Silti välillä on ihan taivasta rinnassa. Uusia ajatuksia pulpahtaa pintaan, iloisia. Kivuliaitakin tunteita nousee. Silmien vedet virtaavat. Pitkän kuivan ajan jälkeen on itselleni tullut sielun sadeaika.Vesi kostuttaa kuivahtaneen sielun pinnan. Se puhdistaa näkökenttää. Itkun kautta uudelle kasvun ihmeelle tulee tilaa. Vielä, minussakin.
Tänään tartuin pölyisiin mattoihin. Valjastin ylleni siivoojan tamineet ja kävin taisteluun likaa ja pölyä vastaan. Oli sekin yhdenlainen puhdistautuminen. Ja jätin vielä jotain "nautintoa" tuleville päivillekin:).
Illalla harjoittelimme kuorossa pyhäinpäivän lauluja. Laulut siivosivat sydämen huonetta. On niin monta, jotka ovat jo toisella puolella rajan. Kaipaus ja vastausta vaille jääneet kysymykset koskettavat ja koskevat. Silti lauluissammekin soi kevään ja ylösnousemuksen riemu. Se on tulva, jonka alle suru hukutetaan. "Hiljaa nousee sydämeltä taakka, itkut itkeä saa loppuun saakka. Sisään nousee uusi kirkas vesi, vihdoinkin on vapaa sydämesi..."Ja lauantaina sytytetään äidille nimeltä mainiten kirkossa ihan oma kynttilä. Niinkuin niin monelle muullekin. Elämä on totta sielläkin, mihin ei katseemme yllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti