Olipa kerran pieni tyttö, joka päätti tulla kotitalousopettajaksi. Hän pääsi varhaislapsuudessaan aitiopaikalta seuraamaan kotitalousopettajan pienellä, sievällä käsialalla kirjoittamia reseptejä liitutaululta. Hyvän ruuan tuoksussa hän seurasi, miten sanat taululta muuttuivat hienoiksi keitoksiksi. Tuoksut olivat taivaalliset. Opiskelijat olivat hyvällä tuulella päästessään maistelemaan onnistuneita herkkujaan. Ja tuo opettaja itse oli äidillisyyden perikuva, pyöreä, herttainen ja poskissakin somat hymykuopat.Ja tosiasiassa kotitalousopettajan työ olisi ollut aivan muuta kuin miltä se kuusivuotiaan silmin näytti.
Mutta silti muisto oli arvokas. Aina kun tyttö avasi keittokirjan tai reseptivihkon, mieleen palautuivat nuo lapsuuden liitutaulureseptit ja se onnellinen olo, mikä siellä kotitalousluokassa vallitsi. Ruuanlaitosta tuli harrastus. Mutta sitten sanat alkoivat piirittää tyttöä. Hän innostui lukemaan... ja kirjoittamaan. Hän pohti sanojen merkityksiä. Eräällä tuparireissulla uuden talon ehtoisa emäntä järjesti vierailleen mieluisan tehtävän; jokainen sai poimia käsiinsä magneetilla varustettuja irtosanoja niin paljon kuin sielu sieti. Niistä piti uuden jääkaapin oveen kirjoittaa muistoksi jokin lause tai runo. Se oli tytöstä ihanaa! Paljon sanoja, joista olisi voinut vääntää ja kääntää tekstejä vaikka koko illan.
Haaveet ja unelmat kantavat meitä. Paras unelma ja tavoite liittyy kuitenkin ihmissuhteisiin. Opetella rakastamaan ja sanomaan oikeita sanoja oikeaan aikaan. Oppia sanomaan yksi kaunis sana: "Anteeksi!" ja toinen yhtä kaunis: "Kiitos!" ja viljellä niitä usein. Ja sitten se kaikkein kaunein: " Minä rakastan Sinua!"
Ulkona sataa vettä. Peltikatto kohisee. Jossakin runossa sanottiin: "Unelmat värjäävät meidät sisältäpäin." Minun unelmissani on monta väriä - sateenkaariunelmia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti