikeaa. Sekä työpaikalla, ystävien seurassa harrastuksissa että erityisesti kotona on täytynyt oikein tietoisesti tarkkailla sanomisiaan, ettei huulilta solahda ilmoille jotakin sarkastista tai pisteliästä. Annan itselleni pisteitä siitä, että joskus olen ehtinyt vetää suussa pyörivät sanat takaisin, tai muotoillut asiani kauniimmin tai ollut vain hiljaa. Oikeassaoleminen on niin mukavaa, ettei aina muista, että vielä mukavampaa on uskaltaa olla väärässä tai huomata ainakin se, ettei se oikeassaoleminen ole niin tärkeää.

Välillä on tietysti niitä huonoja kotipäiviä, jolloin miehen on kestettävä väsynyttä ja ärtyisää vaimoaan, jolle mikään ei ole hyvin, ei niin tai noin päin. Olo on silloin stressaantunut ja uupunut. Takana on huonosti nukuttu yö. Tyytymättömyys omaan itseen on suuri ja kasvaa jokaisesta huonosta sanasta, jonka suustaan päästää. Mies koki kuluneella viikolla vierelläni tällaisen huonon päivän ja kesti sen. Voidaan varmaan puhua rakkaudesta, kun on nähnyt toisen haavoittuneimmillaan, sielu rujoudessaan paljaana, ja silti jää lähelle vaikka vailla valmiita vastauksia ja kykyä lohduttaa tai edes ymmärtää. 
Välillä tilanne on onneksi toisinpäin. Mies kipuilee ja minä olen ymmälläni ja yritän ymmärtää.

No, tällainen ihminen sitten on. Kuorta kun raaputtaa hiukan, sisällön karuus paljastuu. Suurinta iloa tuottaa hyväksytyksi ja nähdyksi tuleminen silloinkin, kun yrityksistä huolimatta tulokseksi jää pelkkää tyhjää, kyyneliä ja surua. Siksi kilvoittelu on hidasta - kaksi askelta eteen ja yksi taakse, mutta periksi en anna. Kristuksen jalanjälkiähän paastonaikana yritän seurata. Armo on aivan lähellä. Koko ajan.