Kirjoitan, siis elän

Taivutan niskaani. Rima se siellä, onpa noussut korkealle! En osaa enää kirjoittaa maaliskukkaa. Olen eksynyt tieltä, langennut polulta. Oivoi. Mistä tulee minulle apu?
Aloitan siis selittelemättä selvittää tämän hetken tilannettani. Kirjoittamista en ole hylännyt.
Olen päinvastoin keskittänyt voimiani juuri kirjoittamiseen. Olen penkonut vanhoja muistoja päiväkirjoista ja kirjeistä, olen ollut omaelämäkertakirjoittamisen kurssilla, olen ahminut kirjoja kirjoittamisesta, pitänyt jopa yhden kurssinkin kirjoittamisen alkulähteillä. Niin, paljon muuta olen kirjoittanut, mutta en tätä blogia. Olenkin miettinyt, miten voisin uudistaa sitä? Kiinnostaisiko ketään, jos kirjoittaisin omasta kirjoittamisestani, siitä, mitä tämä innostava ja terapeuttinenkin toiminta vaatii toimijaltaan. Vai vaatiiko mitään, antaako vain?
   Jos vaikka lähden nyt liikkeelle päiväkirjoista tai muista päivittäisistä muistiinpanoista. Oman kirjoittamiseni alkujuuret ovat erivärisillä musteilla ja monenlaisilla käsialoilla horjuvasti kirjoitetuissa lapsuus- ja nuoruusvuosien päiväkirjoissa. Osa niistä on tallella. Myös koulun ainekirjoitus oli tärkeää, siitä kun sai myös aikuisen ihmisen kannustusta. Olen ikuisesti kiitollinen kansakoulun opettajalleni Kaija Salolle myönteisestä suhtautumisesta pienen lettipään sepustuksia kohtaan. Myös lukion opettajani Hillevi Pyykkö ansaitsee aplodit, vaikka latistikin luulojani ns. vapaan aineen kirjoittamisesta ylioppilasaineissa: "Pitäytykää asia-aiheissa. Täällä ei ole yhtään niin hyvää kirjoittajaa, että voisi onnistua nappiin vapaissa aiheissa." Minä, joka uskollisesti kirjoitin vapaista aiheista noin joka toinen kerta, olin lievästi loukkaantunut. Mutta ehkä se oli viisas neuvo, kun sitten ällän kuitenkin asia-aiheesta punnersin.
   Mutta oma, ja kaikkien muidenkin kirjoittamista harrastavien ja työkseenkin kirjoittavien mielipide on selvä: ilman lukemista ei kirjoittaminen kehity. Lue, lue, lue!  Maailmasi avartuu, tyylitajusi kehittyy, sisäinen maailmasi rikastuu, tapasi katsoa maailmaa saa uusia ulottuvuuksia.
On olemassa hyviä ja antoisia kirjoja, tuhansia. Jotkut kolahtavat tietysti paremmin kuin toiset. Huonosti kirjoitettujakin on, mutta niistäkin oppii.
   Jos vielä ajattelen lapsuutta, kiitän eniten omia vanhempiani, joiden jokavuotinen joululahja oli kirja. Näin omatkin kirjavarastot karttuivat. Eniten olen kuitenkin elämässäni lukenut lainakirjoja. Kansakoulun yläluokassa oli peräseinän peittävä kirjahylly täynnä ruskealla paperilla päällystettyjä kirjoja. Se oli aarreaitta! Muistan vieläkin hyvin, miltä nuo kirjat tuoksuivat. Se tuoksu kutitti innostavasti lukuhermoa; seikkailuja tiedossa!
   Kotona koulurepusta pilkistävä lainakirja joudutti tiskaajan tahtia. Kun iltatiskit on tiskattu, voin mennä oman sängyn päälle lukemaan. Wau!

11-vuotiaan päiväkirjan kansilehti

17-vuotiaana suupielet kääntyivät joskus maailamantuskassa alaspäin

lukiolaisen mietiskelyjä oli tällä sivulla