Riittävän hyvä äiti

Olimme kirkossa ja äitienpäivälounaalla. Aurinko paistoi. Ympärilläni näin onnellisia, mutta myös totisia ja vakavia äitien kasvoja. Itselläni oli haikea olo. Muistelin äitienpäiviä, jolloin vielä kotona asuessamme veimme aamulla äidille kahvin, itsetehdyt kortit ja valkovuokot sänkyyn. Lähes jokaisena äitienpäivänä äiti toisti: "Voi miksi näin minua muistatte, minä olen niin huono äiti!"  No, meistähän se ei pitänyt ollenkaan paikkaansa, oma äiti oli paras äiti!

Kirkon ovella jaettiin kaikille kaunis, laminoitu rukouslappunen, jossa äidin rakkautta ylistettiin maasta taivaaseen. Minua se jäi kaihertamaan. Lopulta kotona  luin sen ääneen miehelleni, ja meille syntyi hyvä keskustelu. Ihmettelimme yhdessä, miksi ihmisten arkitodellisuus sivuutetaan tälläisinä juhlapäivinä? Miten tähän rukoukseen voivat mahduttaa itsensä epätäydellisiki tuntevat äidit tai lapsuuden tunnesiteissään "orvoksi" jääneet? Entä ne, jotka nyt joutuvat yksin huolehtimaan lapsistaan ja joiden pinna siksi on kireällä taloudellisten seikkojen vuoksi, puhumattakaan niistä jotka joutuvat antamaan lapsensa pois, kun eivät jaksa tai voi heitä pitää? Mitä ajattelevat tätä lukiessaan ne äidit, jotka oman äitini tavoin tuntevat syyllisyyttä siitä, että aika ei riitä lasten kanssa olemiseen? Mitä kokevat ne aikuiset lapset, jotka lapsena on hylätty tai joiden toiveita ja unelmia ei ole kuultu? Eli yksinkertaisesti - miksi äitimyytti on niin yksiselitteisen hellä ja herttainen?
   Miksi emme äitienpäivänä edes kirkossa puhu epätäydellisestä äitinä olemisesta? Miksi emme rukoile niiden äitien ja lasten puolesta, joiden kodeissa asuu ahdistus ja suru? Onhan äitikin vain tavallinen ihminen, jonka äitiyskin kuuluu armon piiriin. Tiedänhän minä, että lähes kaikki äidit antaisivat vaikka henkensä lapsensa puolesta, mutta elämä vain vie usein vaikeille poluille. Niillä poluilla äidinrakkautta koetellaan. Tyttäret ja pojatkin joutuvat monta kertaa lujille tunneselvittelyissään suhteissaan äiteihinsä (ja isiinsä).  Napanuora saattaa olla ahdistava, jos sen katkaiseminen ei onnistu oman aikuisuuden alkaessa. Varjokuva lapsuuden kodin pihapiirissä symboloi kaikkia niitä tapahtumia, joita muisti ei tavoita, mutta jotka ovat meissä olemassa ja kulkevat mukanamme.
- Me rakastamme äitejämme niin paljon kuin voimme.