keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Muuttomietteitä

Maailmani vapisee liitoksissaan. Kodin tavarat alkavat tunkeutua pahvilaatikoihin. Kirppiksen ovi aukeaa melkein joka päivä; osa tavaroista on saanut potkut. Joistakin on luovuttu haikeudella, suurimmasta osasta helpotuksesta huokaisten. Kissat seuraavat hölmöinä kahden ihmisolennon outoa liikehdintää tietämättä lainkaan, että eräänä keskiviikkona pankin perähuoneessa niiden kohtalo sinetöitiin neljällä allekirjoituksella. Kaksi allekirjoittanutta sai tililleen paljon rahaa ja toiset kaksi paljon velkaa. Tosin kauppaa ei käyty kissoista, vaan velan vastineeksi saamme uuden kodin rivitalon päädystä keskustassa. Metsän keskellä asumisen idylli päättyy. Samalla päättyy viidenkymmen seitsemän kilometrin päivittäinen työmatka-ajo. Kissat etsivät uutta kotia ( itse siitä täysin tietämättöminä) ja me kaksi seikkailemme monin erilaisin tuntein uuteen elämänvaiheeseen.
   Mitäkö mietin? Jotenkin todella paljon sitä, että tälle matkalle lähtiessä otetaan mukaan paljon tavaraa. Jokaisen tavaran kohdalla mietimme, tarvitaanko tätä perillä? Onko tämä jo tarpeetonta? Silti mukaan livahtaa muutakin kuin välttämätöntä. Joidenkin tavaroiden kohdalla naurattaa; tämän naulakilon ostin joskus muuttaessani, mitäköhän ajattelin rakentaa? Nämä naulat saavat mennä! Joku esine taas nostaa silmiin kaipauksen kyyneleet; äidin kapioarkku täynnä äidin ostamia lankoja, joista hänkin vielä aikoi neuloa jälkipolville monia nuttuja, sukkia ja lapasia. Tai isän omin käsin somistama pieni mosaiikkimaljakko, joka oli olemassa jo silloin, kun olin aivan pieni. Mihin panen kuusitoistakesäiselle valmistetun kansallispuvun?
Opettelen realismia. Tavara on vain tavaraa. Se vaikuttaa myös valintoihin. Tiedän, että tämä muutto on kohdallamme hyvin todennäköisesti viimeinen muutto ennen sille matkalle lähtöä, johon ei tarvitse pakata mukaan mitään. Silloin punnitaan vain se, mihin suuntaan olen kompassini lukemat asettanut. Olenko oikealla kartalla?
Mitä silloin arvostavat ne jotka tyhjäävät kotiamme?  Kantavatko he kaatopaikalle kaiken omistamamme?  "So what?", tekee mieli sanoa tunnetun poliitikon tekstiviestiä siteeraten. Tai EVVK nuorison kielellä.
"Surutonta, ah, matkalla en majaa saa, sinne kiirehdin missä on toivoni maa, lepo iäinen missä mun kätkee." Tämä virren pätkä on tosinaisen ja tosimiehen tosirealismia. 

   Hauskasti luki erään kaupasta haalitun muuttolaatikon kyljessä: "Hyvää loppuvuotta". Se oli kirjoitettu tussilla ja alla painettuna tuttu teksti "Koiviston korpputehdas". Niin että korppujen varassa jatkamme iloisina elämää. Onneksi olohuoneen ja makuuhuoneen ikkunan takana on metsämaisemaa tulevassakin kodissa.


   

3 kommenttia:

  1. Niin, omat surunsa ja ilonsa on rivitaloasujallakin. Tosin meillä elo on ollut positiivista. On mukavat naapurit, kullakin on talkkariviikko vuorollaan ja keväisin ja syksyisin pidetään isommat pihatalkoot. Sosiaalisempaa luulisin kuin kerrostalossa. Siunausta uuteen vaiheeseen.

    *Ellinoora

    VastaaPoista
  2. Oi,Onnea uuteen kotiin ja kovasti tervetuloa tänne keskustan valoihin ja iloihin :)

    VastaaPoista
  3. Kunhan saadaan Repelle ja Topille kans koti, niin muutetaan kyllä!

    VastaaPoista