Rakkautta uusin silmin

Näin kuvaili joku meistä odotuksiaan parisuhdeviikonlopun alussa. Uusia silmiä kurssilla ei annettu, mutta jutellessamme parimme kanssa toistemme  hyvistä puolista ja siitä, mistä pidämme toisissamme, saimme jo jotain esimakua siitä, mitä tuo näkeminen voisi olla. Hyvältä tuntui kuulla ne hienot asiat oman puolison suusta, myös muiden kurssilaisten ollessa paikalla.
Opettelimme sanoittamista. Arkipäivässä oletan liikaa. Oletan, että puoliso tietää, miten arvostan hänen tapaansa vaikkapa valmistaa aamupala. Oletan että hän tietää, mihin olen tiistai-iltaisin menossa, enkä siksi vaivaudu sitä hänelle kertomaan, enkä välttämättä moikkaakaan, saati että antaisin suukon ennen lähtöäni. Luulen, että toinen tahallaan myöhästelee sovituista ajoista. Luulen, että puolisoni on minulle vihainen, kun hän töistä palatessaan pakenee paikalta toiseen huoneeseen nielemään työpäivän pettymyksiä. Suukko, halaus, hellyys ja toisen kuuleminen harvenee arkipäivien jonottaessa huohottaen toistensa niskaan. Se ihana ihminen, jonka kanssa solmin liiton, arkipäiväistyy ja sulautuu pian seinätapettiin, jos en huomaa kannustaa, kuunnella ja helliä. Ja kohta ei hellää alkua pienelle rakasteluhetkelle edes yritetä luoda, vaan seksistäkin tulee tekniikkasuoritus, josta lämpö häviää. 

Kun kahden vuorokauden rankankin prosessoinnin jälkeen hiljennyimme riihikirkossa nauttimaan Leivän ja Viinin, rukoilimme toisillemme rohkeutta ja voimia rakastaa silloinkin, kun puolisomme eivät tuntuisi sitä ansaitsevan. Rakkautta ei ansaita, se annetaan;  käytännön teoin, pienin sanoin ja kaikella hellyydellä.