Palapeliä

Tiedän hyvin, että katselen maailmaa vain omasta näkökulmastani. Näissä kirjoituksissakaan en ole pystynyt loitontamaan katsettani objektiiviseksi. En ole kirjoittanut siitä, miltä maailma näyttää ja tuntuu jostain toisesta ihmisestä, vaikkapa suomalaisesta pienyrittäjästä tai jotain vakavaa sairautta sairastavsta lähimmäisestä. Ei, en osaa kirjoittaa kreikkalaisen ihmisen ahdingosta tai nälkään nääntyvän lapsen tuskasta. Faktoja kyllä riittää, mutta todellisuutta osaan ilmaista vain siitä mikromaailmasta, jota itse elän arjessa.
Elän omassa elämässäni kummallista pienten ihmeitten aikaa. Kuin kokoaisin palapeliä, jonka puuttuviin kohtiin yllättäen löytyy oikean tuntuinen palanen. Eteeni osuu kirjoitus, jonka sisällöllä on itselleni tärkeä merkitys pyrkiessäni tutkailemaan omaan kasvuuni liittyviä asioita. Näen unen, joka tukee ymmärrystäni. Rukoilen ja saan vastaukseksi hiljalleen avautuvaa tarinaa. En voi kertoa enempää. Voin vain ihmetellä. Tuntuu paranemiselta, mutta tekee kipeääkin.

Voi miten hyvältä minusta, ainaisesta lupailijasta ja mielellään miellyttävästä ihmisestä, oli tänään sanoa tiukka:"Ei!" pyyntöön, jonka tiesin mahdottomaksi toteuttaa. Vielä viime viikolla olisin hylännyt itseni ja vastannut: " No, katsotaan...ehkä josku ensi vuonna..."  Kiitos kuuluu Jumalalle, joka taitaa sittenkin tietää jokaisen ihmisen  palapelin kokonaisuuden. Hän ymmärtää jokaista viimeistä piirtoa myöten. Hän toimii hienovaraisesti, kunnioittavasti. Ihmeellistä.