Elvytystä viikonloppuna

Ehkä olemme jo oppineet, että pitää elvyttää eikä leikata ja supistaa. Itsekin kävin elpymässä läheisellä lenkkipolulla. Sateisen ja ankean jälkiflunssaisen ajan jälkeen paistoi aurinko. Ilma tuoksui hitaalle kuolemalle, raikkaasti ja kuulaasti. Kesän viimeiset kukat, uljaat puna-apilat ja muutamat aurinkoa sädehtivät keltanot pilkuttivat vihreän, keltaisen ja ruskean sävyttämää metsänpohjaa.

Kamerani totteli kuuliaisesti. Tallensin ja taas tallensin. Tekisi mieli "kurmoottaa" niitä, joille metsän kauneus ei merkitse paljon mitään - niitä joille on sama, mihin tupakkiaskinsa tai kaljatölkkinsä nakkaa.         
Erityisesti tänään innostuin kivistä. Ne näyttivät ihmishahmoilta tai eläimiltä. Niiden tarkat silmät vahtivat metsässä kulkijaa. Ne ovat olleet siellä aina. Katselevat siinä ohi kulkevia ihmisiä. Monet eivät huomaa niitä. Kulkevat ohi ajatuksissaan, iloisissa tai surullisissa.
Osallistuin perjantaina lattiakuvakoulutukseen. Olipa se terapoivaa, vaikkei terapiaa ollutkaan. Monet asiat alkoivat itkettää, sillä tavalla hyvästi ja sielua huuhtelevasti. Ehkä toistan itseäni, mutta jälleen yhdeksi mieliinpainuvimmaksi asiaksi jäi se, miten ihmistä auttaa ja parantaa kaikkein eniten se, että joku näkee hänet, katsoo hyväksyvästi ja rakastaen.
Se, jos mikä, elvyttää. Lenkkipolun kivien katseessa ei ehkä ole elämää, mutta Sinun katseessasi on. Kun seuraavan kerran tapaat ihmisen, josta huokuu epäonnistumista, pettymystä, surua tai kovuutta, katso häntä lämpimästi. Sano hänelle jotakin hyvää. Elvytä häntä, älä leikkaa äläkä supista.
Ehkä roskaajankin teko on vain pieni merkki pahasta olosta. Hänkin ehkä kaipaa nähdyksi tulemista.