"Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen"?

Välillä iskee masennus. Kopiokone ei pelitä. Runot pitäisi saada monistetuksi. Silmissä on tikkuja.Väsyttää. Tiskikone odottaa tyhjentäjäänsä. Mies on muualla tekemässä taidetta. Pyykit pitäisi pestä. Ylihuominen runoilta jännittää. Lenkille olisi pakko päästä ennekuin sataa. Tuleva yhteisnäyttely on kesken monilta osin. Aikaa on vähän. Kamera putoaa maahan. Selkää särkee.

Sitten ajattelen, että joopa joo. Olen hieman itseäni suuremman asialla. Me kaikki. Miten hienot harjoitukset eilen! Miten kauniita tauluja miehellä. Omat valokuvat onnistuivat ehkä niin, että kehtaan niitä panna näytille. Kamera ei hajonnut. Minulla on ruokaa ja lämmintä. On lisäksi paljon ystäviä. On perhe.

Mutta silti minusta näkee sen. Lokakuun. Aurinko viivähtää pienen hetken. Pilvet vaeltavat vinhaa vauhtia. Pimeä on pitkä. Läpitunkematon. Uusintana tulleen TV-jumalanpalveluksen alttarilla kukkivat eilen valkovuokot. Mihin se kevät ja kesä niin nopeasti katosivat? Oliko sieluni mukana elämässä vai murehtimassa?

Nyt menen selvittämään tiskit ja pyykit. Marraskuu ja sen metkut odottelevat nurkan takana. Maailma on täynnä isoja ongelmia. Haluan kuitenkin kaiken kaikkiaan olla mukana näkemässä ja tekemässä parempaa maailmaa, auttamassa Jumalaa, joka ei ole nukahtanut, toisin kuin laulussa epäillään. Hän kaipaa meitä pienten kuormien kantajia tuoksukseen maailmaan.