Ajamme kohti kotia. Haavat ja pihlajat ovat liekeissä. Ilta-aurinko osuu niihin ja tummaa metsää vasten ne näyttävät miltei palavilta. Samoin pilvet. Ne leijailevat kevyinä, mutta punaisina liekkeinä pitkin tummenevaa taivasta.Oulussa oli viikon alussa kolmipäiväiset diakoniatyön neuvottelupäivät. Saimme olla pienten tulisijojen, monella tavalla ympärilleen lämpöä levittävien ihmisten puhuteltavina. Heitä kaikkia valaisi sama armon ja rakkauden aurinko. Siellä, missä on rakkautta, siellä on myös iloa ja naurua. Ja kyllähän me nauroimmekin. Teknologiakaupungissakin tekniikka saattaa pettää tärkeässä paikassa. Silti ruotsalaisen Santa Claran seurakunnan pastorin Carl-Erik Sahlbergin valo ja ilo tarttui. Tulkkaus vain takkuili sekä screenillä että tulkin suussa.
Toinen ulkomainen vieras saapui Roomasta, St. Egidion yhteisöstä. Hän oli Leonardo Emberti Gialloreti. Olin mukana kanavalla, jossa hän kertoi yhteisönsä toiminnasta ja toimintamallista.
Toimintamalli oli kopio Luukkaan evankeliumin 10. luvusta; kertomus laupiaasta samarialaisesta ja toinen kertomus Martasta ja Mariasta. Soveltamalla nämä kaksi kertomusta arkeen yhteisö elää ja kasvaa. Se on jo aikaa laajentunut maailmanlaajuiseksi ja yhteisössä on yli 50000 jäsentä. Roomassa joka ilta yhteisön iltarukoushetkeen kokoontuu noin 1000 henkilöä. Hetki kestää puoli tuntia. Kaikki nuo aivan tavalliset työssäkäyvät ihmiset ovat sitoutuneet konkreettisesti auttamaan köyhiä.
Meille Leonardo sanoi; köyhien auttaminen ei voi olla vain kirsikka elämämme kauniin täytekakun päällä. Meidän on rakennettava elämämme kakku uudestaan. Tehtävä se oikeista aineista. Rakkauden varaan ja toisten rakastamisen (= auttamisen ja huomaamisen) varaan rakennettu kakku maistuu paljon paremmalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti